Varusteluja.
Yrjö tuli kiireisesti sisään ja sanoi: »Kansaa tulla tulvii joka taholta
aina etäisistä ulkopitäjistäkin asti, vaan meillä ei ole ruutia eikä
luoteja. Lyijyä kyllä ehkä löytynee lähitaloista. Ruuti on otettava
venäläisten pusseista.»
Miihkali nousi. »Lyijyä ja tinaa kaiketi on vähä tallessa, vai mitä,
Elina?» kysyi hän.
»On tietysti», vastasi Elina. »Tule, Yrjö, niin minä autan valitsemaan,
mitä meiltä kelpaa.» Ja hän poistui Yrjön kanssa.
Piha oli jo täpö täynnä väkeä, vaikka olikin niin varhainen. Siinä
astuskeltiin, toisia tuli, toisia läksi, vaikka oikea kokouspaikka oli
vähän alempana tasangolla aidan ulkopuolella. Siellä oli paja, viistossa
karjattoa vastapäätä, jonka takaa pappilan pieni vihottava tupakkamaa
näkyi. Vähän ylempänä kasvoi rehoittava humalisto, jonka keveitä lehtiä
nyt aamutuuli liikutteli. Saunakin oli sillä puolella ja sen vieressä
uuspuitteinen kaivo. Sen ympärille oli joukko vieraita kokoutunut
juottamaan hevosiansa, vaan rattaat oli jätetty alemmaksi kentälle. Koko
väkijoukko näytti omituisen kirjavalta, kun sitä oli kokoutunut eri
seuduilta tuomaan, mitä kullakin oli annettavaa. Nuoria vaimoja ja
lapsia oli joukossa, vaan enin tavara oli uskottu jo harmaapäisiksi
vanhentuneille ukoille tai kesk'ikäisille naisille. Useimmat, melkeinpä
kaikkikin olivat juhlapuvussa eivätkä pirkkalaisten puvut olleet
vähemmin loistoväriset kuin muiden seutujen. Miehillä oli yllään pitkät
nutut mustasta tai valkoisesta sarasta ja päässä hattuja tai lakkeja,
joista viimemainitut oli ommeltu erivärisistä kankaanpaloista tai
kudottu kirjavista langoista. Naisilla oli punaiset tai mustat liivit,
valkoiset hihat, mustat villahameet, vaaleat huivit ja enimmäkseen
valkoiset esiliinat. Oli se kaikki kaunista, kun auringon ensimäinen
purppuravalo levisi yli liikkuvaan väkijoukon. Vielä olivat kuitenkin
enimmät yksikseen kukin omien rattaittensa luona. Miehet sytyttelivät
piippujansa ja tutkivat hevoskaluja ja kärrejä, naiset katselivat, mitä
heille kullekin oli uskottu tuotavaksi, oliko kaikki tallella. Moni
yksinäinen emäntä oli saanut lähteä tuomaan kuormaa, johon monta
kyläkuntaa oli koonnut antimensa nostoväelle. Enimmät kasvot näyttivät
vakavilta, melkeinpä surullisiltakin. Tuntui juuri siltä, kuin olisi
kovan kohtalon synkkä varjo ollut rasittamassa tätä kirjavaa joukkoa.
Pajassa paloi kirkas liekki ahjossa ja keskenkasvuinen poika lietsoi
palkeilla ahjoon, niin että hiilet ratisivat. Kenttä täyttyi
täyttymistään kuormista ja viimein oli se täpö täynnä hevosia ja
kärrejä, joiden välillä ihmisiä liikkui kuin täyteläisellä
markkinatorilla. Tulijat olivat huomanneet pajassa tulta ja kantaneet
sinne aseita; jokainen tahtoi nähdä, mitä siellä tehtiin; niinpä karttui
pikku huone kohta täyteen sekä työntekijöitä että katsojia. Heti ensi
silmäyksellä voitiin huomata, että Sakki oli kuninkaana siinä
valtakunnassa. Hän tarkasti kaikkien työtä ja käytti itsekin vasaraa ja
viilaa; kaikki kävi tottuneesti ja taitavasti. Naisia ja lapsiakin tuli
ja meni, moni ollen hetkisen työssä, mikäli osasi, moni myöskin
katsellen, ja itsekseen kummastellen, mitähän lähin tulevaisuus oli
mukanaan tuova.
Eräs näistä katsojanaisista oli tarkastellen seurannut Sakin työtä hänen
pidellessään vasaraa alasimen luona ja viimein hän sanoi: »Ette te ensi
kertaa pitele miekkaa.»
»Eihän tämä ole ensi kerta eikä viimeinenkään», vastasi Sakki ylös
katsomatta.
»Oletteko sitte itsekin ollut muassa?»
»Ell'en olisi ennen pidellyt miekkaa, niin olisinpa sen taidon oppinut
Viipurissa niinä kolmenatoista viikkona, kuin siellä taistelimme,
ennenkuin kaupunki antautui, nyt tänä kesänä kolme vuotta sitte.»
»Miten silloin oli?»
»No, venäläisiä oli ympärillämme kuin tiheä metsä ja sadoista
kanuunoista lenteli kuulia kaupungin muureja vasten. Mutta Stjernstråle
astuskeli yöt päivät ja hänellä riitti voiman sana jokaiselle sekä
taistelijalle että kaatujalle, eikä kukaan ajatellut antautua. Sana tuli
toisensa jälkeen kertoen Lybeckerin olevan tulossa hyökkäämään
venäläisten selkään ja pelastamaan meitä. Toiset vielä tiesivät Ruotsin
lähettäneen mahtavan laivaston, joka muka oli heti saapuva meitä
pelastamaan. Me toivoimme ja taistelimme, mutta apua ei kuulunut. Niin
kauan kun muurit kestivät, kesti myöskin toivomme, mutta kukistuivathan
ne muurit viimein maan tasalle ja Stjernstrålen täytyi antautua.»
»Eikä Lybecker tullutkaan?»
»Hän ei tullut silloin eikä koskaan. Stjernstråle kyllä tietää, mitä
merkitsee häntä odottaa. Stjernstråle[1] oli sankari ja loistavana
tähtenä hän liikkui. Ennen metsästä loppuvat puut ja maasta kivet, kuin
Stjernstrålen ja Lybeckerin nimet unhottuvat Suomessa, toista niistä
seuraa siunaus, toista kirous! Lybecker petti maan ja kuninkaan.»
[Footnote 1: Stjernstråle merkitsee tähden sädettä.]
Oltiin pitkä aika surumielellä vaiti. Viimein sanoi eräs nainen: »Se oli
raskas päivä.»
Syrjempänä nurkassa huokasi toinen: »Jumala häntä armahtakoon viimeisenä
päivänä!»
Katsottiin seppää niinkuin jotakin suurta ja ihmeteltävää. Kaikki olivat
rohkeata ja paljon kokenutta kansaa, mutta heidänkin silmissään oli
seppä kasvanut sankariksi, joka oli luettava etevimpien joukkoon.
Paavo, vanhuksen pojanpoika, oli sydämin ja silmin seurannut vanhempien
keskustelua. Hänellä oli ikää vasta seitsemän vuotta, mutta hän tunsi
itsensä jo täydeksi mieheksi ja sanoi luottavasti: »Jos te, ukko,
lähdette sotaan, niin ei teidän tarvitse olla huolissanne minusta, sillä
minä lähden mukaan, jos vain teette minulle miekan. Antakaa minulle se,
jota nyt taotte.»