Karkulaiset.
Ilta oli jo tulossa, aurinko vaipui lähemmäksi taivaan rantaa. Punaisen
hehkuva valo kultasi metsää, joka ääneti ja vakavana seisoi ikäänkuin
kuunnellen raivoisasti pauhaavaa koskea. Virta kuitenkin kosken alla
vähitellen hillitsi kuohunsa, kunnes ne kaikki tasoittuivat niin
tyveneksi pinnaksi, että siitä loistavan kirkkaina kuvastuivat kaikki
rannan jyrkät metsäiset mäet. Aurinko laskeutui yhä alemmaksi ja yhä
punaisemmalta loisti taivas, iltarusko loi punertavaa loistoa yli koko
luonnon ja Nokian kartanokin sai siitä osansa. Vanha puutarha suhisi
hiljaa, varjot pitenivät pitenemistään, siellä täällä näytti jo joku
paikka pimeältä, mutta Kurjen hautakivi ikäänkuin ilosta punerti, siihen
kun auringon viimeiset säteet vielä sattuivat. Hääjoukko iloitsi
kartanon pihalla ja huoneissa; puutarhassa oli vain kaksi astuskelijaa,
joilla ei alussa näyttänyt juuri paljon olevan puhelemista. Elias oli
ohimennen taittanut oksan pensaasta, ja kun Miihkali pysähtyi Kurjen
haudalle, alkoi hän ajatuksissaan hieroa pois sammalta, joka oli aikojen
kuluessa alkanut paikoittain kasvaa hautakivelle. Miihkali katsoi
uneksien iltataivaan loistoa ja seurasi silmillään punertavaa valoa yhä
pitemmälle, kunnes hänen katseensa viimein pysähtyi hautakumpuun.
»Luuletko tuon vanhuksen olevan kanssamme tänään?» kysyi hän hiljaa
vieressään seisovalta kumppaniltaan.
»Kenen vanhuksen? Kurjenko? Häntäkö tarkotat?» sanoi Elias vähän
hämmästyneenä.
»Ketäpä minä muuta tarkottaisin. Mutta luuletko hänen näkevän meitä?»
»En tiedä. Minä en ole tullut sitä ajatelleeksi. Mitä sinä luulet?»
»En minäkään tiedä», vastasi Miihkali hiljaa, ajattelevasti katsoen
kauas eteensä. Mutta heti hän vilkkaasti lisäsi: »Mikä vahinko, ett'emme
näillä maallisilla silmillä näe noita näkymättömiä asioita, mitä on
ympärillämme!»
Elias oli vähällä oudostuksesta hypähtää etemmäksi. »Oletko hullu!»
sanoi hän. »Kiitä ennemmin Luojaa, joka sinua niin paljon säälii, ett'ei
anna sinun nähdä noita haudan kamalia olentoja! Sinä et ole koskaan
ollut taistelukentällä etkä siis tiedä mitä kuolema on. Minä en ole
liiaksi hemmoteltu enkä vaaraa pelkää, mutta semmoisten vastustajain
edessä en tahtoisi mistään hinnasta seisoa.»
»Miksikä ne juuri olisivat vastustajia? Minä kuvailen mielessäni
sankareita tämän elämän jälkeen niin kauniiksi ja ihaniksi, ett'ei
kukaan kuolevainen ole lähimainkaan heidän vertaisensa. Haudasta
lähtiessään on sankari sinne jättänyt itsestänsä kaikki, mitä on ollut
huonoa. Koko tuo syntinen haamu, joka seuraa ihmistä ja kätkee paremman
puolemme, kaikki levottomuus, kaikki ikävöiminen ja kiihko on ainiaaksi
poissa; puhdistettuna, levollisena ja kirkkaana on ihmisen kuolematon
osa, se, joka on Jumalasta, ymmärräthän, ja katselee meitä, jotka vielä
vaellamme täällä epätietoisuudessa ja heikkoudessa. Juuri tänne
tullessamme välähti kuin lentotähti sieluuni, ja silloin minä ajattelin
Kurkea, miten hän nuoruutensa voimassa meni kohtaamaan vihollistemme
maasta tullutta Pohtoa. Miksi emme eläneet silloin, Elias, että olisimme
nähneet heidän taistelunsa? Hirvittävä hän lienee ollut katsella, tuo
suuttunut jättiläinen, mutta Kurki ei säikkynyt, sankarillisuus loisti
hänen silmistänsä, hän tiesi esi-isiensä henkien katselevan taistelua ja
maan tulevaisen kunnian ja menestyksen riippuvan hänen voitostansa. Ah,
Elias, jospa mekin olisimme silloin saaneet olla kansalaistemme kanssa
riemuitsemassa sinä voiton päivänä!»
»Ennemmin tahdon minä nyt olla mukana ja voittaa itse», vastasi Elias
hiljaisesti, vaan uskaltavasti.
»Niinhän se on. Sinun sijassasi puhuisin minäkin aivan kuin sinä. Jos
milloin kuulen sinun kaatuneen, etsin minä sinun lepopaikkasi ja
koristan sen yhtä korkealla ja kauniilla kivellä kuin tämä. Minä siunaan
sinua ja sinun tekojasi. Sinun pitää levätä rauhassa ja herätä Jumalan
iankaikkiseen iloon.»
»Entä sinä itse?»
»Oh, ei minusta maksa puhua, mutta eiväthän kaikki synny suuria
urhotöitä tekemään. Honka kohottaa latvansa ylös pilviin sentähden, että
se on honka, vaan sammal elää maassa sen juurella sentähden, että on
sammal. Niin pitää ollakin. Mutta hyvä olisi maata sankarin unta ja
herätä, niinkuin hän, joka ensin on voinut elää ja sitte voinut kuolla.»
Elias katseli häntä tutkien. »Mitenkä onkaan, Miihkali? Sinun silmäsi
eivät näytä tänään iloisilta, päinvastoin, on käytöksesikin, juuri kuin
huolet sinua painaisivat ennen aikojaan.»
»Jos sinusta näytän synkältä», vastasi toinen, »niin kaiketi vaan
sentähden, että sinun oma mielesi on pimentynyt. Sinä olet paljon
synkistynyt tänne tulostasi asti. Tullessasi oli poskillasi purppuran
hehku, mutta se katosi ja sinä seisot kalpeana kuin kuolema. Huomasin
sen ihan selvään.»
He olivat ystävät, nämä molemmat, vaikka ijässä ja elämänvaiheissa oli
paljokin eroa. Kun he ensi kerran olivat yhdessä, oli Miihkali vielä
melkein lapsi ja katseli ihmetyksissään vanhempaa ystävää, jota
varusteltiin sotaan. Eliaksesta oli Miihkalin tulinen rakkaus
arvokkaampi, kuin se olisi useimmista muista ollut, sillä hän oli
yksikseen ja turvattomana lapsuutensa ajan. Hänellä ei ollut koskaan
ollut ketään, joka olisi heitellyt kukkia hänen tiellensä. Vaatimukset
ja velvollisuudet olivat hänen ainoat muistonsa lapsuuden ajoilta.
Miihkalille hän sentään ei huolinut yhtään teeskennellä, vaan vastasi
vilpittömästi:
»Ehkäpä näitkin oikein, mutta älä siitä huoli; se oli vain lapsuuden
unelma, joka kerrassaan haihtui.»
»Lapsuudenko unelma? Miksi et tullut ennen? Ehkäpä olisit sinä saanut
omaksesi hänet, joka nyt on minun omani ainaisesti.»
Nyt vasta huomasi Elias, miten vähän Miihkali oli tiennyt. Hän melkein
katui, että oli mitään sanonut, ja vastasi: »Unhota, mitä sanoin; älä
anna sen himmentää kaunista valoa, joka kultaa maailmaa ympärilläsi.
Olkoon se, mitä äsken kuulit, niinkuin ei sitä koskaan olisi sanottu
eikä edes ajateltukaan.»
»Miksipä sanomatta; ei se haittaa. Elina on nyt minun eikä sitä voi
muuttaa, ja hän on tyytyväinen näin. Mutta sen ei pidä rikkoa meidän
ystävyyttämme; mitä entiset ajat ovat rakentaneet, se pysyköön ainiaan.»
Elias vastasi luottavasti: »Kiitos, Miihkali! Kas, tässä on käteni
pantiksi, että iloitsen siitä, mitä olet saanut. Mutta vielä sanon
kerran: sinä et enää ole sama Miihkali kuin ennen.»
Elias oli heti huomannut muutoksen, mutta Miihkali ei tahtonut taikka
oikeammin ei voinut itse sitä nähdä, ja rehellinen oli siis hänen
vastauksensa. »Olisinhan minä koko ihme maailmassa, jos ajan levottomuus
ei ulottuisi minun mieleeni, kun se kerran vaikuttaa kaikkeen muuhun.
Kun koko maailma on poissa tasapainostaan, niin olisihan aivan
selittämätön arvoitus, jos minä voisin elää onnellisesti ja rauhassa ja
olla tyytyväinen itseeni ja kohtalooni.»
Elias ei siihen vastannut mitään. He kääntyivät ja palasivat muiden luo,
mutta samassa kuului vilkasta huutoa pihalta. Joukko sotilaita näkyi
marssivan pitkin tietä; jo voitiin erottaa heidän välkkyvät aseensa.
Heidän saavuttuaan talon luo astui Miihkali heitä vastaan. Silloin tuli
joukosta esiin sotamies, nosti kätensä kuluneeseen hatunrepaleeseen ja
sanoi:
»Kysyisimme, sallitaanko tämän osan maan sotilaista asettua tähän
levähtämään ja neuvottelemaan.»
»Neuvotella tässä kyllä saatte, ja mielelläni minä sanoisin
tervetulleiksi armeijan miehiä, ell'ei teidän edellänne olisi levinnyt
huhu, että te olette pettäneet esivaltanne ja unhottaneet
velvollisuutenne.»
»Se huhu on valehdellut, herra!» vastasi sotamies. »Lybecker on
pettänyt. Kuningas asetti hänet puolustamaan maata, mutta missä hyvänsä
on vihollista nähty, on Lybecker aina käskenyt meitä luikkimaan pois
tieltä, ja me olemme totelleet niin kauan kuin mahdollista, mutta eihän
kukaan iänkaiken jaksa katsella, miten hän jättää toisen maanpaikan
toisensa jälkeen vihollisten valtaan, edes koettamattakaan taistella.»
»Lybecker on kuninkaan ylin mies, ja ken hänestä luopuu, hän pettää
maansa ja valtakunnan.»
Sotamiehen kasvot synkistyivät yhä enemmän. »Jos te olisitte seisonut
meidän riveissämme», sanoi hän, »niin puhuisittepa aivan toisin.»
Sydämessään Miihkali kyllä myönsi sotamiehen olevan oikeassa, mutta
pysyi kuitenkin jäykkänä ja sanoi: »Jos minä olisin ollut maan päällikkö
ja nähnyt teidän karkaavan pois armeijasta, niin olisin ampunut
kuoliaaksi jok'ainoan, sillä ken luopuu sotalipustaan, hän pettää
maansa. Lybecker on Lybecker, mutta te olette suomalaisia sotamiehiä, ja
niiden ei ole vielä koskaan kuultu pettäneen. Te olette tahranneet
suomalaisten sotilasten nimen, mutta se tahra pitää pestä pois verellä.
Takaisin lippujen luo, pojat!»
»Emme koskaan Lybeckerin luo!» vastasi sotamies ja hänen takanansa
toistelivat sadat äänet: »Emme koskaan!»
Miihkali oli hetkisen vaiti; hän hiukan mietti.
Silloin kuului sotilasten riveistä ääni: »Ruvetkaa te meidän
päälliköksemme, herra! Me tiedämme, että te olette rohkea ja rehellinen
mies.»
Valo leimahti papin silmistä, mutta hän vastasi hiljaa: »Ettehän te
tunne minua enempää kuin minäkään teitä.»
Taaskin oltiin vaiti. