Sotaneuvottelu.
Kaikki äsken telttaan tulleet upseerit olivat reippaita ja muhkeita
miehiä vaikka ijässä oli suuri erotus ja samoin elämänvaiheissa. Ylevänä
ja synkkänä seisoi siinä Armfelt, suru maan kurjuudesta maalattuna
otsalle, mutta vahvatekoinen vartalo ja kirkas katse todistivat hänen
voimansa murtumattomaksi. Koetuksia ja puutetta oli tällä miehellä ollut
kumppanina aina lapsuudesta asti, mutta ne eivät kuitenkaan olleet
muuttuneet rasittaviksi kahleiksi, vaan portaiksi, joita myöten hän
askel askeleelta nousi ja hankki itsellensä suuren nimen, joka on
ainiaan seuraava hänen muistoansa ja julistava hänen sotilas- ja
isänmaanystävämainettansa. Armfelt syntyi Inkerinmaalla 1666 ja kadotti
9 vuoden ijässä isänsä sekä kohta sen jälkeen rälssien peruutuksen eli
reduktsionin kautta isäinsä tilukset, niin että hänen jo hyvin aikaisin
täytyi tulla omin neuvoin toimeen. Hämeen-Uusmaan ratsujoukon översti,
vapaaherra Otto Wellink otti isättömän pojan huomaansa; Armfelt pääsi
hänelle paashiksi. Vähää myöhemmin toimitti Wellink pojalle täydellisen
varustuksen, hevosen ja 100 riksin palkan sekä 1683 korpraalinpaikan
erääseen rykmenttiin. Kolmen vuoden kuluttua läksi Armfelt asianomaisten
luvalla Ranskaan ja rupesi palvelukseen ruhtinas Ferdinand Fyrstenbergin
rykmenttiin. Siellä hän 17 kuukautta kantoi tavallisena sotamiehenä
muskettia, mutta yleni sitte tuon tuostakin, kunnes hänet viimein 12
vuoden kuluttua nimitettiin kapteeniksi. Koko ajan oli Armfelt osottanut
suurta taitoa ja rohkeutta Hän oli seurannut ranskalaisarmejaa moneen
taisteluun ja piiritykseen, ollut Nizzassa, Villa Frankassa ja Susassa
Italiassa sekä Valenciennesissa ja Athissa Belgiassa, mutta kun
Rijsvijkin rauha 1697 lopetti sodan palasi hän kotiinsa Inkeriin ja
vuokrasi siellä Hatsinan kruununpuustellin, joka oli viiden peninkulman
päässä Nevan suusta. Kohtapa alkoi pitkä sota, jolla Wenäjä etupäässä
tarkoitti juuri Inkerin saantia. Silloin Armfelt sai kotiseudun
puolustukseen käyttää ulkomailla saavuttamaansa sotataitoa, ja 1701
nimitettiin hänet kenraaliajutantiksi Cronhjortille. Mutta Inkerinmaata
ei saatu pelastetuksi Venäjän mahtavilta voimilta; 1703 oli Cronhjortin
armeja jo peräytynyt Siestarjoen tälle puolen. Samana vuonna tehtiin
onnellinen hyökkäys Lahdenkylässä, jolloin lennähti luoti Armfeltin
vasempaan olkapäähän. Tammikuun lopulla 1705 johti hän partioretkeä
jäätä myöten Retusaarta vastaan, jossa vihollisen varastot poltettiin,
ja pääsiäislauantaina samana vuonna teki hän onnellisen retken samaa
jäätä myöten Seitsiin. 1706 oli Armfelt Viipurissa sen piiritysaikana.
Seuraavana vuonna hänet nimitettiin överstiksi Viipurin ratsuväkeen, ja
silloin hänen sanotaan saavuttaneen niin paljon rakkautta kansassa, että
rusthollarit tänäkin ahtaana aikana kaikin tavoin koettivat viimeiseen
asti suorittaa ratsuvelvollisuutensa. Viipurin antauduttua lähetettiin
Armfelt eri joukon kanssa Savoon, josta hän kevättalvella teki muutamia
onnellisia hyökkäyksiä Käkisalmen lääniin ja tunkeutui aina Jääsken
kirkolle asti. Siellä hän näyttää partiojoukkoineen pysyneen syksyyn
asti, ahdistellen Viipuria etelästä päin, samalla kun kreivi Nieroth oli
pääjoukon kanssa sen länsi-ja pohjoispuolella. Tänä vuonna ylennettiin
Armfelt kenraalimajuriksi, joten hän nyt oli ylipäällikön jälkeen ylin
mies Suomen armejassa.
