Israel Peldan, Ilmajoen kirkkoherran toinen poika ja äsken kootun joukon
johtaja, tuli esiin ja vastasi kaikkein puolesta: »Ei mitään pahaa».
Peldanit ja Härkmanit olivat ylioppilas-kumppaneita ja hyviä ystäviä.
Nyt olivat he niinkuin kaikki muutkin lähteneet Turun yliopistosta
taistelemaan ja maata puolustamaan. Pitkä aika oli jo kulunut heidän
eroamisestaan ja nyt oli jälleennäkemisen ilo sitä suurempi. Yksityiseen
puheluun ei nyt kuitenkaan ollut aikaa, suurempi yleinen asia sysäsi
syrjään kaiken muun, ja Peldan ensiksi kertoi, miten mielellään miehet
olivat seuranneet häntä.
»Hyvä, mutta mitenkä tulette toimeen aseiden puolesta?» kysyi Miihkali,
tarkastaen katsellessaan äsken tulleita.
»Aseet ovat semmoiset kuin ovat, mutta jos kerran löydämme venäläiset,
niin löydämme kyllä myöskin heidän aseensa», vastasi eräs reipas
nostonuorukainen.
»Sinä olet viisas poika. Olemmepa sentään mekin muistelleet teitä ja
parasta lienee heti ruveta antamaan, mitä meillä on.»
Nuoret sotilaat riemuitsivat ja Peldan huusi kaikkein kuullen: »Mehän
pääsemme herroiksi taisteluun! Vetäkää mekot yllenne, pojat, ja
varustautukaa, miehet! Hävetä saamme, ell'emme vapauta maata ja pelasta
naisiamme, jotka ovat hankkineet meille kaikki nämä.»
»Hurratkaamme kaikille kauneille tytöille!» huusi Yrjö ja väki yhtyi
iloiseen »eläköön!»-huutoon.
»Hurratkaa vaimoillekin!» jatkoi hän leikillisesti.
»Eläkööt ämmät!» riemuitsi väkijoukko.
»Eläköön kuningas!» Ja taas vastasi valtava kaiku: »Eläköön!»
»Kyllä he nyt seisovat tässä nuorina ja reippaina, mutta montakohan
heistä kerran palaa?» huokasi eräs vanha talonpojan vaimo. Hänen
vierestään vastasi harmaapartainen mies tyytymättömästi: »Se on huonoa
luvunlaskua; kysykää ennemmin: kuinkahan monta vihollista te ehditte
kaataa, ennenkuin seuraatte heitä hautaan? Taikka vielä paremmin: Kuinka
kauan meidän pitää taistella, ennenkuin rauha tulee maahan?»