»Niinpä on sinun paras tehdä sen mukaan», vastasi hän, ojentaen
veljelleen miekan ja lähtien pois pajasta. Miihkali veti taas miekan
tupesta katsellakseen sitä, ja monta ajatusta liikkui hänen mielessänsä.
Hänen siinä seisoessaan tuli Elina ja sanoi surun ja ilon sekaisella
äänellä:
»No, täältähän sinut viimeinkin löydän.»
Miihkali katsahti ylös. »Niin, lyhyeksi hetkeksi», vastasi hän. Älä
odota minua pian takaisin. Minun on vaikea luopua korkeimmasta
pyrinnöstäni.»
»Taistelu ja sotilaan elämä ei ole korkein Miihkali.»
»Ei ole korkeampaa kuin vapauttaa isänmaansa tai kuolla sen edestä.»
Elina katsoi häntä kummastellen. Tosinhan Miihkali oli näinä päivinä
monestikin näyttänyt hänestä hyvin muuttuneelta, mutta ei koskaan
semmoiselta kuin nyt. Seisoihan hän tuossa aivan ilmi tulena.
»Miten silmäsi noin liekitsevät!» sanoi hän. »Miksi minua noin
katselet?»
Miihkali seisoi aivan liikahtamatta, vaan kuitenkin näkyi niin selvästi
hänessä elävä ja kuohuva voima, kun hän vastasi:
»Taistelun ikävä se tuo liekkiä sydämeeni ja silmiini, ja silmäni vain
sanovat, mitä mieleni ajattelee.»
»Mitäs sinä sitte ajattelet?» kysyi Elina. »Minä en sinua ymmärrä.»
»Minä aion seurata muita taisteluun ja pysyä siellä niin kauan, kun
sotaa kestää.»
Elinan ääni vapisi, kun hän sanoi: »Et sinä niin ajattele, Miihkali,
sinä vain tahdot koetella minua.»
»En ollenkaan. Jos sinun sielusi olisi samanlaatuinen kuin minun, niin
ymmärtäisit minua kyllä puhumattakin».
»Muista lupauksesi, muista valasi. Älä luovu korkeasta virastasi.»
»Tämmöisinä aikoina on ainoastaan yksi virka ja minä näen ainoastaan
yhden tehtävän. Kaikki muu liitelee sumuna ohitseni, ja tuntoni sanoo
minulle, että minä osaan vain tehdä sitä yhtä. Kaikkeen muuhun olen
aivan kykenemätön.»
Elina pyyteli: »Miihkali, maa ja taivas huutavat ajan surkeutta ja
kirousta, avuttomina, horjuvina ja nääntyvinä kuljeksivat ihmiset
hävitetyssä isäinsä maassa ja turhaan etsivät tukea uupuvalle
uskollensa, jotakin sädettä sytyttämään sammuvaa toivoa. Korota äänesi
näille apua tarvitseville ja anna sanojesi levittää lohdutusta ja
virvoitusta heidän sydämiinsä. Yhtä miekkaa enempi tai vähempi
taistelussa ei vaikuta mitään, mutta joka sana, jonka sinä puhut Jumalan
laupeudesta, putoaa siunauksen siemeneksi ihmisten epätoivoisiin mieliin
ja tuottaa hedelmiä ajassa ja vielä haudan toisellakin puolella.»
Elinan sanat putoilivat kuin hehkuvat lyijypisarat hänen päällensä,
mutta hän ei kuitenkaan voinut sanoa muuta kuin: »Älä pyytele minua
jäämään, minun täytyy lähteä pois.»
Eipä Elina vielä myöntynyt. Hän rukoili, niinkuin elämästä ja kuolemasta
taistelija rukoilee: »Sinä olet ainoa, joka vielä voit opettaa meitä
luottamaan Jumalan hyvyyteen, sinä olet ainoa viimeinen lehti rauhan
palmua; älä hylkää meitä!»
»Älä enää pyytele!» sanoi uudestaan Miihkali. »Minä olen lujatahtoinen
mies, ja suurin syntini juuri on, ett'en ole tähän asti ollut luja
täydellisesti. Mutta kun sydämeni kerran laajenee ja sykkii jostakin
ajatuksesta, silloin sen levottomuutta ei mikään muu voi hillitä kuin
tosi toiminta. Minä en saa rauhaa, maa huokailee jalkaini alla, minä
kuulen Suomen valitukset, ja minusta tuntuu, kuin kuumia verikyyneleitä
putoilisi sydämelleni ja polttaisi sitä.»
»Jumala olkoon sinulle armollinen!»
»Minun isäni teki sinulle väärin silloin, kun liitti sinun kohtalosi
minuun.»
»Ja sinä teit väärin silloin, kun vannoit rakastavasi minua, vaikka et
ole koskaan rakastanut.» Nyt oli siis Elina saanut sanotuksi, mitä hän
oli viime aikoina niin monesti ajatellut.
»Kukapa tämmöisinä aikoina ajattelee rakkautta?» vastasi Miihkali.