Siinä asemassaan seisoi hän nyt hänen ylhäisyytensä Lybeckerin edessä,
ja muutaman askeleen päässä seisoi hänen aseveljensä kenraalimajuri
Reinhold Johan De la Barre, syntynyt, tietämätöntä minä vuonna
luultavasti Liivinmaalla suvusta, joka alkuaan oli ranskalainen. Eräs
Antoine De la Barre näyttää 1573 seuranneen Valoisin Henrik prinssiä
Puolaan. Hänen poikansa muutti Liivinmaalle, rupesi Kustaa II Aadolfin
palvelukseen ja sai läänikseen eli rälssiksi Ermesin sukuperinnön
samasta maasta. Tämän Wilhelmin poika Antonius De la Barre kirjotettiin
Ruotsin aatelisten lukuun. Hän oli nainut Anna Gertrud von
Yxkyll-Gyllenbandin, ja heidän poikansa oli tämä Reinh. Joh. De la
Barre. Isonvihan alussa palveli hän Tiesenhausenin virolais-ratsuväessä
Inkerinmaalla ja 1703 hänet nimitettiin majuriksi ja samana vuonna
sanotaan hänen osottaneen suurta rohkeutta Rajajoen taistelussa. Hän
yleni sittemmin överstiluutnantiksi Turun ratsuväkeen ja 1712 överstiksi
sekä siirrettiin seuraavana vuonna kenraalimajurina Hämeen-Uusmaan
ratsuväkeen.
Muukalainen kun oli Suomen armejassa, hän ei luultavasti koskaan
samoilla tunteilla seurannut meidän taistelujamme kuin perisuomalainen
Kaarle Armfelt; mutta koska hän oli sankarillinen ja kunnianhimoinen
sekä tottunut menestykseen ja saamaan kunniaa muilta, niin tuo nykyinen
riippuvaisuus Lybeckeristä teki hänet yhtä kiusautuneeksi kuin kaikki
muutkin koko armejassa.
Jo oli ehtinyt levitä huhu, että laivastosta oli tullut jokin sanoma, ja
siitä kaikki tietysti saivat aihetta arvailuihin ja kaikenlaisiin
toiveihin. Molempien kenraalienkin kasvoista näkyi kiihkeintä
uteliaisuutta, kun he kiireesti astuivat Lybeckerin telttaan; mutta mitä
he näkivät, oli niin odottamatonta, että he sanan saamattomiksi
oudostuen peräytyivät pari askelta.
Armfelt ensinnä keskeytti vaitiolon, sanoen: »Teidän ylhäisyytenne, te
kutsuitte meitä.»
»Niin kutsuin...» Siinä keskeytyi kenraalin puhe hänen nelijalkaisen
suosikkinsa toimesta, se kun Personin nyäistessä vitjoista äkisti
hyppäsi hänen armonsa syliin.
Lybeckerin kasvot kirkastuivat huomattavasti; hän kumartui eteenpäin
hyväillen silittelemään porsaan selkää. »Ah, nöyrin palvelija! Katsopas
vain; ollaanko nyt niin hyvät ystävät! Niin hyvät herrat, ei kukaan
teistä voi uskoa, miten viisas elukka tämä Bellario on. Hän tuntee minut
tuhansienkin joukosta ja keskeltä sotamies-armejaa osaa se löytää
kenraalinsa.»
Lybeckerin puheille tulleet herrat seisoivat mykkinä, mutta omituinen
hymy leikki Hastferin huulilla ja Lybecker astui kädet puuskassa
nuorukaisen eteen ja sanoi äreästi: »Te ette usko, herra, te epäilette
Bellarion tuntevan minua tuhansien joukosta.»
