Kansaa.
Kenraalin puheen keskeytti ulkoa kuuluva kova huuto, ja kun hän katsahti
sinne, näkyi vanha vaimo tuskaisesti taistelemassa paria sotamiestä
vastaan, jotka eivät olisi tahtoneet häntä laskea telttaan. Vaimo oli
Iikka, joka nyt oli ehtinyt jo leiriin. Lybecker meni ulos ja viittasi
sotamiehille päästämään hänet irti.
»Mitä tämä on?» kysyi hänen ylhäisyytensä.
»Armollinen herra,» rukoili Iikka, »älkää rangaisko meitä, viattomat me
olemme.»
»Mitä te tahdotte?»
»Ah herra, ettekö tiedä, että nostoväki on tulossa tänne? He ovat jo
kauan olleet matkalla sotajoukkoon, ja minä luulin heidän ehtivän tänne
jo ennen minua.»
»No entä sitte? Mitä teillä on nostoväen kanssa?»
»Herranen aika, ettekö, teidän armonne, tiedä, että minun ainoa poikani
on siellä? Antero, se sama, jota ne ennen aina sanoivat räätäliksi
sentähden, että minä hyvällä ja pahalla koetin häntä saada pysymään
räätälin opissa, sillä...»
»Mene lemmon tuuttiin räätälinesi! Mene tiehesi, akka!»
Iikka pani rukoilevaisesti kätensä ristiin. »Voi älkää, teidän armonne,
armahtakaa minua! Antero ja minä olemme köyhimmät kaikista köyhistä tänä
kurjuuden aikana, ja minä rukoilen, rakas, armollinen herra, antakaa
minun pojalleni mekko siitä uudesta sarasta, jonka Marttilan emäntä
lahjotti nostoväelle, sillä hänen vaatteensa ovat niin huonot, ett'ei
paikkaamisesta enää ole apua, kun paljas iho paikoittain rupeaa
paistamaan läpi. Talvi on jo tulossa ja köyhä vain tietää, miten vaikea
on pysyä kunnollisena, kun ei edes ole toivoakaan paremmista ajoista. Se
poikanen on vielä nuori ja minä olen hänen äitinsä.»
Lybecker pudisti hurskaasti päätänsä. »Te olette varmaankin hullu,»
sanoi hän, »jos luulette minun ehtivän ja voivan pitää huolta kaikkien
repalehtijain mekoista ja nostoväen saroista. Menkää komisarjuksen luo
ja puhukaa hänelle. Kas niin, hyvästi nyt.»
Kenraali väistyi syrjään puhelemaan juuri tulleen ajutanttinsa kanssa,
mutta Iikka tahtoi saada asiansa selville, kääntyi Armfeltin puoleen ja
sanoi nöyrästi:
»Yksi asia oli uusien vaatteiden hankkiminen pojalleni, vaan sitä paitsi
minä vielä nöyrästi pyydän lupaa päästä sotaväen mukana kulkemaan. Niin
minä tahtoisin aina olla täällä. Voi herra, te ette tiedä, mitä
merkitsee köyhyys ja kun on koko maailmassa ainoastaan yksi, jossa sydän
riippuu kiinni. Jos teillä olisi samoin yksi ainoa vain koko maailmassa,
niin ette ajaisi pois minua.»
Armfelt katsoi vaimoon osaaottavasti ja kysyi: »Mitä sitte aiotte
toimitella? Mahdoton on naisen kulkea sotaväen mukana.»
»Ei ollenkaan mahdoton, teidän armonne. Kellä, niinkuin minulla, ei
monesti ole muuta makuusijaa kuin kangas eikä muuta kattoa kuin kylmä,
tähtikirkas taivas, hän ei paljoa pyydä. Minä en kelpaa sotilaaksi,
mutta minä voin autella heitä. Minä laitan ruokaa, paikkaan vaatteita ja
sidon haavoja, ja sitte minä vielä, milloin tarvitsee, saatan neuvoa
nuoria, sillä vanha ja kokenut paljon tietää. Sentähden minä juuri
tahtoisin olla täällä, sillä nähkääs, armollinen herra, minun poikani on
nyt semmoinen, kuin kerran on: minä en ole saanut häntä paremmaksi.»
