Pappilassa.
Pirkkalan kirkko ei aina ole ollut siinä paikassa, jossa se nyt on
kauniilla mäellään. Ennen muinoin oli se Pyhäjärven toisella puolen,
»Hämeen puolella». Vuonna 1863 hankki seurakunta punaiseksi maalatun
aidan sen paikan ympäri, jossa kirkko oli ennen ollut, ja alttarin
entiselle paikalle päätettiin pystyttää valurautainen risti. Niinpä
Pirkkalan vanha kirkko nyt on vain tarinana, unelmana; mutta 1713 ei
ollut niin; silloin se, mikä nyt on mennyt ja unhottunut, oli paraillaan
olemassa.
Pappilassa oli kaikki rauhallista; päivä oli kulunut tavallista
hiljaista menoaan. Suuressa tuvassa joudutti Maija Liisa illallista.
Ilta lähestyi ja lehmät olivat jo tulossa, olihan hän jo kauan kuullut
paimenpojan tutun äänen tuolta etäämpää. Tuli leimusi hiljaa padan alla
ja vähitellen jouti se sammumaankin, sillä nauriit olivat melkein
valmiit ja kypsät. Tuli väheni vähenemistään liedestä ja vähenipä
savukin, joka tuprusi piipusta talon matalan turvekaton läpi, ja
räystästen alla lirittelivät pääskyt iltalauluaan. Ryhmäke kukkasia
kasvoi ikkunan alla ja ne jo alkoivat vetää lehtiään kokoon yöksi;
pellavan sinikukat kallistivat päänsä lepoon.
Talon nuori emäntä yritteli myöskin lopettaa työtänsä. Hän oli koko
päivän istunut auringonpaahteessa kitkemässä papumaata, joka oli liian
kauan saanut hoidella itseään ja sentähden jäänyt korkean rikkaruohon
peittoon. Vaan vielä kuitenkin päätti emäntä hetkisen jatkaa; eiväthän
miehetkään olleet palanneet pajasta, joka oli vähän matkan päässä aivan
pappilan ohi kulkevan maantien varrella. Kilkkis, kalkkis, kuuluivat
vasarain iskut alasinta vasten, punaisen kellertävä valo paistoi yhä
kirkkaammin pajan avonaisesta ovesta ja kipunoita lenteli joukottain
savupiipusta ylös ilmaan. Tiki, taki, kuului taas vähän ajan perästä,
mutta nyt heikommin ja toisella äänellä. Elina kääntyi katsomaan pajaan
päin. Takominen näytti jo loppuneen, mutta nyt pajamiehet kengittivät
hevosta. Jaakko piti jalkaa ja kirkkoherra itse löi kenkää kiinni.
Sitte vaikeni kaikki työ, niin ett'ei mikään ääni häirinnyt rauhaa, joka
vallitsi koko seudussa. Mutta eipä sitä kauan kestänyt; paimenpojan
torvi kajahti uudestaan ja aivan läheltä, ja äänet kaikuivat moneen
kertaan ympäristön metsistä. Hän soitti tervehdyslauluaan ja tuolla hän
jo ajoikin pappilan neljää lehmää, jotka itsestään kääntyivät ennestään
tutulle kujalle, joka vei hernepellon ja paloon tehdyn naurismaan
välitse. Nyt Miihkalikin läksi pajalta kotiin käyden papumaan ohitse.
Elina nousi ja meni häntä vastaan; yhdessä astuivat he siitä aina
esitupaan asti, josta eri ovet veivät perälle kahteen kammariin eli
isäntäväen huoneihin. Tätä esihuonetta pidettiin sekä salina että
ruokahuoneena. Porstuan toisella puolella oli väentupa sekä niin sanottu
»matkakammari» vieraita varten, joita sattui käymään ja yöpymään
pappilassa. Kesäiseen aikaan oli väentupa ainoastaan kokouspaikkana ja
ruokahuoneena, sillä väki asuskeli mieluisimmin viileillä ylisillä ja
luhdeissa.
Maija Liisa oli jo ulkona lehmien parissa. Miihkali ja Elina pesasivat
työn lian käsistään, jonka jälkeen Elina toi vadillisen keitettyjä
nauriita ja työnsi suolakalan lähemmäksi miehensä istuinpaikkaa.
Miihkali tuli nyt ja luki lyhyen ruokaluvun; molemmat kävivät istumaan,
Miihkali leveälle, seinään kiinnitetylle penkille pöydän yläpäähän ja
Elina tuolille pöydän sivulle. Hyvältä heidän välinsä näytti.
»Miten lämmin sinulla on», sanoi Miihkali, ystävällisesti katsellen
vaimoansa.
»Ei nyt enää», vastasi Elina hymyillen. »Päivällä tuo oli kuumanlainen
ulkona, sillä eipähän niistä pavuista liene siimestä ollut, mutta nyt
onkin kaikki kitketty ja sitä paitsi on minulla nyt katsottuna hyvä
paikka ruusupensaillemmekin, kun ne syksyllä tulevat Nokiasta.»
»Mistä sitte?»
»Sinun kammarisi ikkunan eteen, vähän viistoon, lähelle vanhaa vaahteraa
me ne panemme. Siinä ne ovat etelän puolella ja sehän niille onkin hyvä,
sillä ruusut tarvitsevat päivän paistetta, kuten tiedät.»
»Niin, ja lihavaa, hyvää maata, ja sitä ne myöskin saavat.»
Elina katsahti rukoilevasti mieheensä. »Ehkä sopii viedä vähän samaa
maata haudallekin? Minä ajattelin, että jaamme sen valkoisen pensaan ja
viemme siitä puolen hautausmaalle.»
»Miksikä juuri valkoisen? Etkö ennemmin vie sinne punaisia ruusuja?
Nehän ovat paljon kauniimmat; eikö sinustakin, vai mitä?»
»Ell'ei kauniimmat, niin ainakin yhtä kauniit, vaan toisella tavalla.
Minusta eivät kuitenkaan punaiset ruusut sovi vainajille.»
»Ehkäpä oletkin oikeassa. Mutta tuskinpa sentään. Riippuu näet siitä,
ken on kuollut. Minä tahtoisin mielelläni ansaita haudalleni punaiset
ruusut; se ajatus ilahuttaisi minua eläessäni, mutta eihän se niin käy.»
»Miksi ei? Jos minä jään eloon sinusta, niin istutan sinulle punaisen
ruusupensaan.»
»Älä tee niin», vastasi Miihkali leikillisesti, »sillä silloin minun
täytyy palata sanomaan, ett'en minä sitä ollenkaan ansaitse.»
»Huh, miten kamalasti sinä puhut!»
»No, jos minä elän kauemmin, niin enhän minä sitä silloinkaan saa»,
vastasi hän leikillä.
»Kyllä sinä sen kuitenkin saat! Annas kun sanon, miten minä uskon
käyvän. Sinä elät vanhaksi mieheksi. Uuden ajan kansat kuuntelevat sinun
viisauttasi, kun sinä pitkästä elämänkokemuksestasi opetat heille, että
ihminen voi saada aikaan suuria asioita, jos vain tahtoo, ei kuitenkaan
itsestään, sillä hän kulkee kuin sumu elämän läpi, ell'ei Iankaikkisen
käsi häntä ohjaa eikä hän täytä sen tahtoa. Kun sitte vaivut kuoleman
uneen, niin jälkeenjäävät istuttavat punaisia ruusuja haudallesi ja
panevat pehmeää, vehreätä sammalta ympäri ja sanovat: Hyvästi maatkoon
hän, joka on lohduttanut ja opettanut niinkuin hän. Kukapa tietää»,
jatkoi Elina surumielisesti hymyillen, »ehkä saan minä itse joskus
istuttaa ne ruusut.» Hän kallisti otsansa miehensä käsivartta vasten ja
Miihkali näki kyyneleen vierähtävän hänen poskeansa pitkin.
»En minä tahtoisi panna sitä työtä sinun tehtäväksesi, Elina, enkä
mitään muutakaan, joka tuottaa sinulle surua. Ruusupensasta minä en
tarvitsekaan, sillä niitä saavat ainoastaan sankarit, jotka kaatuvat
taistelussa. Punaiset ruusut merkitsevät, että sankari, joka makaa
niiden alla, on uhrannut sydänverensä isänmaan eteen, mutta minähän en
ole tehnyt sitä.»
