Lybeckerin päämaja.
Vielä elokuussa 1713 oli kenraalimajuri Yrjö Lybecker Suomen
sotajoukkojen ylipäällikkönä, ja hänen käskystään oli armeja askel
askeleelta peräytynyt ilman ainoatakaan miekansivallusta. Venäläisiä oli
20,000 miestä Helsingissä; tsaari itse oli siellä väkensä keskellä,
tarkasteli varustuksia ja yhä vahvisteli niitä, järjesteli kaikki ja
valmisteli koko Suomen valloitusta. Kamalan hiljaista oli kaikkialla,
maan asujanten toivo hälveni hälvenemistään, tulevaisuus näytti yhä
tukalammalta. Ylipäällikkönsä kahlehtimana seisoi armeja epätoivoissaan
ja koko maa tuskitellen odotti jokaisen uuden päivän valkenemista. Koko
tämä vuosi oli kuultu ainoastaan surusanomia, vaara ja kauhu
tunkeutuivat hetki hetkeltä yhä lähemmäksi, epävarmuus kasvoi yhä
hirvittävämmäksi, mutta Ruotsista vain ei kuulunut mitään apua. Ilon
välähdys tosin levisi siitä menestyksestä, jolla amiraali Lillje
taisteli venäläislaivastoa vastaan Suursaaren seuduilla, mutta mitä
hyötyä siitäkään tuli kun armeja ei tukenut laivastoa. Lilljen täytyi
kolmella laivallansa peräytyä takaisin Viron puolelle. Siten jäi koko
sisäsaaristo avoimeksi vihollisille. Mutta Lybecker vain yhä peräytyi.
Nyt hän jo oli Hämeenlinnassa ja venäläisjoukko seurasi häntä pohjoiseen
päin. Armfelt oli kyllä saanut käskyn ratsuväellä lyödä takaisin
yksityisiä vihollisosastoja ja suojella kansaa ryöstelemisistä
kaikkialla, missä vaara oli suurin, mutta hänenkin täytyi vähitellen
peräytyä suuren vihollisvoiman jaloista. Koko Uusimaa oli täynnänsä
vihollisia ja tie oli avoinna Suomen pääkaupunkiin.
Oli jo iltapuoli päivää, vaan vielä aurinko paistoi kirkkaasti
Hämeenlinnan yli sekä suomalaisten leiriin, joka oli sen ulkopuolella.
Ilma oli tyyni ja kaunis, mutta vähäpä niitä oli, jotka näyttivät
huomaavan luonnon kauneutta, vaikka elämä niin kaupungissa kuin
leirissäkin oli hiljainen. Kaikki ihmiset, joita näkyi, olivat alla päin
ja kolkot kasvoiltansa. Kenraalimajuri Yrjö Lybeckerin ja hänen
esikuntansa päämaja oli kaupungissa, mutta itse leirissä oli sitä paitsi
eri telttoja ylempien päälliköiden varalla. Eräässä niistä istui hänen
ylhäisyytensä Lybecker, palanen juustoa ja leipää kädessä, ja korkealla
telttatuolilla vielä laihemmalta näytti hänen laiha vartalonsa, kun hän
istui ja kapeat kasvot vielä kapeammilta siinä kuvassa, joka hänestä oli
syntynyt teltan seinään. Lybecker ei enää ollut nuori, hänen paras ja
ehkäpä onnellisinkin aikansa oli kulunut hiljaisuudessa, kenenkään sitä
huomaamatta. Historia tietää hyvin vähän taikkapa ei mitään hänen
nuoruutensa vaiheista; se kuitenkin tiedetään, että hän oli kauan, noin
20 vuotta, palvellut ratsumestarina ensin Skoonen ratsurykmentissä ja
sitte ratsuhenkivartija-rykmentissä, mutta 1703 tapahtui tärkeä käänne
hänen elämässään. Silloin hän yleni majuriksi, pääsi 1704
överstiluutnantiksi, 1705 maaherraksi Viipuriin, 1706 kenraalimajuriksi
ja 1707 vapaaherraksi. Mikä hänelle tuotti tuollaista menestystä, lienee
nyt aivan tietämätöntä. Tosinhan hän oli Puolan sodassa 1704 ja 1705
tehnyt muutamia pieniä partioretkiä jotenkin hyvällä menestyksellä,
mutta mitään erinomaista ei hänen elämässään ole nähtävänä. On lausuttu
luulo, että Lybeckerin menestys suuressa määrässä riippui mahtavasta
Kasten Feifistä, jonka hyvässä suosiossa hän oli. Jos Feif tuolla
tavalla auttoi Lybeckeriä, niin epäillä ainakin sopii, oliko se
oikeastaan mikään apu, sillä olipa Lybeckerillä mitä ja miten hyviä
ominaisuuksia hyvänsä, niin sotilas hän ei ollut, vaan tuli Suomen
joukkojen päällikkönä ainiaaksi onnettoman kuuluisaksi. Häntä moitittiin
mahtavuutensa aikana mielivaltaisuudesta eikä se suinkaan vähentänyt
yleistä vihaa maan pelkuria päällikköä kohtaan.
Hänen ylhäisyydellänsä oli nyt tekemistä kirjurinsa kanssa, joka pöydän
ääressä selaili paperikasaa; mutta työ näytti jo valmistuneen, sillä
kirjuri nousi sanoen:
»Nyt on kaikki valmis, teidän ylhäisyytenne.»
Lybecker katsahti ylös ja vastasi vähän hajamielisesti: »Jaha, vai niin,
hyvä! Mutta vielä yksi asia. Kirjottakaa minun tervehdykseni
kuninkaalliselle neuvoskunnalle Tukholmaan ja sanokaa minun toivovan,
että jo vuosikausia luvattu apu sieltä Ruotsista viimeinkin tulee.
Sanokaa heille myöskin, että me siihen luottaen istumme täällä rauhassa
toistaiseksi ja hätätilassa peräydymme pohjoista kohti. Sillä vaikka
meidän armejamme, kun nostoväki tulee, kasvanee ehkä 13,000-miehiseksi,
en minä kuitenkaan huoli lähteä venäläisiä vastaan ennen aikojaan, sillä
heitä sanotaan olevan 20,000. Sanokaa heille minun sotatapani olevan,
ett'en koskaan pane mitään vaaraan.»
Kirjuri pani asiat muistiin ja vastasi sitte: »Se on merkitty, teidän
ylhäisyytenne.»
»Sanokaa heille», jatkoi Lybecker, »että köyhyys kasvaa täällä
kasvamistaan.»