Huonoja uutisia.
Miihkali jätti Elinan ja riensi tulijoita vastaan, jotka hypähtivät
hevosten seljästä maahan ja sitoivat ratsunsa portin patsaihin. Hän
tervehti heitä vilkkaasti, melkeinpä maltittomasti, ja sill'aikaa
lähestyivät myöskin kirkkoherra ja Elina ottamaan vastaan vieraita.
Kirkkoherra Härkmanin ääni kaikui puoleksi iloiselta, toiseksi
vakavalta, kun hän sanoi: »Hyvää päivää, ystäväni Elias ja sinä poikani,
olkaa tervetulleet, mitä sanomia tahansa kiireenne ennustaneekin.»
Elias oli seisonut synkän näköisenä. Väri vaihteli hänen kasvoillaan ja
ääni melkein vapisi, kun hän vastasi: »Nyt me olemme tässä kuin surun
lähettiläinä ja jouduimme häiritsemään hääiloa.»
»Sano vain suoraan äläkä tarhaan vääntele sanojasi!» keskeytti Miihkali
vilkkaasti. »Mitä kerran saattaa sanoa, tottahan sitä kuullakin
saattaa,»
»Meille tuli sana,» alkoi Elias, »että venäläisiä oli tulossa idästä
päin vahvalla laivastolla Helsinkiin, ja silloin käskettiin Armfeltia
rientämään sinne tuhannen viidensadan miehen kanssa suojelemaan kruunun
makasiineja, joita siellä on sekä maaväkeä että laivastoa varten. Meitä
käskettiin olemaan huoletta, sillä Ruotsista muka oli apua jo tulossa ja
sen piti kohta aivan varmaan saapuman. Me luotimme siihen, mutta sitä ei
tullutkaan, vaan sen sijaan näkyi kohta koko joukko vihollislaivoja
purjehtivan satamaan, ja kahden päivän kuluttua tuli tsaari itse
kahdensadan laivan kanssa. Silloin alkoi sataa kaupunkiin tulta ja
kuulia. Me annoimme vastaan, minkä jaksoimme, ja venäläisten täytyi
peräytyä. Mutta silloin he kiersivät niemen toiselle puolelle ja
nousivat maalle Hietalahden pohjaan, emmekä me sieltä enää jaksaneet
torjua heitä pois. Heitähän oli kaksitoista tuhatta miestä Armfeltin
viittätoista sataa vastaan! Niin olivat asiat alussa. Urhoollinen
översti neuvotteli pikimmiten Juhana Creutzin ja Henrik Tammelinin
kanssa ja käski sitte asujamia pelastamaan, mitä voivat, ja pakenemaan.
Me sytytimme kaupungin ja peräydyimme Porvooseen, jossa armeija oli
koossa Lybeckerin, sen kelvottoman elukan luona. Muutamien päivien
kuluttua saapui venäläinen sinne, ja joka mies nuorimmasta vanhimpaan
asti kiihkeästi halusi mennä vastaan ja kostaa, mitä olimme kärsineet,
vaan Lybecker taas kielsi kaiken vastarinnan ja peräytyi Koskelle,
Lammille ja sieltä yhä etemmäksi sekä antoi venäläisjoukon aivan
rauhassa varustaa leirinsä Pernajan Forsbyssä. Eikä siinä kyllä, sillä
venäläiset saivat apua idästä, ja silloin tahtoi Armfelt lähteä
Pyhtäälle torjumaan pois tätä uutta apuväkeä, joka kyllä olisi
onnistunutkin, mutta meitä vain yhä kiellettiin taistelemasta, ja
venäläisjoukot pääsivät yhtymään. Siitä päivästä asti oli kaikki meillä
nurin päin. Sotamiehet rupesivat nurisemaan päällikköjä vastaan ja kuri
oli kuolemaisillaan, Kohta jo miehiä karkasi joukottain armeijasta,
saadakseen edes kotimäillä miekka kädessä puolustaa omaa tupaa.»
Kun Elias viimeinkin lopetti kertomuksensa, jäivät kaikki surumielin
vaiti. Miihkali se ensinnä sai viimein sanotuksi: »Kyllähän jo sanoit
itseäsi surusanomien tuojaksi, vaan niin katkeraa uutista emme
kuitenkaan arvanneet odottaa. Mitä nyt on tehtävä? Sanopas, mitä apua
meiltä toivot?»
»Siitä asti, kun viimeksi erosimme, on sinun valtasi kansaan levinnyt ja
kuulunut kauas; nyt sinun pitää koettaa, mitä voit noille karkulaisille.
Innosta heitä ja anna heille uutta rohkeutta; pyydä heitä palaamaan
takaisin armeijaan. Meidän pitää tehdä, mitä suinkin voimme, ja
pelastaa, mitä on pelastettavissa.»
»Mistä minä heidät löydän, jotka jo ovat hajonneet ympäri maata, kukin
omalle kotiseudulleen. Mitä semmoisista puheista, joita ei kukaan
kuule.»
Mutta Elias vaati vaatimistaan, sanoen: »Muutaman tunnin kuluttua saapuu
tänne osa niistä, joita Peldan-veljekset, Yrjö ja minä olemme kaikin
tavoin koetelleet koota takaisin armeijaan. Peldanit haalivat
pohjoisesta ja me kaksi etelästä. Yrjön ja minun on onnistunut taivuttaa
täkäläiset niin pitkälle, että he päättivät kokoutua tänne kirkolle
neuvottelemaan, ja nyt riippuu kaikki siitä mitä sinä voit heihin
vaikuttaa.»
Miihkali kyllä ymmärsi, miten vaikeaa tehtävää hänelle tarjottiin, ja
vastasi kierrellen: »Kun tämä hädän aika, joka seisoo niin mahtavana
edessämme, toisessa kädessä tuomion pasuuna ja toisessa sodan vitsaus,
kun sekään ei voi pitää meitä koossa, mitäpä sitte yksi kuolevainen
ihminen voisi?»
Kirkkoherrakin rupesi häntä kehottamaan, vaan Miihkali vielä vastusti:
»Vaikkapa minun onnistuisikin saada heidät palaamaan Lybeckerin luo,
mutta jos hän ei kuitenkaan uskalla ryhtyä taisteluun vihollista
vastaan, vaan yhä peloissaan harhailee ja estää meitä kaikkiakin
maatamme suojelemasta, niin mitä olemme sitte voittaneet? Emme niin
mitään, pelkään minä.»
Nyt nuorempikin veli Yrjö tarttui puheesen ja todisteli, ett'ei Lybecker
suinkaan enää tohtinut peräytyä, vaan että Armfelt, joka oli urhoollinen
mies, oli auttava heitä, ynnä muuta samanlaista. Mutta hän, jolle nyt
puhuttiin, seisoi ääneti ja katsoa tuijotti avaruuteen, lieneekö sitte
katsellut pilviä, jotka keveästi ja huolettomasti liitelivät taivaalla,
vaiko kuunnellut kosken väsymätöntä pauhua, joka kuului iankaikkiselta
taistelulta. Vai ajatteliko hän omaa nuoruuden voimaansa taikka maansa
vaaraa, koska hän ei mitään vastannut, ennenkuin Elina kehoittaen sanoi:
»Miksipä et tekisi, mitä voit? ja sinähän voit paljon.» Miihkali
katsahti häneen, kun hän sanoi nuo sanat, ja valo välähti hänen
katseestaan, mutta se sammui jälleen, ja hän vastasi hiljaa: »No,
saatanpahan koettaa.»
»Karkurit tulevat pian», jatkoi Yrjö, »ehkäpä jo jonkun tunnin kuluttua.
Me ratsastimme tänne täyttä laukkaa tapaamaan sinua ja ottamaan sinulta
lupauksen, ennenkuin olisi ollut liian myöhä.»
Miihkali ei ollut iloinen eikä ollut enää pitkään aikaan tuntenut oikeaa
iloa. Nyt hänellä oli pää täynnä uutta tehtäväänsä. Hän sanoi: »Minä
lähden nyt vähäksi ajaksi kokoomaan ajatuksiani. Mutta ensin vielä
hetkinen tervehdykseen. Tässä on minun morsiameni, sinun sisaresi, veli
Yrjö. Hän tervehtii sinua, niin tervehdi sinäkin häntä.»
Elina meni Yrjön luo lapsellisesti, melkeinpä arasti ja sanoi: »Ota
minut lempeästi vastaan ja anna minun rakkauteni Miihkaliin peittää
viat, joita löydät hänen puolisostansa.»
»Miksi noin puhut, Elina?» kysyi Yrjö. »Eikö tämä päivä toteuta kaikkea
sitä, josta olemme iloinneet jo edeltäpäin niin monta vuotta?»
»Kiitos, Yrjö», vastasi morsian ojentaen hänelle kätensä. »Minä tiedän,
ett'et sinä puhu toisin, kuin ajattelet, vaikk'et enää olekaan lapsi
meidän muiden lasten joukossa niinkuin ennen. Miten olet kasvanut
suureksi ja muuttunut siitä asti, kun juoksentelimme kilpaa ja heitimme
palloa yhdessä Keuruun pappilan nurmikoilla.»
