Luotien valanta.
Ihmiset yhä lainehtivat edestakaisin, vaan nyt toiselle taholle,
niitylle päin, jossa tavarat oli järjestettävä ja pantava kokoon. Yrjö
johti työtä ja joukko toisensa jälkeen oli siellä katselemassa ja
auttamassa. Viimein oli kaikki niin meneillään, että Miihkali saattoi
poistua ja palata pajaan. Siellä oli vielä äsken ollut vilkas työn
kalske, mutta nyt olivat poissa sekä vanhat että nuoret. Sakki seisoi
aivan yksin. Miihkali etsiskeli silmillään jotakuta, joka olisi osannut
auttaa, mutta ei huomannut ketään. Kaikki olivat menneet ihmisvirran
mukana niitylle päin. Hän meni ulos ja katseli, ja viimein näkikin
jonkun istuvan etempänä kivellä. Hän astui lähemmä ja tunsi tytön, joka
oli hänen hääpäivänänsä tullut taloon etsimään kuningasta. Oliko hän
vaeltaessaan nyt taas eksynyt tänne vai oliko hän viimeinkin
kotimatkalla vakuutettuna, että kaikki hänen puuhansa olivat turhat?
Miihkali meni tytön luo, katseli häntä hetkisen vaiti ja kysyi sitte
äkisti: »Mikä teidän nimenne on?»
Tyttö katsahti ylös. »Pappi kastoi minut kirkossa Alliksi isäni
lempilinnun mukaan, mutta äitini sanoi minua rakkaimman kukkansa mukaan
Asmaloksi.»
»Koska te olette täällä vieras lintu, niin sanon minä teitä Alliksi.
Tahdotteko auttaa minua?»
»Tahdon.»
He menivät pajaan.
»Minä tarvitsisin jonkun valamaan luoteja. Rupeatteko te siihen työhön?
Täällä ei näy nyt ketään muuta. Mutta te olette niin kalpea, oletteko
sairas?»
»En enää. Kun on lähdössä matkalle, niin kyllä aina näin vähän jaksaa.»
Hän oli todellakin maannut sairaana, mutta kuumeen levottomuudessa
kaikuivat vangittujen rukoukset vielä selvemmin, heidän kalpeat haamunsa
astuivat vielä elävämpinä esiin; ne karkottivat hänet pois
sairasvuoteelta ulos maailmaan etsimään apua, jota piti mistä hyvänsä
saada, koskapa kuningas vielä oli elossa ja maassa oli asemiehiä.
Lännestä päin ei apua ollut saatavissa, hänen täytyi siis lähteä etelään
päin Hämeenlinnaan ja armejan leiriin. Mutta siitä aikeestaan hän ei
virkkanut mitään. Hän astui vaiti pajaan, katsahti pikimmiten ympäri
työhuonetta ja alkoi sitte hakata tinaa ja lyijyä palasiksi. Miihkali
katsoi, osasiko tyttö tulla toimeen ilman johtoa ja neuvoa, mutta hyvin
se työ näkyi sujuvan, ja hän sanoi:
»Teillä on vahva ja vakava käsi.»
»Salo tekee honkansa pitkiksi ja väkensä vahvoiksi.»
»Ehkä olette hyvinkin tottunut valamaan luoteja?»
»Auttelin minä isääni ja veljiäni, ennenkun läksivät sotaan.»
»Teidän miehet siis olivat hyviä metsästäjiä.»
»Niinkuin kaikki karjalaiset.»
»Hyvä, minä jätän teidät nyt, vaan palaan kohta ja sitte me valamme
yhdessä kaikki valmiiksi.»
Miihkali läksi ja tyttö asettui hänen sijaansa tulen viereen. Sakki
katseli hänen kalpeata muotoaan. »Te olette ollut sairaana, arvaan minä.
He, jotka toivat teidät tänään tänne, sanoivat, että te ette tuntenut
heistä ketään ja ett'ei teillä ollut rauhaa. Te vain tahdotte päästä
ulos maailmaan.»
