Kirkkoherra.
Sotamiesjoukko seisoi vielä epäilevänä, toinen toistaan kysyvästi
katsellen. Viimein sanoi Arppi: »En minä tiedä muuta kuin että olimme
tyhmät, kun tulimmekaan tänne.»
»Minä sanoin samoin», vastasi toinen.
»Eihän tuo liene liian myöhä nytkään palata», sanoi kolmas.
Herrat kuulivat joka sanan ja käsittivät, että aika oli täpärällä.
Miihkali astui joukon eteen jäykkänä ja suorana.
»Mitä minä kuulen!» alkoi hän. »Ettäkö joillakuilla on vieläkin pahoja
aikeita ja vehkeitä mielessä. Tiedättehän, että minä olen seurakunnan
sielunpaimen, ja koska te minun mielestäni olette eksyneitä lampaita,
niin on minun asiani ottaa selko teidän kristillisyyden taidostanne ja
palauttaa teidät oikealle tielle. Onkohan teillä kaikilla selvänä,
mitenkä huoneentaulussa sanotaan alamaisten velvollisuuksista esivaltaa
kohtaan? Asettukaa riviin! Minä kyselen jok'ainoaa teistä ja tutkin
sielun ja sydämen, sillä siitä kaikki riippuu. Asettukaa riviin, sanon
minä.»
Joukko alkoi liikkua, mutta rivejä siitä ei syntynyt, sillä kukaan ei
tahtonut jäädä ensi riviin. Väki aaltoili edestakaisin, vaan viimein
työnnettiin Arppi esiin huutaen: »Te olkaa edessä, sillä kaikkihan onkin
teidän vikanne!»
Arppi koetti väkisin työntäytyä taaksepäin, mutta Antero seisoi juuri
takana, pitäen käsiään hänen olkapäillänsä, ja muuri oli kummallakin
puolella tukeva. Arppi ei päässyt mihinkään ja hädässään hän ryhtyi
pyytämään armoa: »Päästä minut, Antero, saat kolme ryyppyä, jos asetut
ensimäiseksi.»
»En minä juo», vastasi Antero.
Arppi veti vanhan villahuivin kaulastaan ja kaivoi hajalliset lapaset
taskusta. »Nämä saat, hyvä, kelpo Antero. Päästä minut, enhän minä voi
seisoa tässä.»
»Seisokaa vain hiljaa, ukko. En minä uskalla tulla eturiviin.»
Arppi vääntelihe tuskissaan, mutta Antero piti voimakkain käsin häntä
kiinni, ja ollen pitkä mies saikin hän ukon helposti hillityksi. Arpin
hätä kasvoi kasvamistaan. »Minä sanon sinulle, Antero, sieluni autuuden
kautta», vakuutteli hän, »että saat kapan rukiita, kun pääsemme sodasta
kotiin, tai jos et huoli odottaa, niin käske äitisi mennä minun muijani
luo ja ottakoon sen korean ryijyn, jonka saimme anopiltamme. Iikka
ottakoon ryijyn ja sinä saat pitää sen kuolinpäivääsi asti.»
»Hiljaa ja vaiti, ettekö näe, että pappi jo tulee?» kuiskasi Antero, ja
oikeassa hän olikin. Synkän ja vakavan näköisenä lähestyi Miihkali sekä
seisattui Anteron ja hänen uhrinsa eteen.
Arpin polvet vapisivat; hän alkoi sovitella sormiansa ristiin. Ei ollut
leikkiä tuo seisominen ensimäisenä papin edessä, kun tunnossaan tiesi
joutuvansa niin toisessa kuin toisessakin asiassa häpeään koko joukon
edessä; ehkäpä vielä jalkapuuhunkin, ell'ei kirkkoherra tahtonut käyttää
armoa oikeuden sijasta, eikä hän nyt suinkaan näyttänyt lempeältä, sen
voi kuka hyvänsä huomata. Tuskanhiki nousi Arpin otsalle ja hän huoahti
kovaan: »Voi, voi, jospa edes muija olisi tässä! Hän seisoisi ensinnä.»
»No, mitenkä on?» kysyi Miihkali, turhaan odotettuaan rivien
järjestymistä. »Mitenkä on huoneentaulussa? Ei ole esivalta muutoin kuin
Jumalalta», ja hän luki koko kehoituksen tarkoilleen, pannen eri painoa
sanoihin, että esivalta ei miekkaa hukkaan kanna, vaan on Jumalan
palvelija ja kostaja rangaistukseksi sille, joka pahaa tekee. »Niin
sanotaan huoneentaulussa.»
Ei sanaakaan vastattu siihen opetukseen. Voimalla lausutut sanat olivat
nähtävästi vaikuttaneet vastahakoisimpiinkin. Puhujakin oli vaiti, mutta
hänen katseensa tutkisteli edessä seisovaa miesjoukkoa. Koko hänen
sielunsa voima leimusi tänä hetkenä tottelemattomia vastaan; ääni oli
vahva ja sointuva, kun hän muutaman silmänräpäyksen jälkeen taas puhui:
»Samassa huoneentaulussa sanotaan: Muistakaa opettajianne, jotka teille
ovat puhuneet Jumalan sanaa; heidän uskoansa te seuratkaa! Olkaa
opettajillenne kuuliaiset ja seuratkaa heitä, sillä he valvovat teidän
sielujanne niinkuin ne, joiden niistä pitää tekemän luku, että he sen
ilolla tekisivät eikä huokauksella; sillä ei se ole teille hyödyllinen.
