Venäläiset tulevat!
De la Barre kuunteli ihmetellen ja kummastellen. »Mitä nyt? Miksi
huudellaan venäläistä?» kysyi hän parilta sotamieheltä, jotka juoksivat
ohitse.
»Venäläiset tulevat!» vastasivat he lyhyesti ja riensivät juosten pois.
Samassa jo Lybecker ajaa lennätti ratsullaan esiin. »Hyvät herrat!»
huusi hänen ylhäisyytensä, »viholliset lähestyvät ja saapuvat tänne
viidessä minuutissa. Minä annoin käskyn peräytyä.»
De la Barre seisoi tyynenä. »Vihollinenko täällä?» toisti hän. »Ja
viidessäkö minuutissa? Kuka sen sanan toi teidän ylhäisyydellenne?»
»Joku talonpoika. Minä kuulin sen hänen omasta suustansa ja hän oli
heidät nähnyt omin silmin.»
»Se ei ole mahdollista», vastasi De la Barre. »Meidän
etuvartija-rivimmehän on hiljaa ja rauhallisena, eikä ainoakaan
partiojoukko ole ilmottanut vihollisten olevan niin lähellä. Se on aivan
mahdotonta.»
»Se on mahdollista ja totta!» tiuskasi hänen ylhäisyytensä. »Puhuinhan
minä itse sanantuojan kanssa, joka oli omin silmin nähnyt heidän
tulevan. Hän näki myöskin meidän etuvartijaimme ampuvan kuoliaaksi yhden
venäläisen, mutta muuta hän ei tiedä. Ne ovat täällä, juuri nyt, parin
minuutin kuluttua. Hän sanoo heidän tulevan pohjoisesta päin. Kaikki on
hukassa! Pako vain auttaa. Paetkaamme kaikki!»
De la Barre katsoa tuijotti epätietoisena hänen ylhäisyyteensä. »Minä en
käsitä....»
»Ei ratsuväki saa jäädä tänne, kun kaikki muut hajautuvat henkeään
pelastamaan. Pian!» käski hänen ylhäisyytensä. »Kaikki pois jaloista!
Totelkaa, mitä minä käsken!»
Mutta De la Barre ei vieläkään liikahtanut. »Voiko venäläinen todellakin
tulla pohjoisesta päin? Jos se on mahdollista, niin on meillä kaikki muu
mahdotonta kuin meno heitä vastaan. Mitä käskette, teidän
ylhäisyytenne?»
»Paetkaa! sanon minä.»
Lybecker kannusti hevostaan ja ratsasti pois.
Upseerit, joita tällä välin oli kokoutunut, katsoivat vähän aikaa vaiti
toinen toistansa.
»Onko tuo mies hullu vai minäkö olen?» kysyi viimein De la Barre.
»Niin, kyllä nyt jotakin hullua on tekeillä, vaan mitä tästä kaikesta
pitää ajatella?»
»Lähtekäämmehän katsomaan, mikä on hätänä!» sanoi De la Barre äkisti.
Upseerit hajautuivat kukin tahollensa, mutta leirin länsipäästä alkoi
kuulua rähisevää ilon melua. Vähän matkan päässä näkyi Lybecker
ratsastavan täyttä laukkaa ja katoavan metsään. Mutta hänen jälkeensä
kaikui raikkaasti: »Eläköön! Eläköön!»
Esiin rientävä upseeri kysyi lähimmältä sotamieheltä:
»Mitä teillä siellä on meluamista? Mitä väki huutaa?»
»Enpä tiedä, ell'eivät huuda kenraalille, joka tuolta kerrassaan meni
helvettiin.»
Upseeri ei ollut kuulevinaan vastausta. Hän luuli julki kapinan alkaneen
ja riensi edelleen.
Eläköön!-huudot olivat lakanneet; niiden sijasta kuului naurua,
kirouksia ja ihmettelyn purkauksia. Väentungos kasvoi joka hetki ja
samoin hälinäkin, mutta vähä niitä oli, jotka oikein tiesivät, mikä oli
asiana. Vihdoin kuului huuto: »pois tieltä!» ja kenraali Armfelt
ratsasti keskelle väkijoukkoa.
Osa ennen karanneista ja jälleen kokoutuneista sotamiehistä oli
saapunut. Heitä oli siinä noin kolmesataa miestä, ja sen uuden joukon
luo tunkeutuivat nyt kaikki, jotka suinkin voivat lähelle päästä,
päälliköt, alapäälliköt ja sotamiehet. Ja kaikki katselivat kummastellen
suomalaisia aseveljiään, jotka siinä seisoivat koreina ja loistavina
Pähkinälinnan venäläisissä univormuissa. Moni heistä oli haavottunut ja
sidottu, kalpea ja kuihtuneen näköinen, niinkuin olisivat kaikki olleet
vangittuja vihollisia.
Armfelt pysäytti hevosensa ja katseli kummastellen tuota outoa näkyä
sekä kysyi sitte terävästi:
»Venäläisiä, joilla on suomalaiset kasvot, taikka suomalaisia
venäläispuvuissa. Venäläisiäkö vaiko suomalaisia? Kumpiako? Sanokaapa
heti!»
»Ei yhtään venäläistä!» kuului joukosta vastaus.
»Ei yhtään venäläistä!» toisti Armfelt. Suomalaisia vihollisen puvussa!
Kavallusta! Ei, se ei ole mahdollista! Mitä tämä kaikki merkitsee?»
Syvää äänettömyyttä kesti hetkisen. »Mitä tämä merkitsee?» kysyi Armfelt
uudestaan, silmät säihkyvinä. »Minä tahdon tietää kaikki.»
Ei vieläkään kuulunut vastausta, mutta joukko aaltoili ja teki tilaa.
Miihkali astui esiin, yllä samanlainen punainen viitta ja venäläinen
lakki kuin muillakin, mutta alta näkyi kotimaan harmaa sarka. Hän ei
ollut muiden tavalla vaihtanut koko pukuaan. Kalpea ja haavotettu oli
hänkin, mutta ääni kaikui levolliselta hänen vastatessaan: »Jalo herra,
minun asiani on tässä vastata muiden puolesta, koska he ovat valinneet
minut päälliköksensä.»
»Kuka te olette?»
»Minä olen Keuruun kirkkoherran Yrjö Härkmanin poika. Hänen
seurakuntansa voi todistaa minun kanssani, että vanhus on koko ikänsä
uskollisesti palvellut Jumalaansa ja kuningastansa ja koettanut sekä
elämällä että opetuksella olla seurakunnallensa esimerkkinä.»
»Sen me kyllä todistamme», huusivat Keuruun miehet.
»Sentähden», jatkoi Miihkali, »mitä hyvänsä meille hänen pojillensa
voitaneenkin lukea syyksi, ei siitä pidä tuomita eikä moittia häntä,
meidän isäämme, sillä mitä lienemme tehneet oikein, sen olemme tehneet
hänen opetustensa mukaan, mutta vääryys tulee siitä, että me emme ole
tehneet hänen neuvojensa mukaan taikka emme ole kyllin tarkkaan kuulleet
niitä, että niiden viisaus olisi saanut ohjata meitä.»
Armfelt hengitti levollisemmin. »Me otamme huomioon teidän pojallisen
kunnioituksenne», sanoi hän, »ja uskomme, ett'ei meidän täydy julistaa
tuomiota, joka veisi vanhuksen surulla hautaan. Mutta nyt toiseen
asiaan. Miksi on teidät tehty tämän joukon päämieheksi ja millä
oikeudella te olette eronneet muusta nostoväestä? Niin toisella kuin
toisellakin oli vain yksi velvollisuus: rientää armejaan.»
»Nämä miehet eivät ole nostoväkeä», vastasi Miihkali, »vaan sotamiehiä,
jotka eivät enää jaksa kärsiä teidän ikuista peräytymistänne, vaan ovat
valmiit omin päin etsimään taistelua ja puolustamaan maata vihollisilta.
Peldan-veljekset, kapteeni Elias, minun veljeni, ja muutkin ylioppilaat
ovat kuitenkin jälleen koonneet nämä hajautuneet, ja minä sain heidät
palaamaan tänne. He uskoivat minun sanani, kun minä takasin, että nyt ei
suinkaan enää hidastella, vaan johdetaan heidät taisteluun, ja he
uskoivat minua myöskin, kun minä lupasin puhua heidän puolestansa
päälliköille ja vapauttaa heidät rangaistuksesta, joka uhkaa
karkulaisia.»
»Sepä oli uskaliaasti luvattu.»
»Minä uskalsin vielä enemmänkin, sillä viimeinen lupaukseni oli, ett'ei
minkään rangaistuksen pitänyt sattua heihin, koskematta ensin minuun, ja
jos meillä ei enää ollut mitään toivoa saada päälliköitä ryhtymään
taisteluun, lupasin minä hankkia heille rohkeamman päällikön tai ruveta
siksi itse.»
»Ja sittekö annoitte väkenne pukeutua vihollisvaatteihin?»
»Kuulkaa meitä, ennenkuin tuomitsette. Kun nostoväki kokoutui, tulvi
suuret joukot kansaa Pirkkalaan. Miehillä ei ollut ruutia eikä
aseitakaan, mutta me päätimme hankkia itsellemme kyllin kaikkea,
kiristämättä köyhää kruunua. Venäläinen kuormasto tuli meitä vastaan
Somerolla, me voitimme sen suojelusväen, saimme kolme kuormaa ruutia ja
viisi kuormaa jauhoja. Kahakan jälkeen ryhdyimme hautaamaan
kuolleitamme, ja sitä tehdessä johtui puhe Suomen armejaan ja kenraali
Lybeckeriin. Minä en häntä tunne enkä myöskin tiedä, kenen edessä nyt
seison, vaan vaikkapa olisittekin sama mies, niin täytyy minun kuitenkin
sanoa, että häntä, Lybeckeriä, syytetään koko Suomessa meidän suuresta
kurjuudestamme.»
»Älkää puolustelko itseänne syyttämällä muita.»
»Jos ei kukaan muu syytä kuin minä ja miehet, joita minä johdan, niin
vähänpä siitä lukua. Mutta tuskin on enää yhtään lasta koko maassa, joka
ei yhdessä vanhempien kanssa laususkelisi niin rumia syytöksiä kuninkaan
ensimäisestä miehestä, että on mahdoton uskoa niitä kaikin puolin
perättömiksi. Sentähden me päätimme koetella, miten paljo siinä oli
totta, ja koska minä olen kaikessa ollut ensimäisenä ja käskijänä
joukossamme, pyydän minä nyt, että sen seuraukset, joka ansaitsee
rangaistusta, koskekoot yksin minua eikä ketään muuta.»
Armfelt katsoi rohkeaa puhujaa tarkastellen ja vastasi jyrkästi: »Jos
olette olleet väen neuvonantajana, niin on teidän myöskin vastattava
kaikesta, mitä he ovat tehneet.»
Yrjö oli, veljen sanat kuultuaan, astunut esiin ja vastusti nyt:
»Veljeni, ei sinun pidä kärsiä siitä, mitä et koskaan ole tehnyt. Tämä
univormu todistaa, että minun on syy eikä sinun.» Ja Armfeltille hän
puhui edelleen: »Minun veljeni ei taipunut ottamaan yllensä
venäläisnuttua, vaan sanoi: Koska päälliköillä on etuoikeuksia ja koska
minun pitää kaikkialla olla ensimäisenä vaarassa, niin minä tällä kertaa
pidänkin kiinni oikeuksistani. Minä pidän oman nuttuni, vihollisen
viitta ja lakki riittävät asettamaan minut teidän arvoiseksenne.
Miihkalissa ei ole vähääkään syytä tähän. Syy on minun ja minua siis
rangaistakoon.»
Antero juoksi esiin, yllä omat repaleiset vaatteensa, ja koetti väkisin
työntää Yrjöä sivulle. »Älkää häntä kuulko, korkea herra. Minun on vika,
minulle tulkoon rangaistus, jos sitä tarvitaan. Minähän riensin muiden
edeltä tuomaan sanaa venäläisten tulosta tänne armejaan. Minä juuri
valheilla ajoin kenraalin pakoon, minä koko maalle paljastin pelkurin,
jollainen hän kaikin puolin on. Jos ketään on tuomittava, niin minut
tuomittakoon ennen muita.»
Armfelt katseli heitä kaikkia tutkistellen ja sanoi viimein: »Syytä
teissä on kaikissa, koska kaikki olette yhdessä puuhanneet, mitä on
tapahtunut. Vaan toinen voi kuitenkin olla syyllisempi toista. Minä
tahdon ja minun pitää kuulla koko asia semmoisenaan, kuin se todella on:
minä sentähden pyydän teitä kaikkia vielä tässä uudestaan sanomaan ja
tekemään, niinkuin teidän neuvottelussanne tapahtui silloin, kun tämä
päätöksenne oli keskusteltavana. Siispä, kuka oli ensimäisenä?»
»Minä», vastasi Yrjö vakavasti. »Kun muut hiljaa ja vakavina kaivoivat
maata, haudaten aseveljiämme, juoksin minä heidän eteensä metsästä,
mutta toisenlaisena, kun minua siihen asti oli nähty. Tämä venäläinen
puku oli ylläni, nämä vihollisaseet riippuivat sivullani ja välkkyivät
kädessäni. Veljeni minut ensiksi näki semmoisena ja hän siis jatkakoon
kertomusta.»
Armfelt kääntyi Miihkalin puoleen, joka veljeensä katsoen sanoi,
niinkuin he vielä olisivat olleet taistelukentällä:
»Enpä ainakaan olisi luullut hullua täällä näkeväni. Oletpa nyt aika
hourupäisen näköinen.»
Yrjö jatkoi: »Mitä siitä, miltä mies näyttää, tärkeämpi on, mikä hän
koettaa olla, ja tärkeintä, mikä hän todella on. Vaan olenpa hullu tai
viisas, niin tästä puvusta en erkane, ennenkuin Lybecker näkee minut.»
»Oletko ilmi hulluna?» huusi moni.
Yrjö jatkoi: »En niin hullu, ett'ei viisaus näy välistä. Minä tahdon
kerrankin tehdä lopun kaikesta tuosta juoksemisesta ja loruamisesta. Ei
ole ainoatakaan miestä niissä, jotka ovat nähneet Lybeckerin, joka ei
uskoisi, että hän kauhistuu venäläisen haamuakin. Mutta katsokaa,
ystävät ja aseveljet, jos hän todellakin on semmoinen, kuin sanotaan,
niin ei kukaan voi vaatia rehellisiä sotamiehiä seuraamaan häntä; vaan
jos hän on rohkeampi ja parempi, kuin luulemme, niin on kohtuullista,
että hän sen saa näyttää armejalle, sillä minkä kukin itse näkee, se on
helpompi uskoa kuin mitä muut kertovat. Minä olen pukeutunut
venäläiseksi koetellakseni häntä, mutta ei siitä tule mitään oikeaa
koetusta, ell'eivät kaikki tee samoin, sillä yksi on sama kuin ei
yhtään, vaan jos menemme joukossa ja lähetämme edeltäpäin sanan, että
venäläiset tulevat ja kenraali saa nähdä meidät ilmi elävinä
vihollisina, niin saamme ainakin puolittain koetetuksi, mikä mies hän
on.»
Yrjö jäi vaiti ja kun ei kukaan muu jatkanut, kysyi Armfelt: »Entä
sitte?»
»Kaikki katselivat kummastellen toinen toistansa», sanoi Yrjö, »ja minä
sentähden jatkoin selitystä: Jos Lybecker pysyy meidän sinne
saapuessamme rohkeana, jos hän ei juokse meitä karkuun, niin voimme me
todistaa hänen puolestansa.»
»Mitä sitte?» kysyi Armfelt.
Miihkali vastasi: »Me purskahdimme nauramaan ja huusimme: kun kaikki
selvenee, sinä et olekaan hullu.»