Kenraali nyykäytti päätään. »Hyvä, kyllä ymmärrän. Tulkaa iltasilla
kaupunkiin, ja kysykää kenraali Armfeltia, niin saamme tarkemmin puhella
asiasta.» Hän viittasi ystävällisesti jäähyväisiksi ja kysyi läsnä
seisovalta sotamieheltä:
»Missä on sanantuoja, joka toi kirjeen laivastosta?»
Sotamies näytti tomuista miestä, joka seisoi odotellen hänen
ylhäisyytensä puheille pääsyä. Armfelt astui hänen luoksensa, ja kohta
molemmat katosivat toiselle puolelle leiriä.
Lybecker aikoi myöskin lähteä, mutta vastassa oli Alli, joka oli yhdessä
Iikan kanssa saapunut tänne.
»Armollinen herra, armahtakaa minua!» rukoili hän.
Lybecker kääntyi aivan vilkastuneena De la Barren puoleen, sanoen:
»Kerrotaan kansan nurisevan minua, ja kuitenkin he minua etsivät.
Niille, jotka eivät sano minua hyväksi, tahdon näyttää, että olen hyvä.»
»Armollinen herra,» pyyteli tyttö, »tahdotteko kuulla minua kuninkaan
sijassa?»
»No, mitä sinä tahdot?»
»Kärsivällisyys on rakkauden tytär, ja minä pyydän, älkää
kärsimättömästi kääntykö pois minusta. Kuningas on antanut teidät meille
avuksi ja puolustukseksi.»
Lybeckerin kasvot kirkastuivat yhä enemmän. »Tietysti, tietysti!»
vakuutti hän vilkkaasti. »Kaikki apu, mitä annetaan tälle kansalle ja
maalle, sen kaikki minä yksin jakelen.»
Ne sanat rohkasivat tyttöä, niin että hän sanoi jo levollisemmin:
»Rukous, joka tulee minun huuliltani, ei ole Suomen sydämestä eikä sen
itä- tai etelärajoilta, vaan kaukaa pohjoisesta, Paltamosta, Kajaanista
ja sieltä idästä alapuolelta aina Pielisjärvelle saakka. Siellä
levittelee suru synkimpiä varjojansa kansan ja maan yli; ainoastaan
teidän valtanne, joka olette kuninkaan mies, voi ne hajottaa.»
»Mitä nyt oikeastaan tarkotat? Minä en käsitä», sanoi kenraali
ystävällisesti.
»Minä puhun Sarkasodan kauhuista. Tottahan tunnette sen sodan te,
niinkuin kaikki muutkin? Ja ell'ette siitä tiedäkään mitään muuta, niin
tiedätte ainakin, että Ruotsin kruununmiehissä ja suomalaisissakin oli
vikaa ja että venäläiset tulivat kostamaan kaikille elossa oleville
petosta ja vääryyttä, jota ensin oli tehty heille.»
»Entä sitte?»
»Me elimme hiljaisessa onnessamme, niinkuin ainoastaan erämaissa
eletään, jonne harvoin taikka tuskin koskaan surun tai ilon ääniä kuuluu
tahi jaksaa kuulua kaukaa ulkomaailmasta häiritsemään hiljaista
vakavuutta, joka hallitsee kaikkea elämää siellä ylhäällä auringon
rajalla. Äkisti tuli syöksymällä Kajaanista joukko naisia, niinkuin
ainoastaan ne tulevat, joiden silmät ovat nähneet syvyyden kauhistukset
ympärillänsä joka taholla ja joiden sydämet vielä vapisevat kaiken
julmuuden muistosta, mitä ovat nähneet, ja jotka sitä paitsi pelkäävät
joutuvansa vielä kerran saman kauhun tuskiin. He tiesivät kertoa
kasakka-ja kalmukki-laumoja syöksyneen esiin kuin itse syvyyden virrasta
ja heidän siepanneen hurjiin, raateleviin kynsiinsä kaikki tyyni.
Kajaanin herättivät yön levosta julmuudet, joita en voi mainitakaan.
Joka taholta kuului valitushuutoja vihollisten hurjan riemun lävitse.