»Vaikka et kaadukaan sodassa, niin taistelethan kuitenkin niitä pimeyden
voimia vastaan, jotka koettavat hävittää kaikkea hyvää maailmasta, ja
minä luulen, että Jumalan sotamies on toki yhtä hyvä kuin sotilas, joka
taistelee kuninkaan lipun turvissa.»
Miihkali oli vaiti ja näytti hajamieliseltä, niinkuin hän oli viime ajat
enimmäkseen ollut. Se teki hänet Elinalle niin oudoksi ja vieraaksi,
että häntä melkein pelottivat nuo Miihkalin tuntemattomat ajatukset.
Mutta ei hän kuitenkaan niitä häirinnyt kysymyksillä, ne kun ehkä
olisivat vain tehneet hänet taakaksi Miihkalille.
Illallisen jälkeen rupesi Elina siivoamaan ja pyyhkimään pöytää.
Miihkali katseli nuottaa, joka oli tuotu sisään paikattavaksi.
»Laulammeko tänä iltana yhdessä?» kysyi Elina viimein.
»Lauluako?» toisteli Miihkali hajamielisesti.
»Niin, niinkuin ennen lauloimme. Minusta tuntuu niin oudolta ajatella,
ett'emme ole vielä kertaakaan laulaneet täällä. Ennen kului tuskin
yhtään iltaa, jona emme olisi itseämme sillä ilahuttaneet. Sinun suuri
kanteleesi kaikuu niin kauniisti, tule laulamaan!»
»Tänä iltana minulla ei ole aikaa», vastasi Miihkali, laskien nuotan
putoamaan. »Minun täytyy vielä mennä kirkkoon tekemään luetteloa
kaikesta, mitä on tullut tänne nostoväelle. Huomenna tai ylihuomenna
tulee kaiketi enin osa, ja kun ne sitte lähetetään edelleen, pitää
luettelon olla valmiina. Mutta sitte talvella pitkinä iltoina, kun tuli
räiskää liedessä ja tähdet loistavat, silloin me laulelemme yhdessä. Nyt
minulla ei ole aikaa.» Hän suuteli puolisoansa jäähyväisiksi ja läksi.
Elina otti oman pikku kanteleensa ja alkoi soittaa sävelen toisensa
jälkeen. Hän tahtoi mielellään löytää sopivan laulun ja laulaa pois nuo
aina uudestaan kuuluvat sanat: minulla ei ole aikaa. Olihan Miihkalilla
ennenkin ollut yltä kyllin työtä, mutta kuitenkin oli häneltä aina
riittänyt joku hetki vaimollensakin; nyt se aina oli mahdotonta.
Elinalla oli niin paljo mielessä ja hän olisi mielellään lausunut kaikki
laulussa ilmi, mutta oikeaa laulua ei sattunut löytymään. Sävelet
hänestä enemmän tukeuttivat kuin helpottivat häntä.
Hän otti rukouskirjansa ja meni omaan pikku huoneeseensa istumaan
ikkunan viereen ja katselemaan siitä ulos iltahämärään. Kaukana
maanrannassa loisti taivas punaisenkellertävältä ja sitä vasten näytti
metsä mustansiniseltä reunukselta. Kirkko ei ollut aivan lähellä, vaan
kuitenkin niin likellä, että selvällä päivänvalolla voi erottaa
hautausmaan ja ristit haudoilta. Elinan äiti makasi yhden sellaisen
ristin alla, sillä kirkkoon hautaaminen olisi tullut liian kalliiksi.
Hänen mielensä rupesi äkisti ikävöimään sinne. Seppele, jonka hän oli
uuteen kotiin tultuaan sinne vienyt, oli jo ammoin kuivunut ja
auringonpaisteesta paahtunut Nythän hyvin sopi viedä sinne uusi, ja
palata saattoi Elina sitte yhdessä hänen kanssansa, joka oli hänelle
niin rakas. Hän nousi, mutta arkuuden tunne pidätti häntä. Eihän
Miihkalilla nyt ollut aikaa eikä halua hänen seuraansa. Hän istuutui
jälleen, avasi rukouskirjansa ja luki niin kauan, kun vielä näki yhä
pimenevässä hämärässä. Sitte nosti hän rukin eteensä ja alkoi kehrätä
villoja, jotka olivat valmiiksi kartattuna korissa penkillä oven suussa.
Mutta pikku kammarissa tuntui niin kuumalta, kun ilta-aurinko oli sinne
kauan paahtanut. Elina avasi ikkunan ja pisti ulos päänsä. Samassa oli
hän näkevinään mustan haamun avaavan kirkon oven; se oli Miihkali, joka
nyt oli ehtinyt sinne ja astui kirkkoon.
Siellä oli vielä niin valoisaa, että voi selvästi erottaa kaikki. Hän,
joka astui sisään ovesta, pysähtyi äkisti katselemaan noita vaakunoita
ja voitonmerkkejä, joita hurskaat sotilaat olivat tuoneet sodasta
vieraista maista ja asettaneet tänne, siten osoittaen nöyrtyvänsä
Jumalan edessä ja antavansa hänelle kunnian.
Ylhäällä ikkunan vieressä lähellä alttaria piti kulunut 30-vuotisen
sodan lippu uskollisesti vartijan virkaa kahden vaakunakilven välillä,
joista oikean puolinen oli Böcklar- ja vasempi Ogelvie-suvun oma. Tämä
vasemmanpuolinen vaakuna oli jaettu neljään eriväriseen osaan ja
koristettu halkohäntäisellä mustalla leijonalla ja kypärällä, jolla
istui punainen käki. Böcklar-suvun vaakuna oli yksivärinen; alalaidassa
näkyi koukistettu käsivarsi ja sen päällä ylöspäin lentävä nuoli, tähti
kummallakin puolella; nämä merkit olivat keltaiset valkoisella pohjalla.
Kilvissä oli seuraavat kirjoitukset: *Öfversteleutenant Patrik Ogelvie
tili Woltis, Wruda, Teffvala, Ostrof och Saris 1651* ja *Catarina
Böcklar till Woltis, Wruda, Teffvala, Ostrof och Saris 1651*. Etempänä
oli paljo muita, niinkuin Kurki-, Lode-, Gripenberg-, Hastfer- y. m. m.
suvun vaakunoita ja Hastferin vaakunan vieressä riippui miekka
käärittynä suruharsoon, joka oli kauhtunut ja kulunut vanhuudesta.
Olikohan sankari, joka sitä ennen muinoin kantoi, kaatunut ja olikohan
joku häntä sureva käärinyt harson miekan ympäri? Vai olikohan häneltä
kuollut joku rakas ja hän sinä hädän aikana etsinyt lohdutusta siltä,
jonka kädessä on sekä suru että ilo, ja silloin jättänyt miekkansa
kirkkoon? Vai oliko hän ehkä sitä käyttänyt taistelussa ja kaatunut
miekka kädessä, ja sitten muut ripustaneet miekan tänne hänen
muistokseen? Kukaan ei vastannut niihin kysymyksiin.
Muistomerkki toisensa vieressä riippui siinä pitkin seiniä. Miihkali
astui hitaasti kaikkien niiden ohi ja joutui siten viimein sakastiin.
Tuolla pohjoisnurkassa oli monta ruostunutta rauta-asetta ja varusta.
Parissa kypärässä oli vielä höyhentöyhdöt jäljellä; pitkä jousi ja kaksi
vaskikärkistä nuolta olivat jäännöksinä nuijasodan ajoista. Sitä
sanottiin siksi jouseksi, josta Klas Flemmingiin lennähti kuolettava
noitalaukaus, ja nuoli, jonka se sinkahutti ampujasta ammuttuun, oli
tässä olevien nuolten parissa kolmantena.
Taaskin pysähtyi hän, joka astuskeli näiden vanhain, puoleksi
unhotettujen kalujen vieressä. Hänestä tuntui, kuin olisi katsellut
suurta kirjaa, jonka kirjavat kuvat johtivat hänet kauas muinaisuuteen.
Hän kosketti keveästi kädellään punaista höyhentöyhtöä; se vielä häilyi,
mutta sen aika oli jo ammoin mennyt. Poissa olivat jo kaikki, jotka
olivat käyttäneet näitä miekkoja, poissa ne, joiden sydämet olivat
sykkineet rautapaidan alla ja joiden päässä oli pyörinyt rohkeita
ajatuksia kypärän suojassa. Poissa olivat heidän taistelunsakin, mutta
kirkko oli yhä jäljellä ja mitä siinä oli opetettu ja vielä opetettiin,
se oli ainiaan pysyvä, vaikka kaikki muu, mitä se oli nähnyt, oli ollut
ja mennyt ja kaikki muuttunut. Ei edes pyhä neitsytkään ollut samalla
paikallaan kuin ennen; se oli siirretty pois ja sen sijalla riippui nyt
jonkun tuntemattoman mestarin tekemä alttaritaulu, sekin saalis
vieraasta maasta. Yksinäisen kävelijän huomaamatta kääntyi hänen
katseensa siinä esitettyyn kuvaryhmään, häneen, joka rukoili
yrttitarhassa. Parilla askeleella astui hän taulun eteen, joka olikin
suuri, kauniisti esitetty kuva leveissä kullatuissa kehyksissä.
Vapahtajan valkoinen viitta teki koko taulun valoisaksi hämärässäkin ja
hänen jumalalliset kasvonsa loistivat alkavan pimeänkin läpi, niin että
vielä selvään näkyi värisevä verikyynel hänen poskellansa; mutta
opetuslapset sitä eivät nähneet, he nukkuivat. Tässäkin oli sotilas,
mutta ilman kilpeä ja miekkaa, ja millaisessa taistelussa! Kuka uskalsi
täällä enää puhua surusta? Ja kuitenkin, kenenkä luo voitiin niin
turvallisesti mennä kuin hänen luoksensa! Muinaisten aikojen kansat sen
kyllä tiesivät; sentähden he olivatkin tänne tuoneet muisto- ja
voitonmerkkinsä. Tuntui niin kummalliselta seisoa yksin noiden menneiden
vuosisatojen keskellä ja uutena aikana yksin liikkua ja elää siinä.
Mutta eipä hän enää ollutkaan yksin kirkossa. Vaakunain alla seisoi
kaksi muuta henkilöä, jotka olivat huomaamatta tulleet sisään. He olivat
päästä jalkoihin asti verhotut harmaihin, tomunkarvaisiin viittoihin
puhelivat hiljaa keskenänsä. Kaukaisia vieraita he näyttivät olevan,
mutta mitään kummastusta kirkkoherra heissä ei huomannut tai ihmettelyä
siitä, mitä täällä kirkossa oli nähtävänä. Päinvastoin tuntui kaikki tuo
vanha olevan heille tuttua ja rakasta. Toinen vieras osoitti Jumalan
äidin kuvaa, ja sitte molemmat kääntyivät alttaritaulua kohti.
Kummastelivatkohan he, ett'ei kaikki enää ollut niinkuin ennen? Miihkali
liikahtamatta tarkasteli heitä. Pienemmän harmaan päähineen alla
pilkisti nuoren naisen muoto ja muutamia loistavia hiuskutreja, pehmeitä
kuin kehräämätön silkki. Toisen viitta oli edestä vähän auki ja raosta
välähteli keltainen nahkapaita ja mustan nahkavyön solki. Oli kuitenkin
jo niin hämärä, että kaikki näkyi kuin sumusta eikä ollenkaan selvästi.
Nyt vieraat taas puhelivat keskenään ja Miihkali oli erottavinaan heidän
sanojansa.
»Jos ja taas jos, toinen toisensa päällä ja jälkeen», sanoi
nahkapaitainen.
»Niin», sanoi nainen, »kaikkien täytyy joutua pois ja poissa ovat
vanhat.»
Mies nyykäytti päätään ja vastasi: »Mutta jotakin ovat he kaikki
tehneet, ennenkuin pois menivät.»
»He ovat taistelleet Jumalan oman asian hyväksi, pyhän uskon puolesta»,
sanoi nainen ja hymyillen katsahti alttaritauluun.
