»Vasikan ne ottivat minulta, ja 50 äyriä minä siitä sain.»
»Kuka otti?»
»Kruunun miehet», huokasi Vappu. »Minä olin Marjalan harjulla tekemässä
kylpyvastaa, kun ne tulivat, ja kun näin heidän tulevan, juoksin palolle
ajamaan lehmää niin kauas, ett'eivät he sitä näkisi, ja lehmä meni ja
sillä tiellään se on.»
Emäntä mietti vähän aikaa. »Eikö se ollut punainen ja valkoinen pilkku
otsassa?»
»Juuri niin. Kyllähän te olette useinkin nähneet minun Omenani.»
»Kyllä minä sen keväällä näin teillä, ja näin minä sen nytkin pari
viikkoa sitte Harvilassa, jossa sanottiin sen oikeastaan olevan
Hämy-Iikan lehmän, hän oli sen jättänyt sinne siksi aikaa, kun itse
kuljeksi etsimässä poikaansa Anteroa.»
»Hyvänen aika!»
»Hiljaa! hiljaa! Ettekö näe, tuolla hän istuu?» sanoi emäntä, viitaten
Iikkaa, joka oli siirtynyt etemmäksi ylpeästä emännästä, se kun ei
huolinut hänen sukistaan eikä hänestä itsestänsäkään. Mutta eipä se
semmoinen kohtelu nyt ensi kertaa tapahtunut Iikalle, Hän istui yksin
ajatuksissaan ja nakerteli petäjänsekaista kuivaa leivänpalasta.
»Hiljaa, hiljaa!» jatkoi emäntä, »ei hänen asiansa ole aivan oikein,
niinkuin ei pojankaan.»
»Minä tiedän, että hän asuu juuri Ikaalisten rajalla, mutta emme me
tutut ole», vastasi Vappu.
»Niin», jatkoi emäntä, »eivät ne ole oikein pojan eikä äidin asiat. Minä
kysyin Harvilan emännältä, mistä Iikka oli saanut lehmän, ja hän vastasi
sen tulleen itsestään Iikan naurismaahan ja Isotalon rouvan sanoneen,
että Iikka pitäköön lehmän, jolla ei ole omistajaa. Mutta sitä vain ei
rouva olekaan sanonut.»
»Ei, sitä hän ei ole sanonut», vakuutti Vappukin, ja emäntä, tullen yhä
enemmän vakuutetuksi Iikan syyllisyydestä, kehoitti Vappua lähtemään
heti vähän tutkimaan Iikkaa.
Niin tehtiinkin. He menivät epäillen Iikan luo ja emäntä tervehti
ystävällisemmin, kuin ennen koskaan oli tehnyt. »Hyvää päivää, Iikka,
kuinkas nyt jaksatte?»
»Huonosti niinkuin märkä palaa.»
»Mitenkäs niin?» kysyi emäntä, ja Iikka alkoi tietämättänsä vähän
epäillä hänen noin äkillistä osanottavaisuuttansa. Tähän asti oli ylpeä
ja mahtava emäntä häntä ainoastaan halveksinut. Mutta olipa miten
hyvänsä, niin Askolan emäntä nyt osoitti ystävyyttä, ja sitä tuli
harvoin Iikan osaksi muilta kuin hänen vertaisiltaan, vaikka hän olikin
vanhoillaan tullut avomieliseksi ja puheliaaksi ja tahtoi mielellään
kertoella huolistansa. Emännän kysymykseen hän nyt vastasi heti:
»Köyhä herätköön kuinka aikaisin hyvänsä, niin on hänellä kuitenkin kova
kohtalonsa edessään. Raskas on oma taakka, vaan raskaampi vielä, kun
muut sitä lisäävät.»
Nyt arvasi emäntä sopivaksi alkaa tutkinnon ja sanoi samaan liitteesen:
»Raskain kaikista on paha omatunto. Eihän vain se liene teitä
rasittamassa?»
Silloinpa kaikki selvisi Iikalle. Saadaksensa vain moittia olikin emäntä
siis ruvennut ystävälliseksi ja tervehtinyt häntä. Asia oli selvä ja
arvelematta Iikka äreästi vastasi:
»Pyhinä sikakin silkissä, ja kun te tulette kirkonkylään, niin olette
olevinanne niin pyhä, kuin omatuntonne olisi koko viikon ollut pyhän
hengen taskussa.»
Mutta emäntä ei tuosta säikähtänyt, vaan vastasi ripeästi: »Te luulette
ehkä, ett'ei tässä pitäjässä olekaan pappia, sentähden että entinen
kirkkoherra makaa sairaana Turussa. Mutta täällä on nyt toinen, ja
hänelle minä kerron, millainen te olette. Ei kaiketi syyttä sanota
teidän oleskelevan noitien emän seurassa.»
