»Eikö kauppias Byting ollut liitossa teidän ylhäisyytenne kanssa, kun ne
suuret viina-aamit tulivat Rostockista, ja eivätkö Lind ja Varpunen
olleet tottuneimmat salapurjehtijat, kuin koskaan on kynnellyt Paraisten
vesiä, mutta minä heitä kuitenkin varotin, sillä minä olen huomannut
kaiken riippuvan siitä, miten kauan onni antaa toisten pidellä itseään
kiinni. Niin, minä varotin heitä, mutta he luottivat siihen, että
vaikkapa heidät nipistettäisiinkin kiinni, niin ei teidän armoanne
kuitenkaan saada kiinni ettekä te jätä heitä pulaan.»
»No, älkäähän nyt huutako noin kovasti!»
»Minä vain tahdon sanoa,» jatkoi Person, »että kun suuret viina-aamit
tulivat, otettiin kiinni kauppiaat, Lind ja Varpunen ja monta muuta, ja
moni heistä istuu nyt kuritushuoneessa, ehkäpä ainiaaksi.»
Kenraali hypähti ylös tuoliltaan.
»Saatte mennä tiehenne! Ulos heti!»
Person astui nöyrästi muutaman askeleen takaperin, sanoen: »Raskaalta
tuntuu, kun vanhaa, uskollista palvelijaa näin kohdellaan. Minä lähden,
koska teidän armonne käskette, mutta kun joku toinen astuu minun
sijaani, silloin näkyy paljo semmoista, joka nyt on kätkettynä
maailmalta.»
»Mitä lempoa te sitte oikeastaan tahdotte? Eikö minulla ole muuta
tekemistä kuin kuunnella lorua vanhoista salapurjehtijoista?»
»He olivat teidän armonne palvelijoita niinkuin minäkin ja minua ehkä
odottaa sama kohtalo. Sentähden minä mielelläni nauttisin elämää niin
kauan kun voin, mutta minun palkkani on vähäinen, se maksetaan 15
taalerin mukaan dukaatilta ja...»
»Hävytön!» tiuskasi kenraali niin voimakkaasti, kuin häneltä muuten
harvoin kuultiin taikkapa ei koskaan. »Semmoista palkkaa kuin teillä, ei
ole kellään muulla koko armejassa! Kansa näkee nälkää eikä itsellänikään
ole mitään, mutta te, te ette koskaan saa kylliksenne. Vuosi vuodelta
olen lisännyt teille sekä oikein että väärin ja kuitenkin... Mutta nyt
onkin kaikki lopussa. Ei taaleriakaan enää, se on viimeinen sanani.»
Lybecker heittäytyi kiihtyneenä tuolille. Semmoisena ei häntä oltu nähty
pitkään aikaan, mutta Person tunsi kyllin hyvästi herransa eikä suinkaan
vielä jättänyt asiaansa niin vähällä. Vaan ennenkuin hän ehti itse
oikein päättää, mihinkä keinoon hänen nyt piti ryhtyä, astuivat telttaan
kenraalit Armfelt ja De la Barre ynnä heidän ajutanttinsa Fieandt ja
Hastfer.