Yrjö hymyili. Hänestä oli iloista muistella noita entisiä leikkejä,
jotka olivat vielä niin elävinä hänen silmiensä edessä, ja hän sanoi:
»Silloin sinä lainasit minulle korean huivisi kauniin ritarilinnani
lipuksi, jonka yhdessä rakensimme pihlajan alle.»
Elinakin hymyili. »Niinhän se oli, mutta muistatkohan vielä, että
lupasit hankkia minulle Tukholmasta vielä kauniimman kuin se, jonka
annoin, oikein silkkisen ja kultakukkaisen?»
»Kyllä muistan,» vastasi Yrjö hymyillen, »mutta silloisella suurella
laivallani en minä enää pääse purjehtimaan sen hakuun, sillä sen
runkokin on turmeltuneena vinnillä eikä nuorista ja purjeista ole
rahtuakaan enää tallella.»
Lapsuuden ajan iloiset muistot väikkyivät heidän ajatuksissaan, ja niin
keveästi ja suruttomasti kuin tuomen kukat putoavat, livahti huokaus
Elinan huulilta, kun hän sanoi: »Niin se oli silloin; nyt olet jo aika
mies.»
»Pitkä mies ja vanhempi kyllä, mutta en niin vanha, ett'en enää
muistaisi sinun sisarellista hyvyyttäsi minua kohtaan.»
Tämän keskustelun ajan seisoi toinen äsken tulleista nuorukaisista vaiti
ja omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Pitkäpä aika oli kulunut siitä, kun
hän viimeksi oli täällä nuorena vänrikkinä. Miten paljon hän olikin
saanut kokea näinä vuosina! Hänen kulunut univormunsa oli todistuksena
kapteenin arvoa seuranneista kaikenlaisista vastuksista ja vaivoista,
mutta hänen nuoren otsansa rypyt puhuivat vielä selvemmin sisällisistä
taisteluista ja kärsimyksistä. Vaan kelläpä parempi osa oli? Koko
aikakausihan pyöri kuin huima ratas, joka teräviin hampaisiinsa tempoi
kaikki elävät olennot. Ei siinä auttanut rukous, ei valitus, ei
vastustus; täytyi vain seisoa ja kantaa, mitä kerran oli kunkin
kannettavaksi pantu. Elias antoi toisten puhua loppuun asti, mutta
viimein hänkin kääntyi Elinan puoleen ja sanoi: »Minua ette varmaankaan
enää tuntenut.»
»En heti», vastasi Elina. »Kaikki, mitä olette kokenut, on tehnyt teidät
ihan toiseksi mieheksi kuin se Elias, joka nuorukaisena vei minut
tanssiin ja joka kanteli minua vahvoilla käsivarsillaan kun jalkani oli
kipeä ja minun täytyi istua vankina pienessä huoneessani.»
Ilo välähti sotilaan päivettyneistä kasvoista ja hänen sydämensä hymyili
silmänräpäyksen ajan. »Muistatteko sitte, miten silloin oli?» kysyi hän.
»En minä koskaan unhota», vastasi Elina, »miten hyvä te olitte ja
koetitte ilahuttaa minua sinä ikävänä aikana, joka ei näyttänyt koskaan
loppuvan.»
Lempeitä, ystävällisiä kuvia liiteli sotilaan sielun ohi hänen
muistellessaan tuota aikaa, jolloin hän, yksinäinen nuorukainen, sai
täällä ensi kerran kokea kotielämän iloa. Siihen asti hän tuskin oli
ymmärtänyt, mitä onneksi sanotaan, vaan täällä hän oli saanut sitä
tuntea. Mutta sitte elämä hänelle taaskin opetti, miten harvoin onni
antautuu kiinni.
Jo nuorena oli orpo Elias joutunut sotamieheksi. Hän seurasi
kuningastansa vaaroihin ja voittoihin, tuota kuningasta, joka näytti
Euroopalle hallitsija-seikkailijan, joka ainiaaksi vaihtoi purpuraviitan
sotilasnuttuun ja hävitti kansaltansa suurvallan aseman sillä
mielettömällä kiihkollaan, että tahtoi mistä hinnasta hyvänsä siirtää
Puolan kruunun kuningas Augustilta Stanislaille; joka itsepäisesti ja
jäykästi halveksi yhteiskunnallista onnea ja inhosi kansalaisvapautta,
joka piti valtakuntaa kasarmina ja arvosteli ihmistä sen mukaan,
kelpasiko hän sotamieheksi vai eikö. Eräs hänen etevimpiä miehiään,
Arvid Horn, oli voittajana Varsovan luona. Siellä hänet kuitenkin
muutamiksi päiviksi voitti August, valloittaen mahtavalla sotajoukolla
kaupungin. Silloin Elias ynnä monta muuta Hornin miestä vietiin vangiksi
Moskovaan, niin ett'ei hän saanut iloita kumppaniensa kanssa, kun
Kaarle-kuningas pikamarssissa riensi Galitsiasta, voitti Augustin ja
valloitti takaisin Varsovan.
Paljon saivat silloiset sotilaat kokea, ehkäpä enemmän kuin ne vangit,
jotka vietiin Sisä-Venäjälle. Elias oli kokenut kumpaakin ja hänen
kasvoissansa oli kyllä merkkejä tuhansista vaaroista, joiden läpi hän
viimein pakolaisena pääsi Suomen rajalle sekä puolisokeana ja laihana
kuin luuranko pääsi hyväntahtoisen majurinrouva Tavastin luo Nokian
kartanoon.
Elina ei tajunnut, miten paljon hänen kotinsa oli antanut Eliakselle.
Toinen ei koskaan mittaa toisen onnea. Jonkun verran saattoi Elias
ilmaista muille, vaan jotakin piti hän myöskin omana salaisuutenaan.
Paljon oli kätkössä nuorten sydämmissä, paljon oli heillä puhumista ja
muistelemista; mutta kirkkoherra oli jo saanut kyllikseen niistä
muistoista, hän mieluimmin pysyi tämänpäiväisissä iloisissa asioissa;
palattiin pöytien luo. Haarikat laskettiin täyteen, olut vaahtosi ja ilo
elpyi.
»Juokaamme morsiusparin onneksi, ja sitte laulua heidän kunniakseen!»
lausui Yrjö, joi sarkkansa pohjaan asti ja otti huilun taskustaan, jossa
se oli ollut palasiksi päästettynä. Hän kierteli sen kokoon, koetti
ääntä ja alkoi soittaa, kuten sanoi, morsiusparin kunniaksi. Yrjön
lakattua soittamasta sanoi Elina iloisesti:
»Kiitos, Yrjö! Onpa hauska nähdä sinua aina samanlaisena, kuin ennenkin
olit. Yhtä raitis rohkeus ja yhtä iloinen laulu. Huilu vaan on, luulen
minä, uusi ja parempi.» Ja niin sanoessaan hän otti huilun, sitä
paremmin tarkastellakseen.
»Niin on, huilu on toinen», vastasi Yrjö. »Tämän perin minä äitini
isältä ja häneltä sain myöskin monta iloista laulua.»
»Soittiko sinun äitisi isäkin?»
»Hän oli minun ensimäinen opettajani, vanhan Karhunmaan, aseveli ja
Kustaa Aadolfin aikaisia miehiä kuten tämäkin. He soittivat molemmat
kauniisti, niinkuin moni muukin niistä sankareista, jotka taistelivat
Saksassa. Heidän mukanansa tuli tupakka ja paljo kaunista soittoa
Suomeen.»
»Onnellinen sinä, kun olet saanut oppia soittoa.»
Mutta eipä se oppi kehua kannattanut. Yrjö ei ollut muuta oppia saanut,
kuin mitä oli saanut Karhunmaan ja äitinsä isän huiluista. Pikku poikana
oli hän kuunnellen istunut heidän jalkainsa juuressa taikka pistäytynyt
pöydän alle, saadakseen olla rauhassa muilta pojilta. Ja soiton vaiettua
kaikuivat sävelet vielä kauan hänen korvissansa, kunnes hän alkoi itse
laulaa niitä. Ja miten ne laulut olivat vallanneet hänen mielensä! Hän
oli itsekseen itkenyt monta kyyneltä, hänen sydämmensä oli paisunut
surusta ja ilosta, ja muun voimannäytteen puutteessa oli hän
vieriskellyt lattialla ja huitonut käsillään ja jaloillaan. Sittemmin
opettivat ukot häntä käyttämään näppäimiä, antoivat hänen koetteeksi
soittaa sekä jättivät hänelle viimein perinnöksi sekä huilunsa että
laulunsa. Muuta opetusta ei Yrjö ollut koskaan saanut eikä hän luullut
sitä tarpeelliseksikaan. Hän antoi laulunsa ja soittonsa sujua
itsestään, miten sattui, ja tuumaili nytkin:
»Soittoa ei taida juuri saada opituksi; ainakaan ei se ole koskaan
tarttunut niihin, joita minä olen koettanut opettaa. Se asuu veressä,
luulen, ja missä oikeata musiikkia on, siinä on helpompi soittaa kuin
olla soittamatta.»