Taloista syöksyttiin kaduille pelastamaan edes henkiä, jos mahdollista;
mutta vaikkapa vaara olikin tunkeutunut koteihin ja huoneihin, niin oli
se kymmentä vertaa suurempi ulkona. Kaikki elävät suomalaiset
surmattiin; ei siinä armahdettu hentoa lasta, ei harmaapäistä ukkoa, ei
nuorta naista, kaikki kaatui heidän kostonhimonsa uhrina, ja tuota
tuskaa ja kauhun kuvaa valaisemaan nousi tuli punaisina, kiemuroivina
kielinä. Kajaani paloi, kirkko ryöstettiin ja veri juoksi virtanaan alas
koskeen.
Lybecker rypisti kulmiansa ja näytti epätietoiselta. Hän oli liiankin
tottunut noihin kärsimisen kuvailuihin ja vastasi lyhyesti:
»Minä tiedän sen Estlanderin historian.[1] Mutta mikä kerran on
tapahtunut, sitä minä valitettavasti en enää saa autetuksi.»
[Footnote 1: Tarkottaa »Sarkasotaa». Katso »Kihlakunnan-oikeuden
tutkintoa Sarkasodan syistä», Isonvihan historiasta.
»Iisakki Käränen Kärälän kylästä, jota oli käytetty sanankuljettajana,
kertoi vannottuansa, että Oululaisen Kauppiaan Jaakko Estlanderin poika
Jaakko oli viime Matinmessun aikaan tehnyt kauppaa hänen talossansa
venäläisen Omenia Pappisen kanssa, jolloin Estlanderilla oli ollut
mukanaan vaskea ja ketunnahkoja ja muuta sellaista tavaraa, jonka
paljoutta hän ei tiennyt sanoa, annettavaksi venäläiselle heidän
kaupoissaan, ja oli venäläinen ollut sangen pahoillaan ja tyytymätön ja
itkenyt, kun ei ollut saanut maksua 4 filtistä ja 9 vaatepakasta, jota
paitsi hän oli hyvin valittanut Estlanderin kohtuuttomuutta samassa
kaupassa vastoin välipuhetta ja lupauksia. Nimismies Tammelander kertoi,
että tämä Estlander oli ensin ryhtynyt venäläisten kanssa kaupan tekoon
sarasta ja sitte heti sopinut tullimiesten kanssa sen ottamisesta
takavarikkoon, joten hän näyttää antaneen paljon aihetta tähän meteliin,
niinkuin hän myöskin oli tullimiesten kanssa mainitulla saarella
silloin, kun sarka otettiin takavarikkoon.»]
Mutta tyttö jatkoi: »Voi, ei se kaikki vielä siinä ollut. Kun
kaupungista tulleet pakolaiset kertoivat kerrottavansa, tulimme
levottomiksi mekin, jotka sitä olimme kuunnelleet, mutta ei kukaan vielä
ajatellut, että vaara oli meistä ainoastaan tunnin matkan päässä. Se
tuli kuin myrsky vinkuen ja raivoten ja hävitti pahemmin kuin kuolema,
sillä se hävitti elämän kaikilta niiltäkin, jotka vielä henkiin jäivät.
Kuolemalla ja murhapoltolla hävitettiin Kajaani ja samoin Paltamo ja
Sotkamo, kun ryövärit läksivät palaamaan. Tulta, verta ja kauhua
kylvivät he tiellensä; pohjolan metsät, rannat, vuoret ja taivas
huutavat kaikki vielä tänäkin päivänä: Apua, oikeutta ja kostoa! Ja ne
huutavat samoja sanoja tuomiopäivään asti, ell'ette te, korkea herra,
meitä auta».
Lybecker pudisti kieltävästi päätänsä ja vastasi: »Monipa sitte voisi
minulta vaatia apua ja vielä suuremmilla syillä, kuin teillä onkaan.»
»Eikö minulla ole syitä? Eikö minulla ole oikeutta saada apua? Ei tässä
ole enää puhetta kuolleista. Mikä on kuollut ja poissa, se on lopussa
mutta elossa olevat vaativat apua kuninkaalta, ja koska te olette
kuninkaan sijassa, on teillä paljo valtaa, jos vain tahdotte.»