Iikka kavahti ylös ja tiuskasi: »Sen vielä maksaa saatte!» ja hän näytti
niin uhkaavalta, että Vappu rupesi välittämään ja sanoi sovittaen: »No,
älkää nyt noin riidelkö. Kertokaapas minulle, mitä suruja ja huolia
teillä on.»
Iikka itki katkerasti. »Niitä on yhtä paljo kuin lehtiä metsässä.
Marttilan emäntä lähetti sarkansa minua myöten tänne, kun lupasivat
ottaa minut Siuron kärreihin. Minä otin saran, mutta nyt se on poissa,
enkä minä tiedä, mihin se on joutunut.»
Emäntä nykäsi Vappua kylkeen, sanoen: »Vai niin, vai on sarka poissa!
Mihinkähän se olisi voinut joutua?»
»Minä makasin tuvassa viime yön. Kärrit olivat pihassa ja niissä oli
myöskin viimeinen juustoni, jonka otin kotoa evääksi, ja Marttilan sarka
ja Siuron lampaannahka ja lammas ja muuta, mitä ihmiset tänne
lähettivät. Aamusilla oli kaikki muu paikoillaan, vaan sarkaa ei näkynyt
missään eikä juustoa.»
»Vai olette te tehneet juustoa?» virkkoi emäntä. »Mistä te saitte
maitoa? En minä luullut teillä olevan varaa ostaa lehmää.»
»En minä olekaan ostanut», vastasi Iikka hiljaisesti. »Mistäpähän ne
minulle rahat tulisivat? Lehmä seisoi eräänä aamuna rappusten edessä,
kun minä tulin ulos. Se raukka oli niin nälkäinen, että kyllä näkyi,
miten se oli kärsinyt, ja ehtynyt se oli myöskin niin, ett'en ensin
saanut muuta kuin kiulun pohjan märjäksi.»
Iikka kääntyi innostuneena emännän puoleen ja sanoi: »Se oli juuri se,
jonka te näitte minulla, ja silloin minä teille kerroin kaikki.»
»Kyllä te siitä aina kerroitte», jatkoi emäntä, katsoen syrjään. Mutta
Vappu tiesi nyt, mitä tahtoi tietää, ja sanoi: »Tiedättekö, minkä
rangaistuksen se saa, joka lypsää toisen lehmää?»
Iikka tulistui uudestaan. »Olkoonpa rangaistus mikä hyvänsä», huusi hän,
»niin Isotalon rouva sanoi, että minä saatan pitää elukan, koska sille
ei kuulunut omistajaa, ja koska minä kerran olen saanut lehmän henkiin
ja syöttänyt ja hoitanut sitä, niin aion minä sen pitääkin?»
»Ei, sen kyllä annatte olla tekemättä!» tiuskasi Vappu, »sillä se lehmä
on minun Omenani, joka karkasi ja jota minä olen itkenyt monet ajat,
eikä Isotalon rouva ole koskaan sanonut, että se on teidän. Luulenpa,
ett'ei se rouva edes tunnekaan teitä.»
»Niin luulen minäkin!» sanoi emäntä. »Ainakaan ette ole siellä ollut
niin äskettäin, että hän olisi voinut sen sanoa teille. Ei tässä
valehdella syyttömille ihmisille.»
Iikka syöksähti esiin, nosti tulistuneena ylös paikatun leninkinsä
helman, jonka alta sininen puolivillainen hame loisti, niin että olikin
kyllä syytä ihmetellä, miksi hän ei sitä pitänyt päällimäisenä, ell'ei
se olisi ollut niin lyhyt. Mutta se oli kuitenkin riittävä todistus,
sillä kukapa ei olisi tuntenut Isotalon rouvan hametta, ja varmana
asiastaan vastasi Iikka:
»Katsokaa hänen hamettansa, ell'ette usko, mitä minä sanon! Tämän antoi
hän minulle, kun viimeksi siellä kävin, josta ei ole pitempää aikaa kuin
kuusi viikkoa. Entinen hameeni oli niin repaleinen, että talonväki
oikein itki minut nähdessään. Luuletteko olevan niin hauskaa ainiaan
pitää muiden repaleita? Jos lehmä on teidän, niin ottakaa se, mutta
älkää tehkö minua varkaaksi. Kyllä minä olen yhtä rehellinen kuin kuka
hyvänsä teistä. Vai onko kuultu ett'eivät ihmiset uskaltaisi laskea
minua kyökkiinsä tai antaa minulle yösijaa, sentähden että minä muka
varastelisin muiden maatessa? Enhän minä sille mitään voi, että lehmä
eksyi ja tuli minun mökilleni, enkähän minä voinut antaa sen kuolla
nälkään. Sitokaa toiste puumerkkinne häntään, niin tietää jokainen,
kenen elukka on.»