»Niinkö luulet?»
»Minä sen tiedänkin. Sävelet tulevat aivan itsestään, ja paljo on, jota
osaan ainoastaan yhden kerran. Ei niitä saa pidätetyksi. Minusta on
soitto elämää ja kerran soittoni pelastikin minut kuolemasta.»
»Millä tavalla sitte?» kysäsi Elina kummeksien.
»Översti Le Clair», alkoi Yrjö kertoa, »lähetti minut tiedustelemaan ja
minä saavuin Anjalaan.»
Isän huomio kiintyi asiaan. »No, näitkö venäläisiä?» kysyi hän.
»Kyllä niitä näin. Heitä oli niin paljo, että muuta en mitään
nähnytkään. Tuskin näkyi mitään koko maailmasta heidän tienoillansa.»
»Näkivätkö hekin sinut?»
»Tietysti, ja se tapahtui sukkelammin, kuin osasin aavistaakaan, mutta
kun alkoi asiat sinne päin kallistua, rohkasin mieleni ja astuin heidän
keskellensä, kiipesin jauhosäkkiröykkiön päälle ja aloin soittaa. Siinä
oli lähellä heidän leivintupansa ja he varustautuivat juuri tekemään
taikinaa. Mutta minä soitin iloisimmat säveleni, jotka osasin, ja kohta
joka mies ihmetellen ja iloissaan katselemaan minua. He irvistelivät
ilosta, niin että hampaat kiiluivat parran takaa, ja siinä soittaessani
tuntui minusta, että he ehkä ennen auringon laskua vielä syövät minut.»
Kirkkoherraa kauhistutti, kun kuuli poikansa pulan; yksin ja
turvattomana kun oli jauhosäkkikasan päällä vihollisleirissä, vieläpä
sellaisten vihollisten kuin venäläisten. »Eikö sinua pelottanut, kun
niin katselit kuolemaa silmiin?» kysyi hän.
»Ei minulla ollut siihen aikaa, eikä se olisi mitään auttanutkaan. Mutta
kun siinä soittaessani mietin, mikähän olisi viisainta, nosti venäläinen
ensin toista, sitte toista jalkaa, toinen toistensa jälkeen alkoivat he
kumarrella ja viimein koko väki tanssi joka taholla.»
»Ja ehkä viimein sait maksun niinkuin muutkin rehelliset soittajat?»
kysyi kirkkoherra hymyillen.
»Sain kyllä, vähän kutakin lajia.»
»No, mitä sitte?»
»Kun tanssijat alkoivat hengästyä, näytin leipämöykkyjä, joita oli
kasassa uunin luona, ja pistin sormet suuhuni, ikäänkuin tavoitellen
nälissäni omia käsiäni. Venäläiset ymmärsivät ja antoivat minulle suuren
kimpaleen leipää.»
»Ja sinä söit kuin susi.»
»Minä yritin syödä, mutta silloin tuli eräs upseeri ja kysyi, mikä minä
olin miehiäni. Herra ties, mitä kaikkea he valehtelivat teidän kunnon
pojastanne, koskapa hän viimein rupesi tulkin kautta kyselemään
kaikenlaista meidän leiristämme. Kun minä ehtimiseen vakuutin, ett'en
tiennyt niin mitään, vannoi upseeri minun pääsevän jo kymmenen minuutin
kuluessa riippumaan ja: oikeaan, mars! suoraa tietä kohti kuolemaa!»
»No mutta, tuhat kaikkiansa, etpä sinä kuollut kuitenkaan», sanoi
Härkman iloisesti. »Eikö heillä ollut nuoraa?»
»Kyllä heillä nuoraa oli ja silmukkakin jo oli valmis, mutta kun he
eivät tahtoneet surmata minua leivintuvassaan tai sen luona, veivät he
minut harjulle ja siellä oli vanha puu riipuksissa joen yli, ihan kuin
tehty hirsipuuksi. Sinne mentiin ja minulle pantiin silmukka kaulaan.»
»Silloin sinä kaiketi vähän sentään pelkäsit.»