Hastfer seisoi kuin kynttilä, mutta silmät eivät voineet salata hymyä,
jota hän muuten kyllä koetti tukeuttaa, ja äänikin kuului vapisevalta,
kun hän vastasi: »Minä vain ajattelin, tuntisikohan Bellario teidän
ylhäisyyttänne myöskin siviili- tai juhlapuvussa.»
Lybecker katsoi kummastellen nuorukaista. »Sitä minä en ole koskaan
tullut ajatelleeksi. Kuulkaas, Person, tuokaa juhlapukuni. Saammepas
nähdä, tunteeko Bellario sitte minua.»
Armfelt kalpeni suuttumuksesta. »Teidän ylhäisyytenne luvalla pyydän
minä saada poistua.»
»Samaa pyydän minäkin», lisäsi De la Barre aivan suutuksissaan.
»Mitä nyt? Mitä te aiotte, hyvät herrat? Meillä on tärkeitä asioita
keskusteltavana.»
De la Barre peräytyi sanoen: »Missä sika on sankarina, siellä ei meillä
ole mitään tekemistä.»
»Sika! sika!» toisteli Lybecker. »Kaikkia vielä! Mutta samapa tuo. Onhan
huomennakin vielä päivä. Person, viekää pois Bellario ja etsikää käsille
minun juhlapukuni.»
»Ettehän vain, teidän ylhäisyytenne, unhota uskollista palvelijaa?
Tiedättehän, mitenkä minun asiani ovat.»
Lybecker otti paperinlapun, kirjotti siihen muutamia sanoja ja virkkoi;
»Näyttäkää tämä, jos minä joskus katuisin.»
Person luki nopeasti kirjotuksen ja kumarsi sanoessaan: »Teidän
ylhäisyydellänne ei ole ketään uskollisempaa palvelijaa.» Hän veti
Bellarion pois kanssansa teltasta.
Ylipäällikkö astua tallusteli levottomasti ympäri, mikäli tila huoneessa
salli, pysähtyi viimein kenraalien eteen ja kysyi:
»Mitä te noin katsotte minuun?»
Armfelt malttoi mielensä. »Teidän ylhäisyytenne, te kutsuitte meitä ja
me aavistamme tärkeitä asioita. Sanotaan tulleen sanantuojan
laivastosta.»
»Niin on tullut. Tässä on kirje Lilljeltä. Amiraali on tavannut
venäläislaivaston Suursaaren ja Pellingin välillä ja on saavuttanut
loistavan voiton.»
»Teidän ylhäisyytenne, antakaa meidänkin nähdä kirje!» pyysi Armfelt.
Kun kenraalit saivat luetuksi amiraalin kirjeen, kysyi Lybecker: »No,
mitä luulette? Mitä on tehtävä? Minun mielestäni ei mitään, ennenkuin
luvattu apu ehtii Ruotsista tulla.»
De la Barre heilautti ivallisesti hymyillen päätänsä ja vastasi: »Sitä
apua olemme jo nytkin liian kauan turhaan odottaneet.»
»Ja saamme kaiketi odottaa tuomiopäivään asti, sillä Ruotsilla ei ole
mitään antaa», lisäsi Armfelt.
»Siltä näyttää,» vastasi Lybecker luottavasti, »mutta toivoahan aina
saattaa ja sill'aikaa on viisainta olla liiaksi uskaltamatta ja
saavuttaa voitto hiljaisella peräytymisellä.»
Armfelt huokasi syvään. »Jos voittaisimme peräytymisellä, niin johan
koko tsaarin valtakunta olisi meidän. Vaan nyt ovat päinvastoin
viholliset anastaneet suuren osan meidän isänmaastamme ja häpeä on
vienyt paljon meidän kunniastamme. Nyt on pelastettava, mitä vielä on
pelastettavissa.»
»Te puhutte rohkeita sanoja, hyvä herra», virkkoi Lybecker, asettuen
istumaan suoraksi kuin seiväs.
De la Barren suuret tummat silmät säihkyivät; hän heti vastusti: »Ei
niin rohkeita, ett'ei rohkeampia tarvittaisi, jos totuuden pitäisi
kokonaan tulla ilmi, sillä kuningas, kansa, valtakunta ja koko maailma
voisivat kyllä osotella meitä sormellaan ja kysyä: Missä piileskeli
Suomen armeja silloin, kun Viipuri taisteli ja kukistui? missä se oli,
kun venäläiset Pernajanlahdessa odottelivat ratsuväeltänsä apua? miksi
ei Armfelt saanut, niinkuin pyysi, mennä Pyhtäälle ja ajaa sen ratsuväen
takaisin, ennenkuin se ehti yhtyä pääjoukkoon? Jos teidän ylhäisyytenne
olisi täyttänyt meidän pyyntömme, niin ei nyt venäläisillä olisi lujaa
jalansijaa maassamme, sillä Ruotsin laivasto oli viimeinkin Lilljen
johdolla tulossa ja hän olisi voinut meren puolelta tunkeutua
vihollisleiriin, jos me olisimme yht'aikaa hyökänneet maan puolelta.
Mutta teidän ylhäisyyttänne ei saatu taivutetuksi siihen, te annoitte
vihollisosastojen yhtyä rauhassa. Me, niin, me vaan peräydyimme
Porvooseen ja sitte...»
»Vaiti, herra!» tiuskasi Lybecker, vaan De la Barre jatkoi:
»Ei, vaan vielä muutamia sanoja, teidän ylhäisyytenne. Kun venäläiset,
23,000 miestä, seurasivat meitä, käännyimme me taas pois rannalta,
annoimme heidän marssia Helsinkiin ja rakentaa sinne varustuksia, ja
sillä tavalla on tsaari saanut lujan jalansijan Kymin tällä puolella. Me
kuitenkin yhä vain istumme kädet ristissä, mitään tekemättä ja osaamatta
mitään muuta tehdä kuin peräytyä.»
Lybecker hypähti ylös tuolilta ja tiuskasi: »Ja kaikkea tuota uskallatte
sanoa minulle!»
»Teidän ylhäisyytenne,» vastasi Armfelt vakavasti, »kaikella on rajansa,
ja nyt on jo aika julkisesti puhua asiat, niinkuin ne ovat. Meidän
asemamme tulee päivä päivältä yhä arveluttavammaksi, ja mitä aiotaan
tehdä, se pitää tehdä pian.»
»Ennen kaikkea pitäisi minun syyttää teitä kaikkia kapinan teosta ja
kunnioituksen puutteesta. Hirttää, ampua teidät pitäisi! Minä en käsitä,
miten te uskallattekaan!»
»Olemme me uskaltaneet paljon enemmänkin», virkkoi De la Barre,
kiivaasti viskaten Lilljen kirjeen takaisin pöydälle.
»Minä pyydän ja rukoilen teidän ylhäisyyttänne!» sanoi Armfelt.
Lybecker löi onnettomuuden tuskassa kätensä yhteen, ojensi ne
liikutettuna kenraaleja kohti ja huusi käheästi: »Ja minä rukoilen
teitä, hyvät herrat, älkää minua enää kiusatko! Ettekö näe, että minä
teen itsessäni ihmeitä ja kukistan suuttumustani, jonka kuitenkin
pitäisi nyt ukkosena iskeä teihin molempiin. Eipä juuri ole mitään
vaivaa suuria sanoja puhuessa, mutta toista on sitte, kun asia vaatii
työtäkin, kun on näytettävä, mitä todella uskalletaan. Enhän minä»,
lisäsi hän levollisemmin, »epäile teidän rohkeuttanne, rakas Armfelt,
enkä teidänkään, De la Barre, mutta eiväthän päälliköt ole koko voima
eikä pää ole koko mies. Ja armejassa pitää miesten rohkeuden olla yhtä
lujana ja varmana kuin päällikköjen. No niin, saammepahan nähdä. Minä
aion kutsua teidät, hyvät herrat, huomenna neuvottelemaan, ja
silloinpahan saamme nähdä, kellä on rinnassa rohkeutta uskaltaa jotakin
siinä urotyössä, joka on tehtävä. Minun ehdotukseni on oleva suuri,
niin, todellakin suuri. Minulla on rohkeita aikeita ja minä uskon
itseeni, niinkuin voima uskoo, ja minä tunnen itsessäni, että se voima
vaikuttaa väkijoukkoon. Minä teille sanon, että älköön kukaan silloin
tulko peloissaan neuvotteluun. Minä olen sankari ja kuninkaan ensimäinen
mies ja minä myöskin vaadin uskollisia miehiä kokoutumaan ympärilleni.
