Huimapää.
Kaikki olivat äskeisestä keskustelusta vielä neuvottomina, kun Iikka
riensi esille.
»Eikö kukaan ole nähnyt minun poikaani?» kysyi hän. »Ettekö tiedä, missä
Antero on?»
»Antero?» virkkoivat miehet.
»Niin, juuri Antero. Huimapää Hämeenkyröstä, köyhä, vaan reipas,
repaleinen, vaan pelottomampi kuin kukaan.»
Nuorukainen juoksi joukosta esiin. »Tässä minä olen, äiti!» vastasi hän.
»No hyvä toki, että vielä olet elossa!» riemuitsi Iikka. »Minä jo olen
itkenyt monet kerrat ja luullut sinun kuolleen.»
»Jopa vähällä olinkin kuolla», vastasi Antero ja katseli niin
huolettomasti ympärilleen, kuin ne vaarat, joita oli kokenut, eivät
olisi lainkaan koskeneet häneen. Mutta nyt hän sai muuta ajattelemista,
sillä aivan arvaamatta ja mitään sanomatta otti Elias häntä niskasta
kiinni. Kapteeni oli kovakourainen mies eikä juuri hellävaroin pidellyt
nyt Anteroa, kun pudistellen sanoi:
»Niin, mutta etpä kuitenkaan kuollut, lurjus!»
Antero ponnisteli ja pääsi viimein irti. »No, no, mitä nyt, herra, kun
tuolla lailla alatte?» kysyi hän ja vältteli Eliaksen kouria, ett'ei
uudestaan joutuisi kiinni.
»Vai etkö tiedä, mitä tarkotan?» kysyi Elias, aikoen uudestaan kouria
Anteroa. »Et kaiketi myöskään muista, että minä lupasin sinulle selkään,
ell'et ole ihmisiksi. Muistatko?»
»Miksipä en sitä muistaisi?» vastasi Antero huolettomasti.
»Hyvä, että edes sen muistat», jatkoi Elias; »sinä myöskin tiedät, että
minä pidän sanani, ja mitä säästät, sen edestäsi löydät. Mitä kauemmin
odotat, sitä suuremmaksi kasvavat korot. Valitse nyt itse, milloin
selkääsi tahdot.»
Antero koetti kierrellä ja sanoi: »Koska minun pitää saada selkääni,
niin olkoon menneeksi, mutta eipä kapteenin pitäisi kuitenkaan kuluttaa
kruunun kalliita keppejä miehen selkään, joka ei sitä kunniaa ansaitse.»
Mutta Iikka ei ollut yhtä maltillinen. Puoli tukahtuneella äänellä kysyi
hän: »Mitäs se poika sitte on tehnyt, koska häntä pitää niin kurittaa?»
»Niin, sanopas itse, mitä olet tehnyt, ja ilmoita äidillesi, millainen
poika hänellä on!» käski Elias.
Antero ei hätäillyt, vaan vastasi levollisesti: »Tigerstedt käski minua
menemään niiden kanssa, jotka läksivät Orimattilaan hankkimaan kruunulle
uusia hevosia; minun piti näyttää heille tietä ja auttaa muutenkin,
miten osasin. Mutta mitäs siellä Orimattilassa oli? Ei enempää kuin
minun tyhjässä kädessäni, paitsi muutamia konia, joista ei mihinkään
ollut.»
»Vain niin», keskeytti Elias, »suitset ehkä eivät myöskään kelvanneet
mihinkään, arvaan minä. Sinä niitä veit muutamia, mutta jok'ainoasta
saat riittävän palkan.»
»Poika, poika, oletko varastanut kruunun suitsia?»
Hätäilemättä vastasi Antero: »Meidänhän piti millä lailla hyvänsä
hankkia hevosia armeijalle, vaan Orimattilassa ei ollut, ne kun oli
sieltä jo ennen otettu niinkuin kaikkialta muualtakin. Venäläisillä
yksin oli hevosia ja sinne minä läksin, mutta mitenkä minä olisin voinut
taluttaa kasakkain rajuja hevosia paljaasta turvasta; tarvitsin minä
suitsia yhtä hyvin kuin muutkin.»
Elias tunsi Anteroa ainoastaan tuosta Orimattilan matkasta sekä
nuorukaisen yleensä huononlaisesta maineesta. Hän sentähden heti päätti,
että koko tuo vaellus venäläisten leiriin oli vain turhaa jaaritusta, ja
sanoi vihastuen: »Nyt valehtelet, vekkuli; mutta maltahan, kyllä me
sinusta ajamme pois koiruuden!»