»Mitä te itse tahdotte? Sanokaa suoraan, mutta lyhyesti ja pian.»
Nöyrästi ja rukoilevasti katsoi tyttö ylös ja pyysi: »Minä pyydän apua
niille, jotka vietiin pois orjuuteen hurjan ryövärijoukon mukana. Voi
herra, koko kylät vangittiin ja ajettiin sidotuin käsin ja itkevinä
lyöden ja hakaten orjuuteen tuonne Venäjälle päin. Kuolleet eivät huuda,
he lepäävät vaivostaan ja tuskistaan, mutta ne raukat, joita odottaa
Venäjällä orjuuden rasitus, he pusertavat nuoritetut kätensä ristiin ja
rukoilevat Jumalalta ja teiltä apua ja vapautusta. He katsovat
kotimaatansa kohti ja tähystelevät tänne meihin päin, kun päivä koittaa,
eikö ketään näy tulevan; ah, he katselevat tänne päin yön pimeydenkin
läpi rukoillen apua ja vapautusta. Kuulkaa heitä, jalo herra, älkääkä
kääntykö pois niin suuresta hädästä.»
Lybecker katseli epätietoisesti ympärilleen. Kansaa seisoi paljo
kaikkialla levottomasti odotellen; nyt olisi hän mielellään antanut
väkijoukolle suuremmoisen näytteen jalomielisyydestään ja vallastaan,
mutta mitenkä? Hän hiljaa mietiskeli itsekseen, mutta ei mitenkään
löytänyt sopivaa keinoa. Viimein hän vastasi isällisesti:
»Saattavathan vangitut kyllä odottaa minulta apua ja tekin olette
saattaneet luottaa minuun, mutta mieltäni pahottaa, kun minun nyt täytyy
sanoa, että te olette pettyneet, niinkuin hekin, joiden puolesta
rukoilette. Minä olen Suomen sotajoukon päällikkönä ja minun pitää
vastata kuninkaalle ja valtakunnan neuvostolle, miten koko sota
onnistuu. En minä saa juoksennella sinne tänne auttamaan jokaista
yksityistä, heidän täytyy kärsiä kohtalonsa.»
Salojen tytär ei voinut seurata semmoista ajatustapaa. »Minä en vaadi
veristä miekan apua», sanoi hän. »Laki tehköön oikeutta molemmin puolin.
Vääryyttä tehtiin suomalaisten puolelta ja venäläiset tahtoivat kostaa,
mitä kärsivät. Antakaa, jalo herra, tuomioistuimen tehdä oikeutta niiden
välillä, jotka ovat tehneet ja kärsineet vääryyttä.»
Sääliväisesti hymyillen pudisti Lybecker päätänsä. »Te olette lapsi ja
minä annan teille anteeksi pyyntönne, joka on yhtä lapsellinen kuin te
itsekin.»
»Mutta oikeus ei ole lapsellinen, herra, se kantaa päänsä korkealla eikä
kammoksu vaivoja, niin kauan kun oikeus on mahdollinen.»
»Mutta tässä ei oikeus enää ole mahdollinen.»
Menestyksen toivo pakeni yhä etemmäksi, mutta kuitenkin jatkoi Alli
rukoillen: »Ken tahtoo, hänelle on myöskin kaikki mahdollista. Jos
lähetätte vain sanan tai kirjeen Venäjän tsaarille vakuuttaen, että te
ette hyväksy vääryyttä, joka on tehty kauppiaille, niin aukenee kotitie
heti kaikille omaisillemme ja kansalaisillemme ja tsaari saa iloksensa
osottaa laupeutta ja armoa kärsiville. Sanokaa hänelle kaikki ja
luvatkaa korvausta niille hänen väestänsä, jotka ovat kärsineet
vääryyttä, ja rangastusta niille meikäläisille, jotka ovat toimineet
petollisesti. Te olette korkea ja mahtava mies, te myöskin tiedätte,
miten on ylevästi ajateltava ja jalosti toimittava. Teillä on, jos
tahdotte, voimaa tunkeutua tsaarin sydämeen ja tehdä se lempeäksi niitä
kohtaan, jotka eivät ole tehneet pahaa Venäjälle. Meidän Sarkasotamme ei
kuulu tähän taisteluun, joka riehuu Ruotsin kuninkaan ja tsaarin
välillä. Ne lapset ja vaimot, jotka vankeina vietiin pois rosvojoukon
mukana, eivät olleet millään lailla osallisina siinä vääryydessä, jonka
Estlander teki. Ah, kirjoittakaa kirje, jos ei kukaan muu vie sitä
perille, niin kuljen minä yöt päivät itää kohti, kunnes löydän hänet,
jota etsin, ja saan apua siltä, joka voi auttaa. Mutta jos ei lain sana
enää auta, niin sivaltakaa miekkanne ja hankkikaa itse oikeutta
itsellenne!»
Hänen ylhäisyytensä oli luonnostaan hyväntahtoinen ja lempeä mies, ja
tuo hädän huuto liikutti häntä yhä enemmän. Luottamus, jolla tyttö
vetosi häneen, häntä samalla myöskin ilahutti, ja se tuntui hänestä
hyvitykseltä tuon yleisen moitteen rinnalla. Kärsivällisesti ja
ystävällisesti vastasi hän taas: »Minä kyllä osaan ymmärtää puheesi,
lapsi raukka. Sinä tarkotat hyvää, mutta jätä asia sikseen. Sille me
emme voi mitään, ja vielä vähemmin Venäjän tsaari ryhtyisi asiaan, joka
on niin pieni kuin varpunen suurten kotkien keskellä. Palaa kotiisi ja
kerro heille siellä pohjoisessa, että Lybecker on täällä kuninkaan
sijassa ja hoitaa suuria asioita, vaan ei pieniä.»
Se oli jo liiaksi. Alli ei voinut häntä lyödä, ei surmata tuota miestä,
joka seisoi hänen edessänsä; hän ei edes tahtonut näyttää
kyyneliäänkään, mutta yleinen halveksiminen oli ollut tosi, ja sitä
tahtoi hänkin nyt lisätä muutamalla sanalla. Säkenöivin silmin hän
virkkoi: »Suuri oli kyllä maine teidän ylhäisyydestänne, mutta pieni se
kuitenkin oli siihen katsoen, mitä olette!»
Lybecker oudostui ja kummastui. Samaako puhui tuo tyttö kuin muutkin?
»Mitä nyt?» tiuskasi hän. »Mitä sanoo maine? Ja kuka te olette, joka
uskallatte niin puhua kuninkaan miehelle?» Ja seurueensa puoleen
kääntyen jatkoi hän: »Toimittakaa tyttö pois leiristä, muuten voisi hän
saada aikaan pahaa.»
Hän aikoi lähteä, mutta Alli heittäytyi hänen jalkoihinsa ja huusi:
»Minä olen hätähuuto vangittujen huulilta! Armahtakaa! Olkaa lempeä eikä
kova!»
Kenraali koetti astua hänen ohitsensa, mutta tyttö tarttui hänen
nuttunsa liepeeseen ja jatkoi tuskaisesti: »Ei, älkää noin menkö! Ei,
ei, te ette saa mennä! Sanokaa, sanokaa lupaavanne. Luvatkaa vapauttaa
vangit!»
Lybeckerin tuska kasvoi myöskin, hän tahtoi päästä tytöstä eroon miten
hyvänsä. »Hänhän on ihan hullu!» virkkoi hän. »Pitäkää hänestä huolta.»
Ja hän riuhtasi itsensä irti, hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti pois.
Alli nousi. Tänä hetkenä hän tuskin tiesi, mitä oikeastaan tahtoi; hän
katseli ympärilleen ja sanoi ikäänkuin vähän sekavana tuskasta: »En minä
nyt ole hullu, mutta silloin olin, kun en uskonut, mitä meidän miehemme
sanoivat tuosta, joka tuolla pakenee. Hänen juuri oli syy, että
tapahtui, mitä tapahtunut on, sillä hänhän otti pois ne sata hyvin
varustettua ratsumiestä, jotka meillä oli turvana, jotka Nieroth jätti
sinne pohjoiseen meille suojaksi ja avuksi. Minkähän tehtävän ne
sotilaat ovat täällä alhaalla suorittaneet? Ja mitähän suurta koko
armejakaan on tähän päivään asti saanut aikaan? Niin sen tosiaankin,
että venäläiset nyt tunkeutuvat päällemme joka taholta ja että koko maa
horjuu, sillä kuninkaan ensimäinen mies, jonka pitäisi olla ensimäisenä
velvollisuuksien suorituksessa ja suurissa urhotöissä, hän on ensimäinen
vain petoksessa ja arkuudessa.»