»Minä kärsin ja näin paljon kurjuutta ennen tänne tuloani, ja kun täällä
kaikki silloin sanoivat minun toivoni olevan turhan, niin minusta tuntui
ett'en jaksaisi enää elää. Vaan nyt minä olen jälleen vahva.»
»Vieläkö vakavasti aiotte seurata meidän miehiämme armejaan? Sillä
tiellä voi olla paljo vaaroja.»
»Eipä pahemmin käy, kuin Jumala tahtoo. Katsokaas, Sakki, tähän asti en
ole koskaan peljännyt, en saloilla, en kylissä enkä teillä, mutta täällä
minusta tuntuu, kuin onnettomuus minua vaaniskelisi. Tähän asti olen
kulkenut aseettomana ja turvattomana kuin lapsi. Mutta nyt tulee
mieleeni jokin epävarma pelko; sentähden minun pitää takoa itselleni
turva.»
Hän otti pitkän veitsen, jonka kärki oli katkennut, ja pisti sen ahjoon.
Liekit peittivät mustan teräksen. Kun veitsi kuumeni punaiseksi, alkoi
hän takoa siihen parempaa kärkeä. Hänen siinä seisoessaan alasimen
vieressä palasi Miihkali ja pysähtyi katsomaan, mitenkä tyttö selvisi
takomistyöstään. Viimein hän sanoi hymyillen:
»Eipä enää ole syytä valittaa puutetta, kun naisetkin takoa
paukuttelevat. Kelle se veitsi tulee?»
»Itselleni minä sitä taoskelen.» Mutta samalla hän kuitenkin pisti
veitsen pois ja rupesi jatkamaan entistä työtään.
»Oletteko sitte aivan lujasti päättänyt seurata miehiämme sotaan?»
»En sotaan, mutta leiriin, kuninkaan ensimäisen miehen luo. Tiedättehän,
mitä ajattelen ja tahdon».
Miihkali heilautti halveksivasti päätään ja vastasi: »Se ei liene teiltä
täyttä totta. Te ette saa lähteä meidän kanssamme. Teidän paikkanne ei
ole sotilasten riveissä; te olette nainen ettekä siis saa lähteä
kansamme.»
»Enkö saa?» sanoi tyttö, katsoen suruisesti häneen. »Tiehän on auki
kaikille, minulle yhtä hyvin kuin teillekin, eikä teidän tahtonne ole
niin korkea vuori, että se voisi minua estää.»
»Ei minun tahtoni ole teille mikään vuori, mutta kallioita kyllä
löydätte; ottakaa vaari varotuksestani.»
Alli oli tuntenut voimansa palanneen. Hänen mielestään olivat Miihkalin
sanat liian kopeat ja käskeväiset, mutta häneen niiden ei pitänyt
vaikuttaa. Kumminkin tuntuivat Miihkalin viime sanat ystävällisemmiltä;
sentähden oli nyt Allin vastauksessakin vähemmän uhkamielisyyttä kuin
suruisuutta:
»Jos minä olisin lähtenyt iloisena ja ympärilläni olisi pelkkää iloa,
silloin saattaisitte minua varottaa ja sanoa: istu, missä kerran olet
istumassa, muuten menetät onnesi: mutta niin ei ole. Velvollisuus ja
omatunto ajavat minua yöt päivät eteenpäin. Te olette ollut ainaisessa
rauhassa, te ette ole sodan kautta menettänyt mitään, vaan minulta se on
riistänyt kaikki; teidän on niin helppo käskeä minua, minä kun olen
nainen ja turvaton. Te olette mies, voimakas ja onnellinen. Te ette ole
koskaan kokenut, miltä tuntuu olla kohtalon ajeltavana aivan turvatta,
ettekä ehkä myöskään ajatellut, että naisella on sydämessään yhtä suuri
välttämättömyys kuin kellä miehellä hyvänsä. Te ette varmaankaan käsitä,
mitä suuri suru on, sillä silloinpa ette puhuisi niin kovia sanoja
onnettomalle kärsiväiselle.»