»Jotakin pitää hänenkin tekemän.»
»Niin, mutta se on tapahtuva hiljaisuudessa. Hän ei saa uhrata kuohuvaa
vertansa taistelussa, ei lentää kostavana kotkana maan vihollista
vastaan. Hänen tiensä on rauhan tie ja muut taistelevat hänen
edestänsä.»
»Pitääkö sitte hänen itsensä tukeuttaa ihana unelmansa rohkeista
urhotöistä?»
»Hän on elävä ja vanheneva kuin salon honka; hän tulee kunnioitetuksi ja
rakastetuksi ja häntä kaikki tottelevat. Eikö se riitä?»
»Entä taistelukentän punaiset ruusut?»
»Ne eivät ole häntä varten. Eiväthän kaikki voikaan saada niitä. Miksi
hän ei taipuisi? Onhan niin monen muunkin täytynyt taipua. Mitäpä hän
surisi? Eikö hän hiljaisessa virassaan saa taistella saman jumalallisen
asian hyväksi? Hänen asiansa pysyy aina samana kuin se, jonka puolesta
muinaiset sankarit taistelivat Saksassa ja Nuijasodan verisillä
tanterilla ja jonka puolesta vielä nytkin taistellaan. Kaikki manalle
menneet sankarit tai ainakin monet niistä ovat sotineet Jeesuksen pyhän
lipun turvissa. Jeesus ja hänen pyhä oppinsa olivat koko sen taistelun
aiheena, ja entiset taistelut ovat olleet pyhä sota, joko siinä sitte on
taisteltu hengellisillä tai maallisilla aseilla.»
»Hm», virkahti harmaaviittainen mies, »kaikki, jonka pitää päästä esiin,
tulee myöskin esiin. Saammepahan nähdä. Minä puolustan punaisia
ruusuja.»
Hän kääntyi vanhaa vaakunaa kohti, mutta Miihkalia vähän vavistutti.
Hänestäköhän he puhuivat. Hän laskeutui nopeasti polvilleen ja painoi
päänsä alttarin reunaa vasten; muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän
jälleen nousi ja astui reippaasti sakastiin, otti paperinsa ja läksi
pois kirkosta. Vieraat olivat myöskin jo poistuneet.
Jo oli myöhä, kun hän lähestyi kotia, ja kaikki olivat jo levolla paitsi
yksi, joka ei ollut väsynyt häntä odotellessaan. Elina näkyi jo kaukaa,
kun hän siinä istui rappusilla, valkoinen huivi keveästi sidottuna
päähän. Se näkö palautti tulijan jälleen tosielämään; hän kumartui ja
poimi kaikki kukat, mitä kiireesti löysi, ja antoi ne odottelijalle.
Ilon välähdys loisti Elinan kasvoista. Hän seurasi Miihkalia hänen
huoneeseensa, jossa tämä vielä alkoi työskennellä. Kotitekoinen kynttilä
levitti himmeätä valoa kirjoituspöydälle, mutta loi myöskin pitkät,
mustat varjot huoneen seinille. Vastapäätä ovea suuren sohvan
yläpuolella riippui seinällä seurakunnan varsinaisen sielunpaimenen,
1671 syntyneen kirkkoherra Joonas Mennanderin öljykuva. Hän sairasti nyt
Turussa, ja hyvin epätietoista oli, voiko hän enää koskaan paratakaan
itse hoitamaan virkaansa. Sen miehen muotokuva, joka sittemmin
ripustettiin Pirkkalan kirkkoon, koristi nyt yksinkertaisen huoneen
seinää, ja hämärässä näytti siltä, kuin olisi sekin tarkasti seurannut,
mitä huoneessa tapahtui. »Näetkö, miten hänkin, joka tuossa riippuu
seinällä, katselee meitä?» sanoi Elina hymyillen ja tauluun viitaten.
»Katselkoon hän vain, hän ei saa vast'edes sanoa, että minä olen istunut
kädet ristissä», vastasi Miihkali, käyden istumaan kirjoituspöydän
viereen.
Olipa tarpeen hyvät silmät näkemään mitään siinä niukassa valossa, mutta
Miihkalia se ei haitannut; hän ei edes huomannut yön pimenemistäkään, ja
kun aurinko nousi, oli hän vielä työssään. Eipä hän kuitenkaan ollut
ainoa valvoja sinä yönä. Kuulutus, joka oli levitetty yli maan, kokosi
tänne, niinkuin moneen muuhunkin paikkaan, mitä suinkin voitiin löytää
nostoväelle kelpaavaa. Yön hiljaisuutta keskeytti usein kärrien räminä
maantiellä, ja toinen ajaja toisensa jälkeen kääntyi hiljaa pappilaan ja
pysähtyi kentälle, jonka laidassa paja oli. Vielä ei siitä alkanut
kuitenkaan suurempaa liikettä, sillä matkustavat talonpojat olivat
väsyksissä, niin että he päästyään perille, kukin riisuivat hevosensa ja
asettuivat levolle. Hyvää ja pitkää lepoa heille ei kuitenkaan tullut,
sillä uusia ajajia tuli lakkaamatta ja joka kerran heräsi aina joku
makaajista. Talonväkikin tunsi tuota levottomuutta. Aikaisin jo Elina
oli jälleen miehensä vieressä, joka yhä vielä istui kirjoittamassa.
Hänen edessään pöydällä oli monta sekä kirjoitettua että
kirjoittamatonta paperia ja avattu, jo luettu kirje, joka kauan
harhailtuaan oli yöllä saapunut viimein perille jonkun tulleen
kuormanvetäjän mukana.
Elina laski hiljaa kätensä hänen olkapäälleen.
»Sinä et ollenkaan lepää», sanoi hän. »Yöt päivät on sinulla aina yhtä
kiire; et sinä saa ajatella ja miettiä niin paljoa.»
Miihkali katsahti ylös. »Ei sitä voi auttaa. Elämä on lyhyt, se vierii
pois niinkuin pauhaava virta ja ell'emme kokoa minuutteja, haihtuvat ne
ainiaaksi, ja kun sitte on tehtävä tili ja kysytään: mitä olet tehnyt?
niin ei ole mitään näytettävänä, ei edes hyvää tahtoakaan, sillä jos
kerran tahtoo, niin kyllä silloin aina voikin.»
»Mutta eiväthän sinun voimasi kestä, sinä kuolet ennen oikeaa aikaasi.
Johan kasvosi nyt ovat kalpeammat kuin ennen.»
Miihkali nousi, ojensihe suoraksi ja seisoessaan siinä voimakkaana
sanoi: »Katso minua, näytänkö minä siltä, ett'en jaksa! Minä, joka olen
ahdistanut sylipainissa metsolan karhun kuoliaaksi. Mutta vaikkapa
olisinkin heikko kuin nainen, niin mitäpä siitä. Eihän tarkoituksemme
olekaan viipyä täällä iankaiken. Ei tarvitsekaan pitää lukua, miten
kauan elää, vaan mitä saa aikaan.»
»Saattaa olla niinkin», vastasi Elina, »enkä minä tahdokaan estää, vaan
ainoastaan varjella sinua.»
Miihkali tarttui Elinan käteen ja veti hänet luokseen. »Minä ymmärrän
rakkautesi ja suutelen käsiäsi kiitokseksi kaikesta hellyydestä, jota ne
tuhlaavat minulle. Miten kadehdittava olenkin! Missäpä on koko
Pohjolassa ketään, joka nyt saa rauhassa nojata päätänsä rakkaan
puolison syliin? Minä vain istun rauhassa, kun kaikki muut ovat
taistelemassa ja kuolemassa.»
»Mutta oletko sinä itse onnellinen?» kysyi Elina. »Ehkäpä sinä
mielelläsikin vaihtaisit kohtalosi jonkun muun kanssa?»
»Jos sen tekisin, niin vaihtaisin ainoastaan sinun kanssasi, sillä sinun
mielesi rauha on ylevämpi ajan levottomuutta. Minun sieluni lepää aina,
milloin olen sinun lähelläsi.»
Tuntui ikäänkuin auringonpaistetta Elinan sydämessä, ja hän sanoi
liikutettuna: »Miihkali, minä tunnen itseni niin voimakkaaksi ja
kykeneväksi kaikkeen, kaikkeen muuhun paitsi sinua kadottamaan. Sinä et
saa kuolla pois minulta. Me elämme yhdessä, kunnes vanhenemme ja
harmaannumme, ja vasta sitte -- Mutta sinne on vielä pitkältä, älkäämme
huoliko sitä ajatella.»
»Miksi ei? Mutta ajatelkaamme ensiksi, mitä meillä silloin pitää olla
tehtynä.»
»Mitä sinä sitte tahtoisit saada tehdyksi, voidaksesi kuolla
tyytyväisenä?»
Miihkali nojautui taapäin tuolia vasten. »Papin tulee johdattaa ihmisiä
niin, että Jumala voisi viimein taivaastansa katsella alas ja sanoa:
Sinun maasi kansa on minulle rakas ja sitä pitää täst'edes aina
sanottaman Ylimmäisen lapsiksi. Minä tahtoisin mielelläni nähdä sen
päivän, mutta siihen on vielä pitkä, hyvin pitkä aika. Sitä paitsi pitää
saada tämäkin valmiiksi ja painetuksi, ennen ei minulla ole aikaa
kuolla.» Hän laski kätensä edessään olevalle kirjoitetulle paperipakalle
ja selaili sitte siitä muutamia lehtiä.
»Mitäs sinä siinä kirjoitat?» kysyi Elina, joka ei vielä tiennyt hänen
töitänsä.
Hän työnsi paperit vähän etemmäksi luotansa ja vastasi: »*Mitenkä
Jumalan armahtava rakkaus on lohduttava ystävä niille, jotka kaatuvat
isänmaan puolesta taistellessaan*.»
Elina katsoa tähysti kirjoituspakkaa ja sanoi epätietoisena: »Miten
sydämesi vielä riippuu kiinni sodassa ja maallisissa toimissa! Minä en
uskalla sinua neuvoa, mutta anna anteeksi taitamattoman pyyntö. Kirjoita
Jumalan armahtavasta rakkaudesta kaikille, jotka ajallisen elämän
syntien ja vaarojen keskellä koettavat tehdä hänen tahtonsa mukaan!»
»Olen itsekin sitä ajatellut ja se saa tulla toiseksi osaksi, mutta nyt
on isänmaan vaara edessä ja minun pitää kirjoittaa sankareille, jotka
menevät taisteluun. Mutta kas tässä», jatkoi hän viitaten avattuun
kirjeeseen, »tämä on Gezeliukselta.»
»Mitä hän kirjoittaa?»
»Että meidän toivomme pikemmin synkistyy kuin kirkastuu, mutta hän
pyytää minua kestämään ja lupaa vast'edes hankkia minulle hyvän paikan
Ruotsista.»
»Ruotsistako?» toisteli Elina ihmetellen. »Tahtoisitko sinä muuttaa
sinne?»
»Tietysti», vastasi Miihkali huolettomasti ja nousi. »Täällä olemme me
ainoastaan köyhiä rajavartijoita. Me lähetämme rahamme Ruotsiin ja
kykenevät miehemme vieraihin maihin turvaamaan Ruotsin valtaa ja
kunniaa, vaikka viholliset raastavat isänmaatamme. Siellä meistä tulee
oikeita herroja, täällä olemme vain köyhiä suomalaisraukkoja.»
»Miihkali, noin et ole koskaan ennen puhunut! Karvas on vieras leipä.
Ruotsinmaassa me ajelehdimme kuin tiellä lentävät lehdet, sillä kaikki,
mitä siellä on, on heidän omaansa, eikä meidän, ja koti-ikävä kohta
kuiskaa korvaamme: Sinä luovuit kansastasi hädän hetkenä.»
Miihkalin silmät loistivat ilosta ja hän ojensi hänelle nopeasti
kätensä, niinkuin hän olisi ollut reipas aseveli. »Kiitos niistä
sanoista, Elina!» puhui hän. »Ei sinun tarvitse nähdä minun panevan
kapineitani kokoon täällä eikä seurata minua tuonne pois.»