Iikka itki, niin että vapisi, sillä vaikka häntä ei ollut koskaan
kunnioitettu, niin ei häntä myöskään ollut koskaan häväisty niin
pahasti, että olisi epäilty varkaaksi. Siihen aikaan, kun hän eli
vanhassa kellotapulissa, jota koko maailma kammosi, koska monta ruttoon
kuollutta oli siellä maannut ruumiina, silloin oli kyllä kammoksuttu
häntäkin ja hänen Anteroansa, mutta ei sentähden, että he olivat
varastaneet, vaan että peljättiin ruton tarttumista. Häneen se ei
kuitenkaan ollut koskaan tarttunut eikä poikaankaan, ja nyt luuli hän
yhtä hyvin kuin muutkin kunnialliset ihmiset saavansa olla rauhassa.
Vapun sydän heltyi yhä enemmän noista polttavista kyynelistä ja hän
sanoi lohdutellen: »Älkäähän nyt noin itkekö. Enhän minä sano muuta kuin
että teitte hyvin, kun ruokitte sitä elukka raukkaa; kiitosta teidän
pitää siitä saada eikä häpeää.»
»Kun Herra paneekin niin paljon yhden ihmisen kannettavaksi, ett'ei enää
tiedä mitään neuvoa. Köyhä ja kurja olen minä aina ollut ja vielä
ottavat viimeisen kunniankin minulta.»
»Jos annatte lehmän takaisin, niin eihän kukaan koske teidän
kunniaanne», sanoi nyt emäntäkin, alkaen jo huomata Iikan viattomaksi.
Mutta eipä se siinä pahin pula ollutkaan, sillä Iikka vastasi
levottomasti ja kiivaasti. »Ikäänkuin sarkapakka siltä palaisi takaisin
käsiini! Mistä minä nyt otan sen, joka kerran on viimeisellä tiellään?»
Ja se todellakin oli hyvin arveluttava asia.
»Mitäs kangasta tuo mies kantaa?» sanoi Vappu. »Onhan se sarkapakka.»
Hän viittasi Anteroa, joka hiljakseen astuskeli ihmisjoukossa,
sarkapakka kainalossa. Vappu ei häntä tuntenut, mutta Iikka ei ollut
uskoa silmiään. Viimein toki täytyi hänen tunnustaa mielessään todeksi,
minkä selvin silmin näki. Hän juoksi pojan luo, sieppasi sarkapakan
häneltä ja sanoi pahoitellen:
»No, suuri Jumala, taivaan Herra! Kangas! Tämähän on Marttilan sarka!
Mistä sinä sen sait? Sinä otit sen!» tiuskasi hän äkäisemmin, pudotti
saran maahan ja alkoi huimia poikaa molemmilla nyrkeillään.
Antero koetti vain vähän torjua lyöntejä, sanoen: »Älkäähän lyökö, äiti.
Katsokaa minua! Enkö näytä tarvitsevan uusia vaatteita? Minähän tiesin
sen olevan kruunun kangasta ja tiedän myöskin itse olevani kruunun mies,
vieläpä aivan repaleisin. Älkää lyökö, äiti! Katsokaas, nykyaikaan on
niin, että jos ken ei itse pidä huolta itsestään, niin jää ilman. Mutta
yhtä hyvinhän minä voin saada puvun kankaasta kuin kuka hyvänsä muu.
Minä karkasin muiden joukosta, mutta aion nyt mennä armejaan nostoväen
kanssa, joka joutuu tänne puolen tunnin kuluttua, sillä minä riensin
heidän ohitsensa tiellä. Minä vien kankaan mennessäni, ja kun minä
kannan sitä koko matkan perille asti, niin tottahan herrat minulle
antavat siitä ainakin pikku mekon.»
Emäntä oli joutunut muiden tuttujen seuraan, mutta Vappu viipyi Iikan
luona ja hänen säälinsä yhä kasvoi, kun Iikka sydämensä pohjasta
valitti:
»Jumala minua kurjaa armahtakoon, sinä se kaiketi otit sitte
juustonkin?»
»Niin, se on ollut ja mennyt, mutta sehän oli teidän omanne eikä teidän
pidä sitä surra. Vaikka jo olen pitkä mies, niin olenhan kuitenkin
teidän lapsenne, ja jos olisitte nähnyt minut eilisiltana, kun olin
aivan huveta nälkääni, niin ettepä olisi voinut olla antamatta minulle
sitä murusta. Mutta minä tiesin teidän makaavan levollisemmin, jos ette
nähnyt minua, sentähden minä en huolinut herättää teitä, vaikka jo
seisoin aivan penkin vieressä, jolla makasitte tuvassa.»