»Mitäpä siitä olisi ollut apua? Mutta kyllä minusta vähän tuntui siltä,
ett'en koskaan enää saisi soittaa. Minulla oli huilu kädessä ja minä
näytin, että tahdoin vielä kerran sitä kaiuttaa. Ukot puhua räpättivät
keskenänsä ja merkitsivät vähän aikaa odottavansa. Nuora kaulassa aloin
minä puhaltaa, niin että soitto kaikui kauas kirkkaasti, kauniisti ja
mahtavasti. Alussa olivat sävelet mustia ja valkoisia, sillä sieluni
itki, kun ajattelin, että olin elämästä kohta jäävä vieraaksi. Mutta
minä en tahtonut kuolla; sentähden muuttui soittoni pian punaiseksi,
siniseksi ja keltaiseksi ja liiteli tulisina leimuina varjostavien
pilvien sekaan, jotka säkenöivät, ratisivat ja sihisivät, niin että
venäläiset kalpenivat ja katselivat minua, niinkuin en olisi ollutkaan
nälkäinen vanki Yrjö Härkman, vaan jokin voimakas ja väkevä haltija.
Väkevä minä olinkin sinä hetkenä. Elonkipinä paisui rinnassani;
mielessäni kaikui: minä en voi kuolla! ja äkisti kuin myrsky löin
lujalla nyrkillä ensin sen, joka piti nuorasta, ja sitte kaikki muut,
vedin nuoran mukaani ja puikahdin kuin sorsa koskeen. Seuraavalla
viikolla seisoin Le Clairin edessä ja osasin kertoa hänelle kaikki, mitä
hän halusi tietää.»
Kirkkoherran sydän paisui ilosta ja ylpeydestä. Hänen poikansa oli
suorittanut kunnialla vaikean tehtävänsä, sitä ei kukaan voinut kieltää,
ja, mikä oli vielä iloisempaa, hän, Yrjö, seisoi tuossa ilmi elävänä,
voimakkaana ja iloisena, valmiina vaikka vuorta murtamaan ja lähtemään
uusiin vaaroihin.
Yrjö ei enää muistellut seikkailuansa, hän oli silmänräpäyksen lapsia.
Nyt hän tahtoi iloita ja huusi reippaasti: »Täksi päiväksi heitämme
kaikki huolet sikseen!» Ja samalla hän jo juoksi tyttöjen luo alkamaan
tanssia; mutta silloin johtui uusi ajatus mieleen: »Soittaja! Soittakaa
minun omaa tanssiani! Ei se näin käy. Eikö täällä sitte ole ketään, joka
osaisi puhaltaa huilua tai soittaa viulua?»
»On meillä yksi», vastasi Elina. »Jaakko-ukko soitteli mielellään ennen
muinoin, milloin meillä oli iloa talossa. Ehkäpä hänellä vielä on vähän
ääniä jäljellä vanhassa viulussaan.»
»Jaakko!» huusi Yrjö, ja taas elpyi uusi muisto hänessä. Olivathan hekin
ennen olleet hyvät ystävät ja Yrjö muisteli olleensa Jaakon
suosiossakin. Missä hän oli?
Niin, tuollahan hän istui niin suorana ja ylevänä, pää harmaana ja
jäsenet kankeina, mutta kuitenkin puheliaana ja iloisena. Siellä pöydän
alapäässäkin jo tiedettiin, mitä äsken tulleet herrat olivat kertoneet
sodasta; oli myös kuultu Yrjön seikkailu, ja nämä uudet vaiheet olivat
johtaneet mieleen vanhusten urhotyöt; leikin ja oluen ilostuttamana
kertoeli sotavanhus ympärillään olijoille entisiä muistettavia aikoja.
Yrjö riensi ukon luo ja tervehti: »Hyvää päivää, Jaakko! Tokko enää
tunnettekaan minua?»
Jaakko nousi iloissaan. »Miksi en tuntisi, herra Yrjö! Te olitte iloinen
poika, ja minä aina ennustin, että teistä tulee urhoollinen mies. Ja
että nyt olettekin urhoollinen, tiedän tuosta seikkailustanne
venäläisleirissä.» Jaakko katseli entistä poikaa ja iloitsi mielessään.
»Minä olenkin yhtä iloinen kuin ennen», sanoi Yrjö, »ja haluaisin nyt
tanssia. Ettekö te soittaisi meille? Olettehan soittanut ennenkin.»
»Olen montakin kertaa. Tuopas tänne viulu, Heikki! Tiedäthän, missä se
on siellä kamarissa?» sanoi hän paimenpojalle. Poika läksi juoksemaan
kuin orava ja Jaakko jatkoi: »Ei se ole mikään tavallinen viulu, sen
saatte uskoa. Minä sain sen nuorena urhoolliselta ja muhkealta Henrik
Flemmingiltä, joka sen oli ottanut eräästä Puolan luostarista.»
»Kuinka hän tuli antaneeksi sen teille?»
»Se tapahtui siihen aikaan, kun nykyisen nuoren kuninkaamme isoisä oli
Puolassa Ruotsin armeijaa johtamassa. Etevimmät aateliset, sekä
ruotsalaiset että suomalaiset, panivat toimeen tanssiaiset eräässä
Varsovan palatsissa, ja erään Puolan kauniimman neitosen sanotaan
kysyneen Henrik Flemmingiltä, mitä hänen isänmaassansa tanssittiin,
johon kreivi Leijonhufvud oli nauraen vastannut, että suomalaisilla ei
ole omia tansseja; kun molemmat herrat olivat kiistelleet kotvasen, oli
puolalainen neiti pyytänyt Henrik Flemmingiä tanssimaan suomalaista
tanssia, että neiti olisi saanut tunnustaa hänen voittaneen. Herra
Flemming suostui asiaan, mutta kuninkaallisten soittajien joukossa ei
ollut yhtään, joka olisi osannut soittaa edes yhtään suomalaista
lauluakaan; sentähden kysyttiin meiltä, jotka seisoimme ulkona vahdissa.
Minä olin usein soittanut kotikylässäni, eikä nyt auttanut muu kuin:
mars suoraa päätä saliin!»
»Vai niin. Vaan mitenkä sitte kävi?»
»Eipä niin aivan hullusti. Henrik Flemming ja Aksel Horn olivat
herroina, Otto Fincke ja Eerik Monikkala olivat olevinaan neitosia. He
olivat kaikki muhkeita nuoria herroja ja tanssivat »Viikatteen
luojaisia», niin että kannukset kilisivät. Tanssin loputtua paukutteli
itse kuningaskin käsiään ja hänen mukaansa kaikki muut ylhäiset ja
mahtavat.»
Heikki toi juosten viulun. Yrjö otti sen pojan kädestä ja vetäsi
jousella koetteeksi kieliä. »Tämä on hyvä viulu; tämänkö te saitte
Flemmingiltä?»
»Niin minä sain sen juuri sen illan muistoksi, kun autoin Flemmingin
voitolle. Herra Henrik oli ylpeä herra eikä koskaan kärsinyt kenenkään
halventaa Suomea, emmekä sitä mekään kärsi.»
Yrjö hymyili ja pudisti iloisesti vanhuksen kättä. He ymmärsivät
toisiansa.
Jaakko istuutui ja veteli muutamia kertoja jousella viulunsa kieliä.
Elias meni sill'aikaa Elinan luo ja sanoi: »Yrjö antakoon anteeksi, että
minä riennän ennen häntä pyytämään teitä tanssiin. Te, rouva Elina, ette
suinkaan ole suomatta minulle sitä suosionosotusta, kun sitä sydämestäni
pyydän.»
Elina hymyili. »Yrjö on minun veljeni, mutta te olette meidän
kunniavieraamme ja ystävämme; sentähden hän kyllä ilolla antaa teille
etuoikeuden.»
Ja Yrjö olikin siihen tyytyväinen. Hän valitsi kauniin tytön ja seisoi
kohta parinsa kanssa Eliasta ja Elinaa vastapäätä.
Tanssin aikana palasi Miihkali ja istuutui vanhempien vierasten luo;
mutta heti kun ensi tanssi loppui, huomasi Yrjö hänet ja huusi:
»Hei, Mikko, tanssimaan morsiamesi kanssa! Nyt ilo ylimmilleen, ei sitä
sitte olekaan pitkään aikaan.»
Laulua ja iloa vain Yrjö halusi, ja Miihkalin täytyi lähteä iloiseen
piiritanssiin:
Oi, seuraa minua matkalle
Ja ole kultaseni,
Sun näyttää koko mailmalle
Mä tahdon mielelläni.
Nyt sinä kuulut minulle
Ja minä kuulun sinulle;
Siis mennään omille tulille,
Siell' istut sa vieressäni.
Kirkkoherra ja Elias olivat erillään tanssista ja istuivat alussa
ääneti, vaan viimein sanoi Elias:
»Miten Miihkali on tullut synkän ja kolkon näköiseksi; entinen
sankarinvoima on kokonaan sammunut hänen silmistänsä.»
»Sisällinen sankarinvoima se juuri», vastasi isä, »hävittää hänen ilonsa
ja haihduttaa häneltä levollisuuden. Hän ei vielä viihdy uskon kilven ja
hengen miekan parissa.»