Antero astui muutaman askeleen taapäin, päästäksensä turvaan Eliaksen
kourilta, avasi paitansa kauluksen ja veti poveltaan esiin hienotekoiset
suitset, joissa riippui hopeakello. Ne olivat riippuneet hänellä
kaulassa ikäänkuin kalliina muistomerkkinä; nyt hän otti vitjat ja
kellon käteensä ja ojensi ne Eliakselle.
»Tämän minä otin kasakalta», sanoi hän. »Se oli heidän paraalla
hevosellaan, joka oli kenraalin ratsu.»
Elias tutki suitsia ja pientä hopeakelloa, joka lakkaamatta kilisi.
»Nämä ovat venäläiset suitset», sanoi hän. »Kellossa on venäläinen
kirjoitus, luultavasti omistajan nimi. Mistä sinä nämä sait?»
Antero otti takaisin suitset ja alkoi kilistellä kelloa, iloiten kuin
lapsi. »Kuulkaas, miten se helisee!» sanoi hän, huomaamatta mitään
muuta.
»Mistä sinä ne sait?» kysyi taas Elias.
Antero katsahti ylös; hänenhän pitikin nyt vastata puolestansa, ja hän
sanoi: »Samana yönä, kun karkasin teidän suitsinenne, menin suoraa tietä
alas Pyhtäälle, jossa 2,000 venäläistä ratsumiestä majaili. Heidän
hevosensa olivat syömässä niityillä ja valoisana kesäyönä oli niitä
helppo pyydellä heittosilmukalla. Otettuani kiinni muutamia sain koko
seitsemän yht'aikaa metsään, kun näet joitakuita tuli itsestäänkin
toisten jäljestä, jos meitä olisi ollut useampia, olisivat ne kaikki nyt
suomalaisten leirissä.»
»Saitko sinä siis hevosia?»
»Sainpa kuin sainkin ja olisin voinut saada vielä enemmänkin.»
»No, kuinkas sitte viimein kävi?»
Antero punoskeli suitsia, juurikuin ne olisivat olleet pääasia, mutta
vastasi kuitenkin: »Kun seuraavana yönä palasin ottamaan vielä useampia,
onnistui pyynti alussa hyvästi. Minä olin yhden selässä ja kolme oli
minulla nuorassa; vaan yht'äkkiä alkoi joku leirissä viheltää ja
vinguttaa, ja silloin kaikki hevoset palasivat sinne.»
»Ja sinäkö myös?»
»No, enpä niinkään vähällä. Minä heittäydyin maahan hevosen selästä ja
aioin juosta matkoihini, vaan silloin jo venäläiset saivat minut
kiinni.»
»Mutta pääsitpähän kuitenkin viimein pois», riemuitsi Iikka, kun rakas
poika seisoi edessä ilmi elävänä.
»Äläpäs luule olevan niinkään helpon päästä, kun kerran joutuu
venäläisten kynsiin», mutisi Antero ikäänkuin häpeissään, että oli
antautunut kiinni. »He tarvitsivat minua ja sentähden minua ei heti
hirtetty. Kolmekymmentä miestä läksi Pyhtäältä Ruotsin Pyhtäälle eivätkä
he malttaneet kiertää ympäri maantietä myöten, vaan minun muka piti
opastaa heidät koskien ohitse. Me olimme kaikki samassa lautassa, mutta
niistä kolmestakymmenestä miehestä ei ole elossa muita kuin yksi. Minä
vein heidät kosken kuohuihin ja sinne he jäivät. Hei pois tieltä kaikki,
joita ei pidä olla olemassa!» huusi nuorukainen hurjasti ja viuhtoi
käsillään, niinkuin olisi tahtonut taistella koko maailman kanssa.
Mutta kirkkoherra ei uskonut olevan luottamista Anteron sanoihin. Totuus
on harvoin pyhä mieronkiertäjille. Sentähden hän epäillen kysyi: »Jos
veit venäläiset koskeen, niin tottahan itsekin sinne jouduit, mutta
mitenkä et sinä kuollut niinkuin muut?»
»Siinä, johon suvanto loppuu, on kiviä vedenpinnassa. Minä hyppäsin
niille ja potkasin veneen edelleen koskeen. Pyörre sen tempasi ja nyt
ovat kaikki pohjassa. Ei Antero ole muita huonompi, hän surmasi
kolmekymmentä miestä yht'aikaa! Ken ei usko, saa mennä onkimaan
venäläisten ruumiita. Eivät lohet vielä ole ehtineet kaikkia syödä.»
