Arpa heitetty.
Kirkkoherran ja Elinan puhellessa sisällä puuhasi Maija Liisa ulkona
karjan kanssa, ja paimenpoika oli jo saanut eväänsä ja varustautui
lähtemään, mutta viivähti vielä sen verran, että Sakin pojanpoika ehti
koetella hänen luikuriansa. Se oli tehty lepänkuoresta ja sen ääni
kuului pitkät matkat, jos puhaltaja oli vahva ja taitava; mutta Paavo
oli vielä liian pieni eikä saanut muuta kuin yksinäisiä töräyksiä. Hänen
pikku sisarensa pysyttelihe sill'aikaa Maija Liisan luona, joka siivilöi
maitoa, ja kun se oli tehty, sai tyttönen juoda viime pisarat kiulusta.
Ainoastaan töin tuskin oli hänet saatu hereille, kun he hämärissä
tulivat. Hänet oli näet edellisenä iltana otettu tieltä eräihin
kärreihin, joissa hän yönsä makasi rauhassa kahden heinäsäkin välissä,
jotavastoin veli ja iso-isä vuorotellen astuivat vieressä ja ajoivat.
»Katsokaas! Kuka tuolla tulee?» huusi äkisti paimenpoika, osoittaen
maantielle päin. Maija Liisa katsahti ylös, mutta vielä ei näkynyt muuta
kuin musta tomupilvi, vaan kohta selvisi siitä ratsumies, joka täyttä
laukkaa ajoi pihaan päin.
»Herra minua varjelkoon hänestä, joka noin tulee!» sanoi Maija Liisa ja
riensi sisään ilmoittamaan tulijaa. Hän ei vielä ehtinyt takaisin, kun
Yrjö vaahtoisella ratsullaan lennätti portista pihaan, hyppäsi satulasta
maahan ja juoksi sisään. Hän oli hiessä kiivaasta ratsastuksesta ja
harmaana tomusta, astunta kiireinen ja ääni melkein hätäinen, kun hän
hätimmiten tervehdittyään sanoi:
»No, Mikko, heitä pois kynä ja paperit ja lähde meidän kanssamme tosi
toimiin. Me ehdimme vasta Kangasalle, kun väki jo alkoi hidastella eikä
sanonut lähtevänsä Lybeckerin komennettavaksi, jota tosiaankaan ei
tarvitse ihmetellä. Lybecker onkin lemmon vetelys, mutta sinnehän meidän
kuitenkin pitää mennä.»
»Mitä sitte on tapahtunut?» kysyi Miihkali hypähtäen seisomaan.
»Kaikki käy nurin päin», jatkoi Yrjö, »jos näin käy edelleenkin.
Nostoväki, kuusi tuhatta miestä, on matkalla armejaan; meidän pitää
yhtyä heihin Pälkäneen kirkolla, ja jos nyt äsken tulleet huomaavat
kapinan olevan tekeillä, niin enpä tiedä, mitä onkaan sitte tekeminen.»
Miihkali istuutui jälleen. »Mitä te sitte oikeastaan tahdotte minua
tekemään? Saarnoilla emme pääse mihinkään. Armejan pitää saada parempi
päällikkö.»
»Pitää, pitää!» todisti Yrjö kiivaasti. »Vaan väki on ennen kaikkea
pidettävä koossa. Näin ei voi käydä päinsä pitemmälle; joko pitää
Lybeckerin johtaa meitä taisteluun taikka erota päällikön toimesta.
Mutta vaikkapa viimein saisimme itse Beelsebubin päälliköksi, niin
mitäpä siitä olisi hyötyä, ell'ei meillä ole armejaa. Kenenkähän luulet
saavan rummutetuksi heidät kokoon, jos kerran ehtivät hajota ympäri
maan?»
Miihkali huomasi Yrjön olevan oikeassa ja vastasi: »Jos se auttaa, että
minä puhun heille, niin ei ole teiltä apua puuttuva; mutta minä luulen
syyn olevan syvemmällä kuin että se saataisiin sanoilla korjatuksi.»
»Pitää tehdä, mitä suinkin tehdä voidaan», intti Yrjö kiivaasti.
»Varustaudummeko sitte heti?»
»Heti, jos vain on mahdollista. Pohjanmaan nostoväki kulkee tämän kautta
ja saapuu tänne jo ehkä tänään, sillä, kuten kerrottiin, he olivat
toispäivänä Ikaalisten kirkolla, ja ell'emme me ehdi pois ennen heitä,
niin pitää meidän lähteä ainakin heidän kanssansa armejaan.»
Miihkali nousi. »Minua ei kenenkään tarvitse odottaa», sanoi hän, »mutta
jos minä lähden heti, niin pitää sinun jäädä tänne ottamaan vastaan oman
ja naapuripitäjien asukkaita, joita on kolme sunnuntaita peräkkäin
kuulutettu kokoutumaan tänne pappilaan ja tuomaan, mitä aseita,
ruokavaroja ja vaatteita heillä suinkin on vielä jäljellä. Hyväpä onkin,
että nostoväki kulkee tätä tietä, niin saavat miehet itse viedäkin, mitä
karttuu kokoon.»
Se oli Yrjöstä arvaamaton asiain käännös, mutta hän mietti ainoastaan
hiukan ja lupasi jäädä pappilaan.
Elina oli vaiti kuunnellut miesten keskustelua. Hän oli kuin nuori puu,
jonka oksat hiljaa taipuvat äkillisten tuulien mukaan, jotka siihen
puhaltavat, myrskyä ennustaen. Hän tunsi itsensä voimattomaksi uhkaavaa
kohtaloa vastaan, joka yhä likemmäksi hiipi häntä, ja hän vapisi.
Viimein hän sanoi hiljaa:
»Vinnillä on meillä vielä monta pyssyä ja miekkaa isäni ja isoisäni
ajoista. Ne tuotiin tänne ja ne voivat ehkä vielä kerran kelvata
palvelukseen, jos meillä vain olisi seppä, joka osaisi niitä korjata.»
Hän katsahti kysyvästi mieheensä, ja tämä lupasi puhua vanhan Sakin
kanssa, jota sanottiin kokeneeksi ja taitavaksi asesepäksi.
Elina läksi ulos, ja Miihkali kyseli tarkemmin, mitä oli tapahtunut
Yrjön lähdettyä Nokiasta.
»Kaikki kävi alussa hyvin», sanoi Yrjö, »kunnes saavuimme Kangasalle,
mutta siellä oli suuri hälinä, kun komisarjus oli pitänyt huutokaupan
kahdessa talossa, vaikka ne jo olivat maksaneet maksunsa, ja kun
kyläläiset nurisivat, syytti komisarjus Lybeckerin käskyä. Kenraalin
syntiluettelo luettiin julki totta ja valetta sekaisin, ja heti
kieltäytyi joka mies astumasta enää askeltakaan, jos hän vielä saisi
olla päällikkönä. Eipä olisi siitäkään, että hidastelevaiset
ammuttaisiin ja että alettaisiin pitää kovaa kuria, sillä silloin ei
jäisi kymmentäkään miestä henkiin. Rauhoittaaksemme heitä päätimme antaa
joukon levähtää pari päivää, sanoen muka odottavamme nostoväen tuloa. Me
marssimme Pälkäneen kirkonkylään, ja siellä he nyt odottavat minun
palaamistani.»
Miihkalista asia kyllä oli arveluttava, vaan neuvottelua ei sentään
syntynyt, sillä Elina juuri palasi sanomaan, että vanhat aseet jo oli
tuotu alas, ja Yrjö riensi niitä tarkastamaan. Mutta Miihkali vielä
viipyi. Hän istui, pää käteen nojattuna, eikä huomannut Elinaa, joka
ääneti ja tarkastellen katseli häntä; hänen ajatuksensa olivat kaukana
poissa, vaan viimein hän nousi ja sanoi vakavasti:
»Nyt minä lähden sinun luotasi, Elina, ehkä pitkäksikin ajaksi. Älä
odota minua takaisin huomenna äläkä ylihuomenna.»
»Mitäs niin kauan teet poissa? Kun saat puhuneeksi väelle, niin onhan
tehtäväsi tehty ja sinä saatat palata kotiin.»
»Eihän tiedä, mitä aika mukanaan tuopi, mutta missä minua paraiten
tarvitaan, sieltä minut aina löydät.»
Elina katsoi mieheensä, ja oli huomaavinaan, että hän nyt oli
toisenlainen kuin milloinkaan oli ollut, ja hänen mieleensä tuli outo
aavistus.
»Muista, mitä lupasit isällesi!» sanoi hän. »Sitä et saa pettää.»
Miihkalin kasvot synkistyivät ja hän vastasi jäykästi: »Hän otti sen
lupauksen minulta luullen, että minä täällä voisin paraiten palvella
maata. Nyt viittaa kohtalo toiselle taholle ja minun täytyy niinkuin
kaikkien muidenkin totella pakkoa.»