Ei Iikka niin helposti leppynyt. Hän ei ollut tarkka kenestäkään eikä
mistään muusta kuin pojastaan, ja nyt hän sanoi niin vakavasti, kuin
suinkin osasi:
»Surulla olet tullut maailmaan ja surua tuotat siinä vaeltaissasikin.»
Antero ei käsittänyt äitinsä sanoja. Hän vastasi vakavasti:
»Luja lujaa vaatii, ei hurskailla sanoilla eikä rukouksilla mihinkään
päästä.»
Oli siinä rattaat, joiden edestä hevonen oli riisuttu. Niiden aisalle
istui Iikka, peitti kasvonsa käsillään ja itki.
Antero katsoi häntä ja sanoi muka lohdutellen: »Älkää itkekö äiti. Mitä
niistä kyynelistä. Ne ovat vain vettä. Jos kerran pitää sydäntä
juoksuttaa silmien kautta, niin juoskoon silloin sulana rautana, joka
säkenöitsee ja liekehtii ja palaa tulena ja peittää savuun koko maailman
paitsi omaa suruamme. Minä en vielä itke, mutta jos kerran itken, niin
elävät silloin kuulkoot, että se on huuto, joka särkee sulkunsa, ja
voima, jota ei enää mikään koko maailmassa voi pidättää. Mutta nyt tänä
päivänä minä olen iloinen.» Hän hymyili ja alkoi laulaa:
»Oon asetettu maailmaan
Kuin lastu laineilla,
Vaan vaikka poikaa pilkataan,
Niin ui hän päivänpaisteessa.
Jos myrsky tahtoo apua
Ja sumu täytyy korjata,
Niin tässä mies on, joka voi
Ja siivill' lentelee;
Ah, sen sydämessä hiisi soi
Ja lempi myös hymyelee.»
»Tahdotteko nähdä?» jatkoi hän. »Minä pyörin rattaana kilpaa auringon
kanssa. Mutta minä nousen ja laskeudun sukkelammin kuin se.» Hän nosti
kätensä, kumartui äkisti sivulle, vastasi käsillään maata, heilautti
jalkansa ilmaan ja kulki sivuttain käsillä ja jaloilla rattaanpyöränä.
Onneksi ei muita ollut lähellä kuin Vappu ja Iikka, sillä hän ei
väistänyt ketään, niin että helposti olisivat hänen tukevat ja notkeat
raajansa saattaneet kolahdella ihmisten päähän.
Nyt ei Iikka enää tiennyt, iloiseltako vaiko surulliselta hänen piti
näyttää. Hän pyyhki silmänsä ja sanoi vähän tyynemmin: »Niin, semmoinen
hän on; jos minä itken tai nauran, elän kuningattarena tai palan
roviolla, hän vain reuhaa huolettomana kuin salon kuohuvin koski. Ei
koskaan hiljaa, ei koskaan levossa niinkuin muut, hurja ja iloinen aina.
Kyllä minä olen häntä kurittanut ja puhunut hänelle hyviä sanoja. Hän on
nähnyt nälkää ja kylmää ja kärsinyt paljon aina kätkyestä asti, mutta
kuitenkin koko maailma tanssii hänen silmissään kuin vasikan hännällä.
Hän on kuin kuohuva, vaahtopää aalto.»
Antero seisoi taas hänen edessään. »No, vieläkö nyt sitä ihmettelette,
äiti?» sanoi hän. »Missä teille silloin päivä valkeni, kun minä synnyin?
Eikö Kyrönkosken pauhuisella rannalla? Eikö sen jymisevä kuohulaulu
ollut ensimmäinen ääni, jonka kuulin tässä maailmassa? Ettekö minua
pistänyt sen vaahtolainehin, kun kastoitte minut omilla sanoillanne?
Enkö ensi askeleitani kävellyt sen rannalla? Missä olin ensi vaaroissa
ell'en puissa, jotka riippuivat kaukana rannasta kuohuvan syvyyden
päällä? Mitä ensin rakastin ell'en juuri niitä valkoisia kuohulaineita,
jotka taistelevat ja tappelevat ja kuolevat niin voimakkaasti, kuin se
yksin vain olisikin elämää eikä mikään muu? Kyrönkosken rannalla minä
kasvoin, ja kuitenkin te ihmettelette, että minä olen tullut sen
pyörteiden kaltaiseksi.»
Eräs etempänä seisova nainen oli kuullut nuo sanat ja virkkoi toiselle:
»Onhan tuo mies ihan hullu.»
Antero ei tiennyt muusta mitään kuin omista ajatuksistaan. Huomaamatta
mitään ympäriltänsä jatkoi hän:
»Siispä äiti, älkää itkekö. Jos tahdotte itse viedä saran herroille,
niin viekää, mutta pyytäkää heitä kuitenkin muistamaan minua. Nyt minä
lähden hankkimaan itselleni miekan.» Ja hän hävisi väkijoukkoon.