»Kyllä minä tiedän onnettomuutenne, mutta tiedän myöskin sen voivan
kasvaa vielä monta kertaa suuremmaksi. Ettekö pelkää tämän matkan
vaaroja?»
»Kotimaani miesten turvissa ei vaara voi olla minua lähempänä kuin minun
yksin ja turvatonna tänne tullessani.»
»Älkää toivoko apua tuolta ponnettomalta, urhotöihin kykenemättömältä
päälliköltä.»
»En minä voi olla toivomatta.»
»Mitäpä luulette hänen uskaltavan tehdä teidän hyväksenne, hänen, joka
ei uskalla nähdä vihollisen miekkaa, vaikka olisi puolustettava maata ja
kuningasta? Jääkää te tänne ja antakaa minun puhua puolestanne.»
Alli katsoi Miihkalia suoraan silmiin ja vastasi vakavasti: »Te ette ole
mikään sankari, vaikka siltä näytätte. Kun saatte puhutuksi väelle ja
sanotuksi, mitä teillä on sanottavaa, niin palaatte tänne takaisin. Ken
tahtoo sulkea naiselta tietä sentähden, ett'ei hänellä ole miestä
matkassansa, hän ei myöskään kelpaa puhumaan naisen puolesta.»
»Eipä olekaan niin. Minä menen muiden kanssa perille asti, ja minä kyllä
ajan asianne, jos tahdotte.»
»Ehkä tosiaan nyt ajattelettekin, niinkuin puhutte, mutta niin kauan kun
sydämeni tykkii, en minä jätä elintehtävääni toisen käsiin.»
Miihkali loukkautui, vaan kysyi kuitenkin: »Jos lupaan ja vannon, ettekö
sittekään usko minun sitä suorittavan, niinkuin se olisi oma asiani?»
Alli pudisti päätänsä. »Jos naisella on omia lapsia, hän ei pistä toisen
lasta niin syvälle poveensa, ett'eivät jalat jäisi riippumaan; kun
päällikkö tyytymättömänä kääntää pois korvansa, päästäkseen kuulemasta
teidän sanojanne, niin te peräydytte ja luulette, ett'ei voida mitään
tehdä, sillä teillä on muuta ajateltavana.»
»Älkää syöksykö näihin vaaroihin, jotka kasvavat sitä suuremmiksi, mitä
etelämmäksi ehditte», sanoi Miihkali melkein rukoillen. »Teidän tahtonne
on luja ja hyvä, mutta te olette kuitenkin ainoastaan nainen, niinkuin
linnunpoika palavassa hongassa. Te ette saa, mitä uskotte ja toivotte.»
»Mitä nyt sanoitte, olen itsekin monesti sanonut», vastasi Alli,
suruissaan kumartuen työhönsä, »mutta turhahan on ajatella vaaroja,
joita ei vielä näe, mikä minun täytyy tehdä, se on tehtävä, eikä minun
tieni tule synkemmäksi, kuin Hän tahtoo, joka on levittänyt ajan synkät
varjot kaikkien meidän ylitsemme. Jospa minun voimani ei olisi niin
vähäinen! Jospa olisin mies!
Miihkali hymyili. »Silloin te kaiketi olisitte myöskin sankari?» kysyi
hän.
»Tämmöisenä aikana olisin. Iloisesti kokoaisin minä urhoolliset
miehemme, ja kuin ukontuli jyrisevistä pilvistä rientäisimme me
taisteluun. Ei kenenkään tarvitsisi silloin valittaa onnettomuuden
kasvavan, taajenevan ja rampauttavan raskaalla siivellään meitä kaikkia.
Surkuteltava olisi silloin ainoastaan se mies, joka yrittäisi sulkemaan
meiltä tietä, sillä mahtavasti kuin myrskyn kuohulaineet vyöryisimme me,
niinkuin ainoastaan se rientää, jonka koko sydän on mukana taistelussa
ja joka tietää, että tuhansien menestys riippuu iskuista, joita
lyödään.»