Elina tunsi noista sanoista piston rinnassansa, mutta hän kysyi
näennäisesti rauhallisena: »Mitenkäs käy työsi täällä, kun viivyt
poissa?»
»Se saa olla sinänsä, kunnes palaan. Ehkäpä palaan piankin, kenties en
pitkäänkään aikaan, tai ehkä en koskaan. Kukapa sen tietää. Minä en
huoli pettää sinua.»
He tunsivat molemmat olevansa ikäänkuin rajalla, josta jokin uusi ja
tuntematon tie alkoi. Kaikki, johon he tähän asti olivat kiintyneet ja
jossa olivat riippuneet, alkoi horjua jalkain alla, ja tuo uusi,
tuntematon tie oli ihan kokonaan tulevaisuuden läpinäkymättömässä
hämärässä.
»Sanopas minulle», pyysi Elina, »lähdetkö yhtä mielelläsi pois, kuin
tännekin jäisit.»
»Jos olet puutarhassasi kastelemassa ja kylvämässä, mutta näet susien
hiiviskelevän aidan toisella puolen, tietysti sinä silloin jätät työsi
ja menet ajamaan ne pois.»
»Niin teen», vastasi Elina, mutta hänen äänensä ei enää ollut niin
vakava kuin ennen.
Miihkali jatkoi: »No niin, minun isäni asetti minut kastelemaan ja
kylvämään, mutta nyt sudet hiiviskelevät veräjällä ja sentähden minun
täytyy ensin surmata tai karkoittaa ne pois taikkapa itse kuolla.»
Nyt hän oli sanonut niinkuin ajatteli, ja Elinan täytyi käsittää hänet
ja hänen asiansa sellaiseksi, kuin se oli, mutta Elina näki muutakin,
josta hän ei itse mitään tiennyt. Hän sanoi:
»Älä pahastu minuun siitä, että minä niin mielelläni tahtoisin pitää
sinut täällä. Minusta tuntuu, kuin seisoisi kohtalo vieressäni sanomassa
minulle, että sinä et koskaan enää palaja.»
Miihkali piti ajatuksensa ominaan ja vastasi levollisesti: »Se on
Jumalan kädessä eikä kukaan sitä tiedä, mutta ei kukaan saa myöskään
pois torjutuksi kohtaloansa eikä valituksi toista. Jos minä kuolen, niin
muistele ilolla lapsuutemme aikaa ja sovita isäni minun muistoni
kanssa.»
Nyt hän taaskin oli entisellänsä, nyt Elina tunsi hänen äänensä. Vaan
Elina purskahti itkemään ja kumartui häntä vastaan. Miihkali otti häntä
kädestä ja sanoi lohdutellen:
»Älä itke, Elina. Katselkaamme tyynesti, miten kaikki nyt on ja miten
kaikki ehkä on vast'edes. Jos sinä joskus saisit kuulla minun menneen
sitä tietä, jolta ei kukaan palaa, niin ota nämä paperit ja koeta
lähettää ne luotettavan henkilön mukana Tukholmaan Gezeliukselle. Lähetä
myöskin terveisiä piispalle, ett'ei minua enää ole elävien luvussa. Hän
saa sitte muilla toimituttaa loppuun, mitä minä en ehtinyt.»
Elina pyyhki pois kyyneleensä ja autteli miestänsä sen verran kuin
taisi, kun hän otti arkkusen ja pani paperit siihen.
»Toistaiseksi olkoot ne tässä», jatkoi Miihkali ja lukitsi arkkusen sekä
antoi avaimen Elinalle, sanoen: »Säilytä tätä tarkkaan ja niin, että
saat arkkusen helposti pelastetuksi, jos niiksi milloin tulisi.»
Sitten hän astui suuren kaapin luo, joka oli kirkkoherran yleinen
talletuspaikka, otti sieltä nahkakukkaron täynnä rahaa, pani sen
vaimonsa käteen ja sanoi: »Tässä on kaikki, mitä meillä on. Pitkälle se
ei riitä, mutta toki sen verran, ett'ei sinun tarvitse ensi hetkenä
joutua hätään.»
Elina kiersi itkien kätensä miehensä kaulaan.
»Älä itke, Elina», lohdutti Miihkali, »parempi on sinun nähdä minun
menevän sinne, jossa minua tarvitaan, kuin istuvan täällä katuen, että
olen jättänyt tekemättä, mitä pitäisi olla tehtynä.»