Elina katsahti häneen ja siinä silmäyksessä oli koko elämä. Hän sanoi:
»Minä olen rakastanut, Miihkali. Minä olen rakastanut sinua enemmän kuin
mitään muuta tässä maailmassa ja kauemmin kuin vuoden tai kaksi, niin
kauan kuin suinkin muistan taapäin. Sinä olet aina ollut minusta
korkeinta ja parasta, mitä olen tiennyt, paitsi Herramme Jumala.»
Miihkali veti liikutettuna hänet luoksensa. »Rakastanhan minäkin sinua
suuresti. Sinä olet minulle rakas, niinkuin nuoruuteni morsian voi olla,
mutta minä en voi jäädä tänne, älä pyydäkään. Jos elän, kunnes voitamme,
silloin saat minut tänne jälleen. Toivokaamme sitä päivää. Minä rakastan
sinua todella sydämestäni, mutta nyt minun täytyy lähteä. Jää hyvästi
pitkäksi ajaksi! Anna anteeksi, Elina, anna anteeksi! minä en voi tehdä
toisin.»
Hän irtautui vaimostansa ja riensi pois, mutta kääntyi vielä kerran ja
sanoi: »Jos me emme voita, jos onnettomuus lähestyy tänne päin, niin
koeta päästä isäni luo. Ota arkkunen kanssasi; siinä on myöskin kirje
Gezeliukselle; minä jätän siinä sinut hänen huomaansa ja hän on sinua
suojeleva.»
Mutta Elina ajatteli toisin. »Niin kauan kun vielä on kotimaa», sanoi
hän, »en minä koskaan lähde vieraaseen maahan. Jos kerran minun kansani
voi elää ja kuolla täällä, niin tottahan minäkin voin. Jää hyvästi:
Jumala sinua varjelkoon!»
Kaksi suurta kyyneltä valahti pitkin Miihkalin poskia. Hän otti Elinaa
käsistä, suuteli niitä kiivaasti ja riensi pois.
Torvet kaiuttivat lähdönmerkkiä. Kuormajono järjestyi yhä pitemmäksi; jo
lähdettiin liikkeelle. Jäähyväisiä tehtiin siinä ainiaaksi, moni suru
alkoi, pysyäkseen ainiaan suruna, milloinkaan iloksi muuttumatta; mutta
maa tarvitsi kaikkien voimaa ja kaikki antoivat sen ilolla.
Jäähyväisten ottajain joukossa oli myöskin Iikka. Hän kiersi ehtimiseen
käsivartensa poikansa kaulaan ja tahtoi lakkaamatta suudella häntä,
mutta poika viimein koetti jo päästä erilleen. Se liikutti tuskaista
äitiä niin, että hän viimein kovasti nyyhkyttäen alkoi lyödä hosua
rakkaintansa.
»Sinä kelvoton poika!» torui hän, »etkö häpeä lähteä sanomatta äidillesi
jäähyväisiä?»
Liikutettu oli Anterokin, mutta tahtoi kuitenkin mielellään lohduttaa.
»Älkää itkekö, äiti; kunhan minä palaan, ei teidän tarvitsekaan enää
olla huonoin kaikista.»
»Ei se kohta tapahdu.»
Antero puristi vielä kerran äitinsä kättä ja riensi pois miesjoukkoon,
joka jo oli valmiina marssimaan. Hetkinen oli kolkkoa hiljaisuutta, vaan
kohtapa miehet alkoivat sotalaulunsa lievittääkseen eron tuskaa sekä
itselleen että niille, jotka jäljelle jäivät.
Ylös te, hurskaat sankarit, nouskaa!
Huutaa meille synnyinmaa.
Taivas ja maa ovat veriruskeat!
Huokaavat perheet tuskissa.
Vihamiesten joukko päällemme karkaa,
Kelvoton sodasta pakenee arka,
Jättää aseens', saaliins', henkens',
Vihamies voittaa, viepi tiehens'.
Surkea suruttomuus, surkea suruttomuus!
Herätkää ylös, te isänmaan lapset,
Pukekaa yllenne sota-aseet!
Kuulkaa, nouskaa! Kuulkaa nouskaa!
Sotatorvi pauhaa ja soi, sotatorvi pauhaa ja soi!
Aika on tullut, päivä nyt koittaa,
Voiton päivä jo kimaltaa.
Kaikukoon riemu, kuningas voittaa!
Ah, kuinka taistelu himartaa!
Rohkealla mielellä astukaa eteen
Hengen voimassa, sota-aseet käteen.
Lyödään nyt voimalla vihamiehet pakoon,
Ajetaan vilkkaasti kaikki vaan lakoon!
Herra auttaa meitä, Herra auttaa meitä.
Herätkäät ylös, te isänmaan lapset,
Pukekaa yllenne sota-aseet!
Kuulkaa, nouskaa! Kuulkaa, nouskaa!
Sotatorvi pauhaa ja soi, sotatorvi pauhaa ja soi!
Jäljelle jäävät seisoivat kuunnellen ja katsoivat lähtevien jälkeen;
mutta ennenkuin laulun viimeiset säveleet ehtivät kuolla etäisyyteen,
huudahti Iikka äkisti: »Voi, voi, sarka!» ja läksi juoksemaan, minkä
jaksoi, sotilasten jäljestä.