»Luuletteko, ett'en minä uskalla?» kysyi poika punehtuen.
»Mitä et uskalla nyt, uskallat kyllä vast'edes. Parempi kuitenkin syödä
vielä muutama leipä, ennenkun sinne menet.»
Kaikki katsoivat poikaa, joka siinä seisoi ja luuli itseään niin
vahvaksi ja rohkeaksi, ja moni partasuu hymyili pojan reippautta; mutta
kohtapa huomio kääntyi hänen vielä nuorempaan sisareensa, joka, ollen
vasta nelivuotinen, paraiksi ymmärsi sen verran, että hän juuri oli
menettämäisillään molemmat omaisensa. Pienet huulet hiukan vapisivat ja
mitä rohkeammalta pikku Paavo näytti, sitä valmiimmaksi lähtemään
taisteluun sisarensa häntä luuli ja tillahti viimein itkemään.
Elina tuli samassa ja kysyi ystävällisellä osanotolla: »Kuka itkee?»
sekä kumartui lapsen puoleen lepytellen: »No, mitäs nyt itket, pikku
Maiju? Sanopas, mitä itket?»
Lapsi ei voinut selittää suruansa, mutta eräs nainen vastasi hänen
puolestansa: »Ukko uhkaa lähteä sotaan ja nyt sanoo veli lähtevänsä
myöskin.»
»Aijotteko todellakin?» kysyi Elina, ja Sakki vastasi:
»Ennemmin mies ajoissa kaatukoon sankarin tavalla, kuin levossa lahoo ja
viimein joutuu syrjään potkaistavaksi kuin kuivunut turve.»
»Entä lapset? Näettehän, miten ne itkevät.»
»Kylläpähän kesä kasteensa kuivaa.»
Elina veti pikku tytön luoksensa ja kuivasi häneltä kyyneleet, sanoen:
»Jumala ei ole kutsunut minua suuriin töihin, mutta minä otan vaarin
pienistä, joita sattuu eteeni.»
Hän nosti Maijun syliinsä ja silitteli hänen punakkaa poskeaan sekä
kosketti myöskin kädellään keveästi pojankin päätä ja kysyi: »Tahdotteko
jäädä lapset minun luokseni, kunnes ukko palaa sodasta?»
Poika katsoi Elinan silmiin ja vastasi luottavasti: »Oletteko sitte niin
hyvä, että annatte minulle sen leivän, joka minun vielä pitää syödä,
ennenkun pääsen ukon luo sotaan?»
»Saat leipää ja vaatteita, kunnes kasvat mieheksi.»
»Saanko minäkin uuden hameen? Tämä on jo niin hajallinen», sanoi pikku
tyttö.
»Saat», vastasi Elina, »saat hameen ja leipää niin kauan kun minulla
itselläni on palanenkaan teille antaa.»
Lapset hymyilivät iloisesti, vaikka tytön silmissä vielä kyyneleet
kiiluivat.
»Näettekö, Sakki, me olemme jo hyvät ystävät?»
»Kyllähän lapset turvautuvat siihen, joka heitä hyväilee, ja te näytätte
niin hyvältä, ett'ei heidän suinkaan tarvitse tuntea, miten katkera
armoleipä usein on.»
»Ei koskaan», vastasi Elina, »niin kauan kun elän ja minulle itselläni
on palanenkaan jakaa heidän kanssansa.» Hän otti pikku tyttöä kädestä ja
kutsui poikaa tulemaan sisälle.
Vähän ajan päästä tuli Miihkali ja varustautui valamaan luoteja. Kaikki
lyijy ja tina, joka oli löytynyt, oli koottu ja nyt hakattiin paloiksi
sulamaan. Iisakki teki vaiti omaa työtänsä ja palkeet puhuivat ahjoon.
Heidän siinä puuhatessaan tuli Yrjö ja hänen kanssansa nuorukaisia,
joista kellä oli mitäkin aseina, keihäitä, jousia ja nuolia,
viikatteita, kirveitä ja puukkoja, vanhoja pyssyjä ja miekkoja, ja
heidän jäljissään tuli muita uusia tulokkaita katsomaan työtä. Ei ollut
aika tavallinen laatuaan, levottomuutta oli ilmassa ja levottomuutta
myöskin ihmisten mielissä.