Hänen ylhäisyytensä oli jo poissa eikä siis kuullut noita sanoja, mutta
väkijoukko oli levottomasti seurannut koko tapausta ja kuuli nyt senkin.
Kumeaa hyväksymistä alkoi jo vähin kuulua, mutta kaikki kuitenkin
jälleen vaikenivat, kun De la Barre sanoi Allille:
»Te lausutte sanoja, joita ei pitäisi kuulua, sillä kuultuina ne
saattaisivat tulla hyvin kalliiksi; jokainen kuitenkin ymmärtää niiden
lähteneen surusta, ja sentähden ne myöskin sen mukaan arvostellaan
lempeämmin.»
Harmi ja katkeruus karkottivat surun tytön sydämestä; hän vastasi
melkein uhotellen: »Teidän huomaamattomuutenne ei ole juuri minkään
arvoinen. Antakaa minulle apua; muuta minä en pyydä.»
Hämärä aate kasvoi De la Barren mielessä. Pääsemättä vielä oikein
selville katseli hän tätä erämaan tytärtä ja toisti viimein: »Minäkö
auttaa teitä? Juuri nytkö? No hyvä! minä autan, jos teidän asiaanne
voidaan enää auttaa.»
Alli pani tuskaisessa ilossa ristiin kätensä ja vastasi liikutettuna:
»Niinpä te varmaankin olette Jumalan lähettämä enkeli! Kirjottakaa te
kirje ja antakaa minun käsiini, niin minä kuljen kaikkien vaarojen läpi
ja se siunaus tulee teille, joka ensin oli aiottu hänelle, joka meni
pois.»
De la Barre ajatteli hiukan; hän ei vieläkään näyttänyt olevan selvillä
aikeestaan; vähän kierrellen vastasi hän: »Kirjettä minä en anna niin
heikkoihin käsiin kuin teidän, en, sillä mikä on hyvin tärkeätä, on
myöskin varmasti saatettava perille. Olkaa huoletta. Menkää jälleen
kotiinne ja odottakaa, mitä tulee. Me teemme kaikki, mitä täällä suinkin
voidaan tehdä.»
Alli alkoi itkeä, mutta ilon kyyneliä ne olivat, jotka hiljaa vierivät
pitkin poskia, ja hiljaa hän myöskin vastasi: »Vankiraukkojen rukouksiin
ja omaan hätään oli kyllin sanoja, mutta nyt on minulla teille
ainoastaan kyyneliä. Minä en osaa kiittää teitä, niinkuin
ansaitsisitte.»
De la Barre katsoi poispäin, pitämättä enää lukua tytöstä, joka oli
hänen sanoistaan saanut uutta elämää; hän vain kädellään viittasi ja
sanoi: »Menkää kotiinne, hyvä lapsi, ja odottakaa siellä aikaa, jolloin
surut muuttuvat iloksi. Voikaa hyvin!» Vielä kerran viitaten poistui
hän.
Silloin astui Iikka rohkeasti esiin ilosta loistavin silmin. »Kuulitteko
pojat?» huusi hän. »Tämä kenraali lupasi vapauttaa kaikki vankimme
venäläisten käsistä!»
Kyllä sotamiehet olivat kuulleet De la Barren lupauksen. Heidän suruiset
kasvonsa kirkastuivat ja hetken toivosta innostuen huusivat sotilaat
yhteen ääneen: »Eläköön Labar!»
Mutta upseerien puhelu keskenään ei luvannut samaa iloista tulevaisuutta
Allille, kuin De la Barre oli hänelle kuvaillut.
Kapteeni Stjernschantz, joka oli monen muun kanssa yhtynyt kenraalin
joukkoon, kysyi julki De la Barrelta: »Luuletteko sen onnistuvan, herra
kenraali? Olisipa se tavallaan suuri teko.»
De la Barre nykäytti olkapäitään ja vastasi: »Jos edes koetetaan, niin
voi olla ainakin toivoa menestymisestä, mutta tässä ei tapahdu mitään.
Minun lupaukseni oli vain lohdutus. Missä ei ole toivon tilaa, ei siinä
mikään auta.»
Mutta Iikka osotti kädellään kenraalia ja huusi sotamiehille: »Kas,
hänen pitäisi olla kuninkaan ensimäisenä miehenä.»
»Eläköön Labar!» kaikui taas sotilasriveistä saaden kenraalin silmät
säkenöimään. Hänen kaunis vartalonsa näytti pitemmältä ja ylevämmältä
kuin ennen, mutta kenenkään ei pitänyt huomata, mitä hän tunsi;
sentähden hän muka kummastuen kysyi: »Mitähän väki riemuitsee? Ja mikä
heillä lienee aiheena? Ilohuuto on niin harvinainen täällä leirissä.»
Vastenmielisesti vastasi Stjernschantz: »Herra kenraali, he riemuitsevat
teidän lupauksestanne; meidän väkemme ei epäile kunniasanaa.»
De la Barre hymyili. »Enhän minä kunniasanaani antanutkaan; siihen olisi
kunnia ollut liian korkea ja kallis. Minkä kuningas asettaa ylimmäksi
valtikkansa huippuun ja kerjäläinen tarkimmasti kätkee pussiinsa ja mitä
aatelismies pitää elämäänsäkin arvokkaampana, senkö minä, rahankin
herran ja kuoleman voittajan, niin välinpitämättömästi viskaisin pois
kuin lapsi helistimensä! Minäkö, De la Barre, joka pidän kunniaa aina
ensi asiana ja elänkin vain sitä varten, että kuoltuani olisi nimelläni
kunniaa, minäkö sen ajattelemattomasti ripustaisin niin heikkoon
lankaan, kuin lupaus on, jolla ei tarkoteta tuon taivaallista, ja siten
riistäisin De la Barre-nimeltä kaiken loiston, joka vuosisatoja vanhana
ympäröi minun sukuani ja minua itseäni! Enhän toki, siinä erehdyitte,
hyvät herrat. Minä vain lohdutusta ja rauhaa annoin, missä sitä
tarvittiin. Mitä toivo lupaa, on paljon arvokkaampaa, kuin paraskaan
todellisuus voi antaa.»
»Toivoako te vain annoitte hänelle!» kysyi Stjernschatz vakavasti ja
katseli tutkistelevasti kenraalin muhkeaa vartaloa.
»Eihän muusta voi koskaan olla puhettakaan», vastasi hän, »mutta hyväpä
sekin. Hänhän saattaa olla toivossa hyvinkin onnellinen. Kun uskoo ja
toivoo, silloin elää mielellään.»
Kenraali pyörähti selin, mutta takaansa kuuli hän sanat: »Niin ei olisi
Armfelt koskaan tehnyt.»
Ne sanat kirvelivät De la Barren mieltä. Mitä? Armfeltko? Eikö hän olisi
niin tehnyt? Kenraalin mustat silmät säihkyivät hänen tuota
ajatellessaan. Hän kääntyi jälleen ja katsoi terävästi edessään seisovia
upseereja, mutta kun ei kukaan heistä vastannut, hillitsi hän mielensä
ja astui syrjemmäksi. Parooni Lieveniltä hän sitte kysyi suoraan:
»Pitääkö tuon Armfeltin sitte aina olla pitkällä varjollaan pimittämässä
kaikkia minun teitäni ja himmentämässä minua niin suurissa kuin
pienissäkin asioissa?» Tänä hetkenä olisi De la Barre mielellään
kukistanut kaikki, jotka olivat kuulleet hänen lupauksensa ja puheensa,
maahan käskyllä: »polvillenne!», mutta väki jo hajautui ja kohta oli
kenraali ypö yksin. Pianpa hänkin sai muuta ajattelemista, sillä äkisti
kaikui huuto: »Venäläiset tulevat!» ja hätärumpu kumisi ja yht'äkkiä oli
koko leiri liikkeellä.