Väestä riippuu hyvin paljon taistelussa.»
Nuoret ajutantit katsahtivat äkisti toinen toistansa silmiin ja hyvin
punastuen sanoi Fieandt:
»Herra kenraali, ettehän vain epäille, että meidän rinnassamme on
kylliksi rohkeutta silloin, kun viimeinkin toiminnan hetki tulee, koska
meillä kerran on ollut rohkeutta sokeasti totella teitä ja saattaa asiat
sille kannalle, kuin ne nyt ovat?»
Lybecker hämmästyi. »Mitä te uskallatte sanoa, herra?» tiuskasi hän.
»Millaista puhetta! Te ette tule meidän neuvotteluumme huomenna. Te
saatte ryömiä arestiin heti paikalla ja istua siellä, kunnes minä teitä
kutsun. Mikä te luulette olevanne? Luutnantti te olette ja lisäksi
suomalainen, siinä teidän ansionne. Ja tuota rohkeutta, jota niin
kehutte, ette vielä ole näyttänyt, hyvä herra, eivätkä teidän
maanmiehennekään ole sitä näyttäneet. Kaksi asiaa he minun tietääkseni
osaavat, syödä ensin ja maata sitte.»
Lybeckerin sanat tunkeutuivat kuin miekan pistos nuorukaisen sydämeen ja
herättivät siellä eloon kauan kyteneet tunteet. Hän ajatteli omaisiansa
ja kansaansa semmoisina, kuin oli oppinut tuntemaan heidät taisteluissa.
Hän näki isänsä ja vanhemman veljensä taistelevan Tiesenhausenin
urhoollisessa rykmentissä Liivinmaalla, hän muisti Tallinnan piiritystä
De la Barren johdolla; miten oli taisteltu siellä ja ennen Suomessa ja
miten nyt taisteltiin täällä Suomessa! Mitä voimaa ja rohkeutta hän
olikaan ennen nähnyt, kun veli 34 suomalaisensa kanssa hävitti
venäläisten linnotukset Muolassa ja sitte vielä kerran vallotti samat
linnat, kun vihollinen sai ne jälleen rakennetuksi. Kymijoen, Karjalan,
Karjan sillan ja monen muun taistelun sankarit astuivat elävinä hänen
silmäinsä eteen, kehottaen häntä pesemään pois häväistystä, jonka heille
oli viskannut vasten silmiä valtakunnan pelkurimaisin mies, ja
muistamatta mitään muuta vastasi hän rohkeasti:
»Tiedättekö, teidän ylhäisyytenne, mitä unta me sitte näemme noin
maatessamme? Me näemme teidät seisovan oikeuden edessä vastaamassa
näistä ajoista ja teidän sijassanne olevan kunnon miehen.»
Lybecker raivostui: »Tuokaas tänne miekkanne! Antakaa pois se! Tuolla
lailla puhuessanne ette sitä tarvitse.»
Mutta raivoissaan oli nuorukainenkin. Viha ja ylenkatse kuohuttivat
hurjasti hänen vertansa. Hän sivalsi miekan tupesta, katkoi sen
palasiksi ja viskasi ne kenraalin jalkain eteen, äristen hampaiden
välistä: »Konnan käsi ei saa sitä häväistä!»
»Hoi, vahti!» huusi Lybecker ja vahtimies tuli. Kenraali sanoi
korpraalille: »Te vastaatte, että tämä herra pysyy lukon takana.»
Vahti vei pois Fieandtin ja Lybecker astua sipsutteli kiihtyneenä
edestakaisin. »Kurjaa!» tiuskasi hän. »Kurjan kurjaa todella! Minä olen
liian hyvä, kun annan väen ja päälliköiden kinastella ja aina
hidastelen, milloin pitäisi rangaista, enkä tee koskaan rangaistuksen
esimerkkiä, jota voitaisiin kertoa yli koko maan. Se ehkä katkoisi
siivet tuolta rohkeudelta, joka tekee joka kielen niin hävyttömäksi sekä
suurissa että pienissä asioissa, kun on vaan puhe minusta. Mitä minä
sille osaan, että väki tässä seisoo alastomana? Mitä minä osaan siihen,
että väellä ei ole leipää?» Hän kääntyi upseerien puoleen: »Mitä minä
sille taidan, että köyhyys leviää leviämistään nyt paljoa pahemmin kuin
ennen!» Lybecker katseli herrojansa lapsellisella voitonriemulla,
ikäänkuin ylpeillen, ett'ei kukaan voinut velvottaa häntä toimittamaan
vaatteita ja leipää armejalle.
Hetkisen olivat kaikki vaiti, ehkäpä kenraalit epäilivät, tokkopa
ollenkaan maksoi vaivaa puhua enää mitään tuolle onnettomuuden
päällikölle, vaan viimein kuitenkin De la Barre sanoi:
»Teidän ylhäisyytenne, sille te ette mitään voi, mutta teidän on syy,
ett'emme me saa taistella. Sotamies ei murise siksi, että hän näkee
nälkää, eikä siitäkään, että hän on repaleissa, melkein alastomana
talvipakkasessa. Ei, vaan hän murisee siksi, ett'ei hän saa koskaan
taistella.»
Niistä sanoista vuosi uutta öljyä kenraalin vihan tuleen, hän ei enää
jaksanut pysyä maltillisena. »Vai niin, vai tekin!» tiuskasi hän. »Niin,
taistelu, taistelu ja yhä vain taistelu on ainaisena tunnussanana!
Ettekö luule minun tietävän kaikkea lorua, jota nyt siitä laverrellaan?
Saattaa kyllä olla hyvä taistella, mutta minä puolestani ennemmin
säästän sotaväkeä. Pitäähän olla hyvä väkeänsä kohtaan eikä panna sitä
alttiiksi, ennenkuin muu ei auta. Minä odottelen oikeaa hetkeä, hyvät
herrat, ja tiedän kyllä aikani, se kyllä tulee, kunhan joutuu.»
»Ell'ei se nyt ole tullut, niin emmepä koskaan tässä elämässä enää
näekään sen tulevan», sanoi Armfelt kylmästi ja katkerasti, mutta De la
Barre, nuori ajutantti, ei enää jaksanut hillitä mieltänsä. Harmi ja
tuska saivat hänen äänensä vapisemaan, mutta sanat olivat kuitenkin
selvät kun hän liikutettuna puhui:
»Oikea hetki on ammoin paennut käsistämme, sentähden sotaväki napisee.
Toinen puoli Suomea on jo venäläisten vallassa eikä ole juuri kertaakaan
paljastettu miekkaa, ei juuri nimeksikään ammuttu estääkseen ruhtinas
Galitsinin ja tsaari Pietarin väen etenemistä. Sotamies näkee isänmaansa
olevan päivä päivältä suuremmaksi kasvavassa vaarassa, vaan näkee
samalla itsensä sidotuksi, hän tahtoo kyllä, vaan ei saa auttaa; hän
näkee rakkaimpia seutujansa hävitettävän, näkee kotinsa ja kotiväkensä
turmioksi kasakan rientävän, mutta itse olevansa sidottu päällikön
käskyillä. Tarvitaanpa rohkeutta ja urhoollisuutta, tarvitaan lain
kunnioitusta, että vieläkin totellaan, tarvitaan voimaa ja paljon
enemmän uljuutta kuin taistelussa kuolemiseen!»
Lybecker horjui maahan kukistumaisillaan, vaan malttoi mielensä, joi
vettä ja astui pari kertaa edestakaisin sekä sanoi sitte nähtävästi
tyynempänä: »Puhuttepa varsin suoraan, hyvät herrat. Tällä kertaa annan
teille kuitenkin anteeksi.» Hänen ylhäisyytensä oli jo ammoin huomannut
valtansa murtuneen; väkivallalla ja sotaoikeudella hän ei päässyt
mihinkään. »No niin, me ajattelemme taistella, kun vain aika siihen
tulee. Huomenna on minun neuvotteluni.»