Lähtö.
Naiset itkivät ja muuan vaimo nyyhkytti: »Minä en uskalla ajatellakaan
kaikkia vaivoja ja vaaroja, joihin nämä miehet menevät. Kova on tuo
sotilaan elämä».
»No, tepä olettekin ensimäinen, joka niin sanotte!» virkkoi Yrjö ilosta
kummastellen. »Sotilaan elämä on juuri kaikkein hauskinta tässä
maailmassa.»
»Meihin luottaa kuningas ja maa ja kaikki kauniit tytöt», jatkoi hän
vähän ajan perästä. »Minä jo ammoin tekasin laulun, miten hauska on
sotamiehenä olo, ja nyt minä laulan sen:
Me kruunatun kuninkaan käskyä vain kuulemme
Ja suuriksi herroiksi itseämme luulemme.
Meill' puku on korea ja kivääri kirkas,
Ei sotilas ikänä vaiheta virkaans',
Me marssimme eteen ja soitamme vaan
La la la la laa!
Jos sota ja vaara on uhkaamassa rajalle,
Niin ryntäämme vastaan ja lyömme kaikki hajalle.
Me kiitämme kunnialla sitä, joka kaatuu,
Ja juomme sen muistoksi, kun voitto on saatu,
Me käännymme kotiin ja laulamme vaan
La la la la laa!
Eikö kaikki ole yhtä totta kuin että seisomme tässä? Vai onko
ainoatakaan miestä, joka ei mielellään seuraisi meitä sotaan?»
»Paras olla hiiren haukottelematta, kun kissa istuu vaanimassa», vastasi
nauraen eräs nuorukainen nostoväen joukosta.
»Niinpä niin», sanoi Miihkali, »taisteluun me lähdemme eikä enää ole
monta hetkeä jälellä. Käyttäkäämme siis tätä viime hetkeä pyytääksemme
Jumalan siunausta sekä lähtijöille että tänne jääville.»
Ne sanat olivat tervetulleet kaikille ja lyhykäinen jumalanpalvelus
alkoi. Ajan tukaluudesta ja surusta kaikki mielellään kääntyivät
rukoillen voittojen Herran puoleen, ja lopuksi veisattiin virsi. Kun
sekin loppui, jäivät kaikki hetkiseksi vaiti, pysyen liikkumatta
paikoillaan.
Vaan äkisti kuului taaempaa kiivasta melua. Antero ja eräs Pitkä Pekka
äsken tulleesta nostoväestä tappeli siellä kaikin voimin, ja lähimmät
ihmiset keräytyivät kohta piiriin tappelijain ympärille, paremmin
nähdäkseen, kumpiko heistä oli voittava. Vielä ei ollut voitosta
vähintäkään tietoa. Pekka oli pitkä ja harteva mies ja seisoi siinä kuin
jättiläishonka, Antero oli vähän lyhempi ja hoikka, vaan sukkela ja
notkea kuin ankerias. Pekalla oli vasemmassa kädessä vanha miekka ja
oikealla nyrkillään koetti hän torjua vastustajaansa pysymään etempänä,
vaan Antero yhä kiivaammin työntäytyi päälle. Pekka viimein viskasi
miekan kauas pois ja tavoitteli molemmilla nyrkeillään kuin vahvoilla
moukareilla Anteroa päähän ja rintaan, mutta nuorukainen kierteli aina
pois tieltä ja syöksyi ehtimiseen päälle, saadakseen vastustajansa
kaatumaan.
Viimein myöskin Peldan ja Härkman-veljekset tunkeutuivat katsomaan, mitä
siellä meluttiin, ja Miihkali huusi:
»Oletteko hulluna, miehet? Ikäänkuin meillä ei nyt olisi muuta
ajattelemista kuin tappaa toisiamme!»
Turha vaiva hänen puheensa.
»Kyllä minä opetan sinut huomaamaan, mikä on sinun, mikä minun!» huusi
Pekka.
»Miekka ei ole paremmin teidän kuin minunkaan!» tiuskui Antero vastaan
ja hyökkäsi maltittomasti päälle. Pekka horjahti, vaan ei kaatunut.
Lujasti otti hän Anteroa kiinni niskasta ja vasemmasta olkapäästä.
Kaikki katsojat huomasivat tappelun piankin loppuvan. Vaan silloin
Miihkali riensi väliin ja erotti heidät.
»Oletteko hullut!» sanoi hän vielä kerran heille, kun he äkeissään ja
kiukusta punaisina tuskin väkivoimallakaan pysyivät erillään.
»Antero se alkoi», sanoi viimein Pekka.
»Miksikä hän sitte varasti miekan?» vastusteli Antero puolestaan.