»Miksikä sitte sitoa häntä niihin?» Eliaksen mielestä oli suurin vääryys
kahlehtia sankari ja riistää isänmaalta niin voimakas käsi. Ja vähimmin
kaikista olisi hän luullut kirkkoherra Härkmanin sitä tekevän. Mutta
niinkuin pappi ei ymmärtänyt sotilasta, niin ei myöskään sotilas
ymmärtänyt pappia. Kirkkoherra Härkman oli Gezeliuksen aikakauden
miehiä. Sen suunnan vaikutuksesta, jonka pani alulle Johan Gezelius
vanhempi ja jota hänen poikansa Johan sitte jatkoi, oli Härkmanin
voimakas luonne vakavasti kiintynyt näiden kuolemattomien piispojen
pyrintöön, joka tarkotti Suomen papiston korottamista sekä siveellisesti
että taidollisesti ja sitte kirkon vallan avulla kansan henkisen elämän
virkistyttämistä ja vaurastuttamista. Ei kukaan enää kieltäne sitä
laajaa merkitystä, joka kansansivistyksellä on meidän maallemme, mutta
eipä moni näissä nykyajan pyrinnöissä muistele sen perustajoita. Veriset
ja myrskyiset ne ajat olivat, joina kolme Gezeliusta vaikutti.
Nälänhätä, rutto ja sota pimittivät kaikki ilopuolet, mitä elämässä
muuten olisi ollut tarjona. Kalvan kalsketta ja valitushuutoja kaikui
Pohjolassa, niin että ainoastaan harvat jaksoivat ajatella nykyhetkeä
kauemmaksi. Mutta keskellä sitä levottomuuden ja hädän aikaa nousivat
Gezeliukset kylvämään kuolematonta siementänsä. Monen kodin hyllyllä on
vieläkin Gezeliusten aikainen raamattu, virsi- ja rukouskirja. Lujissa
mustissa kansissaan ovat ne vuosisadan toisensa jälkeen olleet ainoana
sammumattomana valona, ainoana pettämättömänä toivona ja ainoana oppina,
joka on näyttänyt kansallemme oikeaa tietä. Taistelukentillä käytetyt
aseet ovat ruostuneet ja maatuneet mullaksi, vaakunat ovat kauhtuneet ja
unhottuneet, sodan melskettä ei enää kuulu, mutta se, mitä Gezeliukset
kylvivät, kukoistaa nyt alussaan ja kasvattaa, mitä ammoin sitte
kuolleet piispat kaukaa tulevaisuudesta näkivät: kansakouluja ja
kirjallisuutta. Kirkkoherra Härkman oli Gezeliuksen miehiä; sentähden
hän kysyvästi ja kummastelevasti katsoi Eliakseen sanoessaan:
»Eikö meillä sitte ole jo kylliksi surua ja raakuutta, hätähuutoja ja
epätoivon kyyneliä? Missä on enää raitista naurua? Missä on enää toivoa,
joka luottaisi iloon? Kaikki on hävitettynä, raastettuna ja alastomana.
Jumalaa eivät ihmiset usko enää olevan; hänen armonsa aurinko on heiltä
sammunut ja he seisovat ainoastaan entisyytensä varjoina maan mullassa,
tähystellen epätoivon hämärtämillä silmillä, eikö missään olisi
heillekin hautaa. Nyt tarvitaan heille apua ja ohjausta. Jonkun pitää
seisoa viittaamassa siihen voimaan, joka ei kukistu, vaikka kaikki muu
kukistuisikin, ja opettamassa niille, joilla ei enää ole mitään toivoa,
että se mitä he nyt tai vast'edes kärsivät, ei ole vain sattumusta.»
»Ja sekö opettaja Miihkali on?
»Jos Jumala tahtoo, pysyy hän sinä kuolinpäiväänsä asti.»
Elias ei siihen vastannut mitään, ja vaiti pysyi myös kirkkoherrakin.
Omiin ajatuksiinsa vaipuneena katseli kumpikin tanssia, mutta heti sen
loputtua virkkoi kirkkoherra:
»Hyvä on vielä nähdä raitista iloa, kohta se kyllä monelta haihtuu ja
kuolee. Mitä meillä on peljättävänä ja toivottavana?»
»Jumala yksin tietää», vastasi Elias. »Toivoa ei meillä ole paljoa, vaan
pelkoa sitä enempi. Kolmetoista vuotta on meidän miehiämme alinomaa
viety vieraille maille sinne, jossa kuningas taistelee, ja Suomi on
turvattomana ja suojattomana; sotaväkeä on ainoastaan kourallinen ja
senkin päällikkönä Lybecker.»
Synkältä todellakin näytti tulevaisuus silloin useimmista, mutta
jokainen koetti pitää pahoja aavistuksia mahdollisimman kaukana, ett'ei
hääilo olisi häiriytynyt.