Tämän sanottuaan poika otti hatun päästään ja alkoi heitellä sitä
ilmaan.
»Herranen aika, miten suuri reikä sinulla on päässä, poikaseni!» huusi
Iikka, huomaten pojan päässä paikan, jossa verinen tukka törrötti
avonaisen haavan ympärillä. »Kyllähän minä jo arvasin, että jotakin oli
tapahtunut. Olipa hyvä, että tulit, niin saan minä auttaa sinua. Mutta
täällä emme enää saa viipyä, sillä hevosta jo odotetaan. Tule pois minun
kanssani.» Ja Iikka yritti lähteä, mutta Anterolla ei näyttänyt olevan
halua lähteä hänen kanssansa.
»Vähäpä tästä naarmusta lukua. Eihän siitä enää verta juokse; kohtahan
se jo paranee.»
»Mistä sait reiän päähäsi?» kysyi Elias.
»Sieltä se tuli kosken terävistä kivistä, kun hengen edestä ponnistelin
maalle.»
»Entä hevoset, jotka otit ensi yönä, annoitko ne takaisin?»
»Sinnehän ne minulta jäivät Pyhtään metsään, mutta en tiedä, miten
niille sitte on käynyt.»
»Hm», sanoi Elias, »vastoin sääntöä tosin on karata palveluksesta ja
varastaa kruunun suitsia. Sinun olisi edes pitänyt sanoa, mihin aioit
mennä; mutta kuin otit seitsemän hevosta ja sitä paitsi surmasit
kolmekymmentä miestä yhdellä iskulla, niin pitäähän sinun siitä saada
palkinto, ja sentähden voit päästä selkäsaunasta ja saada sen sijaan
kiitosta. Mutta annapa nyt olla viimeinen kerta varastaa omalta väeltä.»
Antero leikki huolettomasti venäläisellä leikkikalullaan, mutta Iikka
sieppasi häntä käsivarresta, sanoen: »Lähde nyt pois!»
»Annahan minun olla täällä muiden kanssa», pyyteli nuorukainen, hänen
mielestään kun ei ollut yhtään kiirettä.
»Vai niin, vai et sinä huoli lähteä minun kanssani!» sanoi Iikka. »Minä
olen etsinyt sinua puolen maailmaa, kysellyt sinua Jumalalta ja
ihmisiltä, ja nyt et sinä lähde pois, vaikka tiedät, ett'en minä saa
viipyä hevosen tähden.»
»Eihän teillä ole minulle tilaakaan kärrissä», sanoi Antero kierrellen,
haluton kun oli lähtemään, vaikka kuitenkin mieli teki vanhan tavan
mukaan vielä tottelemaan äitiä, häntä ainoata, joka vielä huoli hänestä
ja jolle hän ainiaan oli ainoa poika. Iikka puolestaan olisi mielellään
mennyt vaikka kuolemaan pojan edestä, vaan oli nyt taipumaton ja sanoi
jyrkästi:
»Älä ollenkaan kiertele. Ikäänkuin et voisi istua pohjalla, kun vielä
jäsenesi ovat niin pehmeät ja notkeat. Ei sinun tarvitsekaan seurata
minua etemmäksi kuin Karkkuun. Sieltä saatat palata sotaväkeen, vaan nyt
lähdet vain mukaan.»
Kaikki muut odottelivat vaieten tämän pikku riidan päätöstä, jota kesti
äidin ja pojan välillä. Antero seisoi vielä epätietoisena, sillä sen
lisäksi, että hän mielellään olisi viipynyt täällä toisten luona, häntä
myöskin vähän harmitti antaa perää kuin pikku lapsi, vieläpä kaikkien
miesten läsnäollessa. Rakkaus äitiin kuitenkin vaikutti ja näytti jo
olevan aivan voittamassa, kun ääni kuului miesjoukosta sanovan:
»Katsotaanpas, eikö hamevalta vain voita!»
»Hamevalta!» tiuskasi Iikka, varsin hyvin ymmärtäen mitä sillä
tarkotettiin. »Olisikohan ehkä vahingoksi pojalle totella ja seurata
minua? Taikka olisitteko te liian hyvä tottelemaan äitiänne, vanha koni?
Ettekö luule minun tuntevan teitä, Ylikylän Arppi, tai tietävän,
millainen mies te olette. Mutta samapa sekin; mutta kuka teidät synnytti
ja kasvatti, ell'ei äitinne, kuka pesi teidän rääsyjänne ja opetti
teille ihmistapoja, ell'ei äitinne, kuka vei teidät kirkkoon ja kuka
hankki teille vaimon, ell'ei juuri oma äitinne?»
Iikan riitakumppani ilmestyi nyt miesten ensi riviin. Hänen lyhyt,
kuivannäköinen vartalonsa oikasihe riemuiten suoremmaksi ja
ajelemattomat kasvot, joissa oli selviä sekä tupakan että viinan
merkkejä, irvistelivät tyytyväisesti, kun hän vastasi: »Vaimo olisi
kyllä voinut olla saamattakin, hänet minä antaisin kelle hyvänsä.»
Miehet nauroivat, vaan Iikka kiivastui yhä enemmän. »Sen kyllä uskon»,
tiuskasi hän, »sillä silloin saisitte te vallita viinapulloa niinkuin
kuningas valtakuntaansa. Mutta kukapa teidät sitte korjaisi kotiin
maantieltä? Kuka pistäisi teidät salvan taakse markkinapäiviksi, niin
ett'ei teidän tarvitse muiden juoppojen kanssa saada selkäänne raastuvan
pihassa? Kuka tulisi väliin ja pelastaisi henkenne, kun tappelette
Alikylän miesten kanssa ja ne ovat vähällä piestä teidät hengiltä?
Jokohan sen mies tekisi? Eipä suinkaan; miehet kyllä pysyvät kaukana,
mutta vaimo se juuri on tehnyt ja tekee, että vielä olette edes
semmoinenkaan, kuin nyt olette.»
Arppi seisoi aivan ällistyksissään tuosta saarnasta, jos he vain
olisivat sattuneet olemaan kahden kesken, niin olisi Arppi kyllä
selvittänyt asiat kerrassaan, mutta tässä nyt ei sopinut ruveta Iikkaa
ojentelemaan. Sentähden hän kerran henkäsi syvään ja sanoi vieläkin
huoahtaen: »Ohhoi, helpompi on tukkia korvansa räiskyvältä näreeltä kuin
akan sähisevältä kieleltä.»
Mutta toiset miehet eivät näyttäneet aikovan niin vähällä päästää Iikkaa
voitolle, sillä joku sanoi uhitellen:
»Luetelkaapa, Iikka, kymmenen miestä, joiden kanssa ette olisi ollut
riidassa!»
Vaan Iikkakin oli jo saanut riidasta kylläkseen; hän vastasi kartellen
ja lempeämmällä äänellä: »Te ette ainakaan tule niiden lukuun, jos ette
jätä minua rauhaan.»
Herrat olivat seisoneet erillään neuvottelemassa, mutta kun riidasta ei
ruvennut loppua tulemaankaan, astui kirkkoherra esiin ja huusi: »Hiljaa!
Ettekö häpeä riidellä täällä vieraassa talossa?
Väkijoukko oli vaiti, mutta Antero sanoi äidilleen: »Tulkaa pois, äiti,
minä tulen teidän kanssanne. Ei täällä niin erinomaista ole, että
kannattaisi itkeä erotessa.»
Nyt Miihkali sanoi kuuluvalla äänellä: »Ei ainoakaan saa lähteä pois
joukosta eikä mitään muuta tietä ole lupa astua kuin sitä, joka vie
armeijaan. Aikaa teillä kyllä on neuvotella.»
Vaan sitäpä juuri ei ollut, sen Iikka tiesi, kun oli luvannut paluuttaa
heti hevosen isännälleen. Sentähden hän taipuvasti sanoi: »Minun täytyy
lähteä, vaan jää sinä muiden luo.»
»Noidenko, jotka pilkkaavat teitä ja minua?»
»No, mene nyt vain, kyllä minä sinut aina löydän.»
Antero heilautti päätään, niin että tukka löyhähti, ja sanoi: »No niin,
voipihan tuota olla miten hyvänsä aina aikanansa.» Ja hän juoksi pois ja
toi pian hevosen. Iikka sill'aikaa meni matkakumppaninsa luo, joka yhä
vielä istui maassa, pää käden nojassa. Iikka pudisteli häntä vähän,
kunnes tyttö aukasi silmänsä.
Alli nousi ylös, vaan horjui. »Minä olen niin kipeä», sanoi hän, »Koko
maailma pyörii silmissäni; en minä jaksa seisoa.»
Iikka neuvoi häntä jäämään, mutta viimeiset voimansa ponnistaen vastasi
tyttö: »Tänne minä en huoli jäädä, täällä ei minulla ole mitään
tekemistä.»
Molemmat naiset nousivat kärreihin ja läksivät ajaa rämistämään Karkkua
kohti.