»Ei se ollut paremmin hänen kuin minunkaan. Se oli pajassa ja sieltä
minä sen otin», vastasi Pekka.
»Pekalla on sekä viikate että puukko, vaan minulla ei ole mitään, ja
niin kauan kun mies ei ole lupautunut paholaiselle, niin onpa toki
mahdoton mennä sotaan paljain kynsin. Hän sanoo minua repalehtijaksi
eikä kuitenkaan suo minulle edes tuota vanhaa miekkaakaan, että sen
avulla saisin vähän ruutia ja viitan venäläiseltä.»
»Pitäköön Pekka miekkansa, sinä saat toisen», sanoi Miihkali lohduttaen.
Antero seisoi, kuin olisi puusta pudonnut, ja äänikin vapisi hänen
vastatessaan: »Vai niin, vai niin». Masentuneena kävi hän istumaan ja
peitti kasvonsa, vaan laski sitte kuitenkin kätensä painumaan alas ja
sanoi murheissaan: »Niinpähän on, ett'ei köyhällä ole muuta puolustusta
kuin Jumala, mutta tuskinpa hänkään kuullee, kun nyt huudan: anna
minulle miekka!»
Ihmiset sanelivat kuka mitäkin. Eräs talonpoikavanhus sääli Anteron
surua ja sanoi: »Eipä pitäisi köyhää pitää huonommin kuin sitäkään,
jolla jotakin on. Sodassa kaikki tarvitsevat aseita.»
»Minun mielestäni me kaikki olemme köyhiä», virkkoi vieressä seisova
mummo, »ja parempia on paremmin pidettäväkin.»
Antero katsoa tuijotti mummoon. »Kylläpähän kerran vielä tulen yhtä
hyväksi kuin muutkin», sanoi hän, »ja silloin on teidän paras varoa
itseänne.»
Herrat, Peldan ja Härkmanit, olivat tällä välin kuiskaillen
neuvotelleet, ja nyt astui Peldan Anteron eteen, päästi miekkansa
vyöstään ja ojensi sen Anterolle sanoen:
»Ken on surmannut kolmekymmentä vihollista yht'aikaa, hänen ei tarvitse
mennä aseetonna taisteluun. Kas, tästä saat hyvän miekan, vaan käytäkin
sitä kunnialla.»
Antero otti hitaasti aseen. Ponsi oli korea ja hyvä, se näytti
herrasmiekalta. Mutta nuorukainen ei ollut uskoa silmiään. Hän veti
terän puolitiehen pois tupesta; se oli kirkas ja terävä; häntä ei ollut
petetty. Hän katsoi katsomistaan, hypähti sitte nopeasti Peldanin luo,
nosti hänen nuttunsa helman huulilleen, heilutti ilosta huutaen asetta
päänsä ympäri ja juoksi tiehensä.
Ihmiset katselivat ääneti hänen jälkeensä ja muuan sanoi naapurilleen:
»Nyt hän niin ilostui, ett'ei osannut enää puhuakaan.»
Mutta aika kului ja Miihkalin ääni kuului taas kehottavan: »Asettakaa
kuormat riviin ja hevoset liikkeelle, meidän pitää joutua matkaan!»
Väki totteli ja jokainen suoritti, mitä vielä oli tekemättä.
Miihkali ja Yrjö menivät yhdessä pajaan kokoomaan sieltä vielä
viimeisetkin aseet. Siellä oli muiden muassa äsken hiottu, kirkas
miekka. Yrjö vetäsi sen tupesta, käänteli sitä ja sanoi:
»Tämän miekan takaan minä tunkeutuvan vaikka seitsenkertaisen kilven
läpi.»
Miihkali katseli sen välkyntää. »Annas se minulle, veljeni. Minä otan
sen ainiaaksi.»
»Sinäkö, rauhan mies? Mitä sinä teet miekalla?»
»Minä aion lähteä taisteluun.»
»Mutta silloinhan teet vastoin isäsi tahtoa ja se on synti.»
»Eikö sitte ole synti jättää äitini auttamatta häntä hädässään?»
»Äitisikö?»
»Eikö Suomi ole minun äitini ja eikö se ole hädässä?»
»On todella.» Yrjö aikoi lähteä, mutta Miihkali pyysi:
»Odota vielä vähän, Yrjö, ja sano, onko synti mennä sotaan ja puolustaa
isänmaatansa vastoin isänsä tahtoa?»
»Tehdä vastoin isänsä tahtoa on synti, vaan olla puolustamatta
isänmaatansa on synti ja häpeä. Siispä et pääse mitenkään syntiä
tekemättä, ja sinun on vain valittava joko kunnia tai häpeä.»