»Ettekö sitte luulekaan venäläismiekan voivan musertaa? Jospa te
olisittekin ensimäinen, jonka kuolema tempaisi pois?»
»Enkö silloin olisi onnellinen? onnellisempi vielä kuin muut? Nukkua
voiton ensi hetkenä iloon! Hymyillen minä silloin kallistaisin
kalpenevan poskeni rakasta isänmaan povea vasten, viittaisin iloisesti
jäähyväiset elämälle ja kuiskaisin kuolemassa: Jumala, suojele kansaani
ja maatani!»
Ihmetellen katseli Miihkali tyttöä ja sanoi: »Te olette onnellinen
tuossa onnessa, jonka onnettomuus tuottaa. Ehkäpä se onkin onni.»
Mutta Alli ei kuunnellut hänen sanojansa, vaan seurasi omia ajatuksiaan
ja puhui: »Te ette ulotu sankarin urhotöihin, mutta minun sieluni ei
löydä minkäänlaista rauhaa jokapäiväisistä rauhallisista töistä.
Kiihottaen viittaa veljeni hento käsi, kun hän torjuen nosti sen kasakan
veristä keihästä vastaan. Silmissäni kuvittelee äitini harmaa pää ja
sisarteni kalpeat kasvot. Jospa olisitte nähnyt heidät kaikki ja niin
monta, monta muuta vietävän sidottuina kuun valossa ja ajettavan,
niinkuin karjalaumaa ajetaan teurastettavaksi.»
Kaikki tuo kurjuus kuvastui selvään tytön kasvoistakin; ne kyllä
todistivat hänen puhuvan totta.
»Mikä ihme pelasti teidät yksin?» kysyi Miihkali viimein.
»Päivä oli loppunut ja kaikki makasivat jo unen helmoissa. Minä yksin
olin kaivolla ulompana pihasta ja olin juuri ottamassa sankooni vettä,
kun huutoa sekä hevosten ja ihmisten pauhinaa äkisti kuului ilmasta.
Vavisten pakenin minä ja kohta nuoleksivat tulikielet kaikkien huoneiden
seiniä ja kattoja. Kauhusta minä en ensin ollut päästä liikkeelle, mutta
sitte minä kuin siivillä lensin pellon poikki rantaan. Ah, te ette
tiedä! ette tiedä! Minä matelin kuin sisilisko kallioiden koloon, joiden
vieritse tie kulki, ja siitä minun ohitseni he viimein ratsastivat
tiehensä. Voi sitä näkyä! Naiset nuorissa, kalpeina ja äänettöminä kuin
kuolemassa ja lapset katkerasti itkemässä heidän sivullansa!»
Miihkali oli vahvaluontoinen mies, mutta nyt seisoi hän kalpeana ja
äänikin kuului levottomalta, kun hän kysyi: »Luuletteko heidän vielä
elävän?»
»Kyllä he elävät, heidät säästetään vietäväksi orjuuteen Venäjälle,
ell'emme me heitä pelasta.»
»Minä mielelläni auttaisin teitä, mutta minä en lupaa suuria töitä.
Millaisena nyt seison edessänne, sellaiseksi olette minut ainiaan
huomaava vast'edeskin. Teidän ei pidä koskaan sanoa: Suuret olivat
sananne vaan vähänpä teitte. Nyt kuitenkin lupaan: Me koetamme.»
Sanoja oli syntymäisillään Allin huulille, mutta ne kuolivat pois, sillä
iloisia torven ääniä kaikui kaukaa. Työ lakkasi pajassa, kaikki
kuuntelivat.
»Nostoväki tulee!» virkkoi Miihkali iloisesti.
Nyt oli koko kylä liikkeessä; kaikki, jotka vain suinkin kykenivät,
riensivät katsomaan tulijoita.