Koska minä nyt olen teidän opettajanne ja näen, että te ette tahdo
kulkea sitä tietä, kuin minä teille näytän, vaan pidätte itseänne
kaikista viisaimpina, vahvimpina ja mahtavimpina maassa, niin minä sanon
teille, että tuo mahtavuutenne ei ole pysyvä. Myrskyssä, joka nyt kulkee
ajassa, murrutte te kuin ruo'ot ja Korkeimman ääni huutaa teille taivaan
pilvistä: Minä Herra, se on minun nimeni, enkä minä anna kunniaani
toiselle, en myöskään jumaluuteni ylistystä. Älköön viisas kerskatko
viisaudestansa, älköön väkevä kerskatko väkevyydestänsä, älköön myös
rikas kerskatko rikkaudestansa; vaan joka tahtoo kerskata, niin
kerskatkoon siitä, että hän tietää ja tuntee minut, että minä olen
Herra, joka teen laupeuden, oikeuden ja vanhurskauden maan päällä; sillä
se minulle kelpaa, sanoo Herra. Minä teidän opettajanne, neuvon nyt
teitä parannukseen, sillä raskasta on ylpeän sydämen nöyrtyä, vaan
parempi se kuitenkin on kuin musertuminen. Niinpä nyt nöyrtykää Jumalan
väkevän käden alle, että hän teitä ajallansa korottaisi. Katuvaista
sydäntä ei kenenkään tarvitse katua, sillä hänelle sanoo Jumala: Älä
pelkää, sillä minä olen sinun Jumalasi, minä vahvistan sinua, minä autan
sinua ja tuen myös sinua vanhurskauteni oikealla kädellä. Niin,
huomatkaa tarkkaan, vanhurskaus ennen kaikkea, rehellisyys elämässä ja
käytöksessä. Nyt sen tiedätte; mutta nyt minä kysyn, aiotteko totella
minua vai ettekö!»
Kaikki olivat ensin vaiti, mutta kohta alkoi kuulua kuiskauksia, ja
viimein sanoi joku joukosta: »Kyllähän me mielellämme tahtoisimme
totella teitä, herra kirkkoherra, jos vain tietäisimme, ett'emme itse
saisi siitä häpeää ja vahinkoa.»
Ja kohta sen äänen jälkeen virkkoi toinen: »Ehkä se niin on, kuin te
sanotte, herra kirkkoherra, että olisi paras palata.»
»Hm, vai niin», vastasi Miihkali, »teidän joukossanne on siis kunnon
miehiäkin, mutta kuinka sinun asiasi on, Arppi? Mitä sanoo huoneentaulu
alamaisille?»
Arppi oli painua maahan.
»Jokainen olkoon», alkoi Miihkali autella, »no? Jokainen olkoon --
esivallalle -- jolla valta on -- alamainen.»
Arpin tuska oli jo kasvanut korkeimmilleen; vapisevin käsin tarttui hän
Miihkalin kaapun helmaan, suuteli sitä ja sanoi: »Herra kirkkoherra,
olkaa niin hyvä ja armahtakaa; minä luulen että me palaamme.»
»Hyvä!» vastasi Miihkali.
Neljäs mies tuli nyt esiin, sanoen: »On meitä täällä montakin, jotka
ajattelemme, että ehkä oli liian hätäistä lähteä pois armejasta, ja me
palaisimme kyllä sinne, jos vain tietäisimme, ett'ei rangaistus tule
suureksi ja ett'ei meidän tarvitsisi peräytyä.»
»Ne ampuvat meidät!» huusi toinen ja hänen kumppaninsa kohta lisäsi:
»Meidän veremme tulee teidän päällenne, herra kirkkoherra!»
»Teidän verenne», vastasi Miihkali, »ei tule enempää minun päälleni kuin
minunkaan vereni teidän päällenne. Lähtekäämme yhdessä armejaan; minä
puhun siellä teidän puolestanne eikä mikään rangaistus ole kohtaava
teitä, ennenkuin se ensin kohtaa minua. Mutta jos niin on, ett'ei
täst'edes enempää etsitä taistelua kuin tähänkään asti, jos toiveet yhä
enemmän synkistyvät, jos laki ei tee mitään, vaan Lybecker pysyy
virassaan, niin minä lupaan hankkia teille päällikön taikka rupean siksi
itse. Sitte me teemme mäillä ja laaksoissa, mitä voimme. Tyydyttekö
tähän ehdotukseeni?»
»Tyydymme, kyllä me tyydymme!»
»Aluksi teidän kuitenkin täytyy lähteä palaamaan ilman minua, sillä on
kuulutettu ruokavarain ja vaatteiden keräys nostoväelle, joka näinä
päivinä tulee pohjoisesta päin. Pirkkalan kirkolla otetaan tavaroita
vastaan laajalti naapuripitäjistä, ja minun pitää toimittaa kaikki
aikanansa täältä edelleen armejaan. Muutamissa päivissä pitää kaikki
olla tehtynä, ja silloin minä riennän teidän jälkeenne, niin että
yhdessä saavumme Hämeenlinnaan. Onko se oikein ja hyvin?»
»On, on!»
»No hyvä. Minä vielä neuvottelen kanssanne, vaan jättäkäämme piha
rauhaan.»
Tylyn joukon kasvot olivat jo kirkastuneet. Uusi toivo oli alkanut
koittaa ja se teki myöskin kaikkien mielet virkeämmiksi. Monta
suostumussanaa kuului puoliääneen lausuttavan; mutta nuori sielunpaimen
ei siitä pitänyt lukua, vaan astui ajatuksissaan ja vaiti pois pihasta
ja koko sotilasjoukko seurasi häntä. Nyt alkoi ystävällinen neuvottelu,
ja ennen yön tuloa jo joka mies, niin nuorin kuin vanhinkin, oli
luvannut palata leiriin.