Äiti ja poika.
Tulevien rattaitten ratinaa kuului lakkaamatta ja tungos talon ympärillä
kasvoi yhä suuremmaksi. Moni tapasi siellä aavistamatta tuttavia, monta
iloista ja ikävää tervehdystä vaihdettiin. Vuorotellen näyteltiin
myöskin, mitä kullakin oli rattailla ja monessa mytyssä, joiden
täyteläinen sisällys oli tuojilla ilon aiheena.
Eräiden rattaiden luona seisoi Askolan emäntä, suuri, vahvaruumiinen
vaimo, päässä suurikirjainen huivi, joka nyt kuitenkin oli valunut alas
niskaan, jättäen näkymään leveät vaskirenkaat, jotka emännällä oli
korvissa ja joista hän hyvin kopeili. Hän avasi täyteläisen nyyttinsä ja
levitellen eri vaatekappaleita sanoi: »Kyllähän minä ajattelin säästää
nämä Juhanille isänsä perinnöksi, mutta koska nostoväki niitä tarvitsee,
niin menkööt sinne. Katsokaas tätä ja tätä. Eipä tiedä, saako poika
elääkään niin kauan, että ne sopivat hänelle.»
Iikka oli myöskin tullut muiden kanssa ja koska hänelläkin oli jotakin
tuotavaa, tahtoi hänkin näyttää tavaraansa ja veti esiin sukkaparin.
»Hyvää päivää, emäntä», sanoi hän. »Näettekös, eikö ole vahvat sukat?
Minä kerjäsin langat Siurosta ja kudoin niitä yöt ja päivät. Koko kylä
teki työtä, enkä minäkään tahtonut olla muita huonompi. Katsokaa, miten
käteni vielä vapisevat väsymyksestä.»
Kolmas vaimo, Hattulan Vappu, johon puute myöskin oli painanut
merkkinsä, vastasi: »Niinhän käy, kun ihminen alkaa tulla vanhaksi.»
»Niin, niin», myönsi Iikka, »enpä tiedä, onko aina ollut niin, mutta nyt
en tiedä enää lainkaan, miten tulla toimeen tässä maailmassa.»
Vappu huokasi: »Vaikea on aika. Ihmisellä ei kohta ole enää mitään
neuvoa, ei ainakaan sillä, jolla on viisi lasta ja mies on poissa
sodassa. Tiedättekö, minulta hävisi lehmä?»