»Niin toden totta, ei hän antanut minulle vähintäkään rauhaa. Ja muuten
toivoin minä sen miellyttävän ja huvittavan teitä, kun sillä on uusi
univormu, jonka juuri sain valmiiksi.»
»Ah tosiaankin! No, johan näenkin, että olette tehnyt uuden nutun
kultapojallemme. Katsotaanpas! Eipä juuri huonoin. Mutta rengas? Eiköhän
se purista kaulaa?»
Person kumartui ja näytti, ett'ei siinä ollut mitään vaaraa. »Ei
suinkaan, näettehän itsekin, teidän armonne, että koko sormi mahtuu
väliin. Kas vain, miten viisas elukka se on. Hän ihan ymmärtää, että
teidän armollanne on huolia ja murhetta mieltä rasittamassa, ja nyt se
tahtoo hyppimisellään ja reippailla äänillään ilahuttaa teidän
ylhäisyyttänne.»
Lybecker hymyili kummastellen. »Mitä, luuletteko todellakin niin, hyvä
Person?»
»Kyllä minä sen tiedän. Minä tiedän, että Bellario on viisain elukka
auringon alla ja rakastaa teidän ylhäisyyttänne enemmän kuin kukaan muu
paitsi minä, enemmän kuin kapteeni Yrjökin.»
»Niin, minä tiedän, että te olette minun uskollisin mieheni, kunnon
Person.»
Person astui askelta likemmäksi. »Kyllä olenkin, teidän ylhäisyytenne;
kyllä olen ja sentähden uskallan kaikessa nöyryydessä rukoilla teidän
armoanne pitämään minua muistissa.»
»Muistan, muistan, kunhan vain oikea hetki tulee.»
»Ah, se hetki ei koskaan tuo mitään hyvää, teidän armonne. Tiedän minä
monenkin sitä odotelleen, vaan kaikille heille on käynyt onnettomasti.»
Lybeckerin ajutantti astui telttaan ja antoi kenraalille kirjeen. »Sanan
tuoja laivastosta», sanoi hän »toi tämän kirjeen amiraali Lilljeltä; hän
odottaa pääsöä puheillenne.»
Kenraali mursi sinetin ja luki, heitti sitte kirjeen pöydälle ja sanoi
vähän hajamielisesti: »Minä tahdon puhua kenraalien Armfeltin ja De la
Barren kanssa.»
»Entä sanantuoja?» kysyi ajutantti.
»Hän odottakoon.»
Ajutantti poistui ja teltassa olijat pysyivät vaiti. Ainoastaan porsas
häiritsi hiljaisuutta, iloisesti röhkimällä ja hyppimällä kenraalin
polville. Person seisoi kuin tulisilla hiilillä; muutaman minuutin
kuluttua piti hänen poistua toisten tieltä, ehkäpä ainiaaksi. Tämmöisinä
aikoina ei mitään käynyt niin tarkkaan edeltäpäin arvaaminen. Epävarmuus
teki hänet rohkeammaksi kuin milloinkaan ennen, niin että hän taas alkoi
puhua:
»Niin on, kuin minä sanoin: viisaampaa elukkaa ei ole. Hän tietää teidän
armollanne olevan taskussa sille jotakin hyvää ja pöydällä myöskin, eikä
hän nyt ennen rauhoitu, kuin saa ne suuhunsa. Kas, miten kiire sillä on.
Hän tietää, että korkeain herrain tultua on liian myöhä.»
»Ei suinkaan, kelpo Person. Kyllä minulla aina on aikaa uskollisille
ystävilleni.»
»Ah, teidän ylhäisyytenne, jospa tohtisin uskoa, että teidän armonne
tahtoisitte kuulla minua nyt; minä en uskalla odottaa oikeaa hetkeä;
saattaisihan minulle käydä, niinkuin kävi kauppias Bytingille sekä
Lindille ja Varpuselle.»