Tyttö viittasi portaikon päältä välkkyviä kilpiä ja katolla häilyvää
lippua. »Hän on kaiketi tuolla?» sanoi hän. »Minun pitää päästä hänen
luoksensa.» Ja hän koetti asiastansa varmana raivata itselleen tietä
ihmisjoukon läpi. Kohtapa hänet kuitenkin pysäytti Miihkali, joka nyt
oli häntä lähinnä:
»Kuinka voitte luullakaan kuninkaan olevan täällä?»
»Missäpä hän olisi, ell'ei omien miestensä luona? Ovathan nämä kuninkaan
miehiä. Jospa olisin löytänyt teidät ennen! Mutta nyt minun pitää mennä
kuninkaan luo.»
»Kuningas on kaukana täältä, poissa vieraassa maassa.»
Allista, joka oli tullut kaukaa pohjoisesta eikä pitänyt muusta lukua
kuin maan hädästä, kuului tuo vastaus uskomattomalta, ihan
käsittämättömältä. Eikö oma maa ja kansa nyt ollut suuressa hädässä,
eikö kuninkaalla ollut täällä kyllin kyllä tehtävää, ja hänkö, tuo hyvä
kuningas, oli nyt poissa, muiden kansojen luona, joilla ei ollut mitään
tekemistä Suomen hädän kanssa!
»Poissako?» sanoi tyttö. »Se ei ole mahdollista! Missäpä häntä nyt
paremmin tarvittaisiin kuin Suomessa? Mutta tosiaankin», lisäsi hän,
toiseen suuntaan ajatellen, »ettehän te täkäläiset sitä tiedä. Te ette
ole nähneet, miten paljo verta on vuotanut; te ette ole nähneet, miten
paljo kyyneliä on tulvinut; te olette täällä lännen puolella, kaukana
Venäjän rajoista, ja teillä on uskollinen ja urhoollinen sotajoukko
turvananne, mutta meillä sitä ei ole. Meillä ei ole mitään apua. Kaikki
on hukassa, ell'ei kuningas saa tietää kaikkea.»
»Mitä te sitte tahdotte häneltä, jalo neiti?» kysyi kirkkoherra.
»Apua! apua! Viholliset iskevät meihin kuin petolinnut. Monesta, monesta
sadasta pääsin minä yksin pakoon.»
»Jos kaikki muut ovat surmatut, niin eihän kuningaskaan voi enää
auttaa», vastasi kirkkoherra, enemmän vain jotakin edes sanoakseen kuin
lohduttaakseen.
»Äitini vanhaa isää ei kukaan voi auttaa, hänet he hirttivät, mutta
äitini, nuoret sisareni ja pikku veljeni sekä kaikki muut pitäjäläiset,
jotka ovat elossa, vietiin orjuuteen. Voi, herra, orjuuteen, vieraaseen
maahan. Sentähden minun pitää päästä kuninkaan luo.»
Niiden monien joukossa, jotka siinä seisoivat, oli tuskin yhtään, joka
ei olisi säälinyt tätä tyttöä, jolla jo oli ollut niin paljon surua.
Eikä kenenkään tehnyt mieli sanoa hänelle, miten turha oli toivoa mitään
apua kuninkaalta.
Ainoastaan Miihkali lausui uudestaan, mitä jo ennen oli sanonut:
»Kuningasta ette tapaa täällä. Hän ei ole Suomessa, vaan käy sotaa
vieraassa maassa.»
Se oli kova isku hänelle, joka oli tullut niin pitkän matkan päästä ja
jonka ainoana toivona ja ainoana ilona oli koko ajan ollut, että täältä
etelästä hän löytää kuninkaan ja että silloin korjautuu kaikki. Mutta
täytyihän hänen viimein uskoa, mitä kaikki sanoivat. Surumielellä hän
viimein kysyi: »Onko sitte missään kansaa, joka vielä enemmän tarvitsee
hänen apuansa kuin me? Onko surulla vielä leveämmätkin siivet kuin
täällä? No, kuka sitte pitää meidän onnettoman maamme puolta? Kuka on
Suomessa kuninkaan sijassa?»
»Kelvoton piru! Kavaltaja!» kuului sotamiesjoukosta.
Alli kääntyi heihin päin ja vastasi vakavalla äänellä: »Se ei ole totta!
Kuninkaan ensimäinen mies ei voi olla muu kuin jalo sankari, ja hänen
pitää kuulla minua.»
Silloin astui Yrjökin esiin ja sanoi: »Sanoa ajatuksensa sille miehelle
tai rukoilla häneltä apua on turhempi vaiva kuin linnun repiä höyhenensä
lämmittääkseen niillä ilman viileyttä.»