»Te saatte puhua sielunne väsyksiin ja tyhjäksi, mutta ette saa häntä
koskaan vakuutetuksi.»
»Kuinka te voitte sen niin varmaan tietää?»
»Siitä minä sen tiedän, kun hänen päähänsä ei mahdu enempää, kuin siellä
jo on, ja se on perin vähän.»
Mutta Alli ei voinut uskoa hänen sanojaan, vaan jatkoi luottavasti:
»Minun asiaani ei tarvita monia eikä suuria sanoja, se puhuu itse
puolestaan ja lämmittää hänen kylmän mielensä, niin että hän toimii sen
vallan mukaan, jonka on saanut Jumalalta ja kuninkaaltansa. Sanokaahan
vain minulle, minne päin minun on mentävä, että löytäisin hänet.»
Hän katseli ympärilleen ja toivoi ehkä vieläkin, että joku oli hänelle
neuvova tien ja lausuva jonkun sanan lohdutukseksi; mutta sitä sanaa ei
kuulunut, päinvastoin eräs sotamieskin sanoi:
»Jos te, neiti, tahtoisitte totella hyvää neuvoa, niin palaisitte kotiin
samaa tietä, kuin tulittekin, sillä Lybecker ei auta ketään, ja kuningas
on poissa vieraassa maassa.»
Se oli jo liiaksi. Allin rohkeus horjui ja hän sanoi, sydän surusta
pakahtumaisillaan: »Älkää puhuko niin kovia sanoja, minä en jaksa kestää
niitä.»
Hän siirtyi pois tieltä ja meni syrjään, huomaamatta, miten säälivästi
häntä katseltiin. Hän oli luonnostaan vahva, mutta nyt oli häneltä
kerrassaan riistetty kaikki toivo, eikä ainoastaan häneltä itseltään,
vaan myöskin kaikilta rakkailta omaisilta ja monelta muulta, jotka
kaikki hän oli uskonut saavansa pelastetuksi. Siinä uskossaan hän oli
ollut niin luja, niin varma, ett'ei hänelle ollut edes aavistuksenkaan
tavoin tullut mieleen, että niin oikea pyyntö voitaisiin jättää
täyttämättä. Päinvastoin, arveli hän, oli kuningas ilolla rientävä
sorrettujen avuksi ja vähääkään arvelematta vievä sankarinsa sinne,
jossa maa heitä paraiten tarvitsi. Ja miten vallan toisin nyt oli kaikki
käynyt! Maailma musteni Allin silmissä hänen istuessaan maassa, pää
kättä ja penkkiä vasten, joka oli istuimena suuren pihlajan varjossa.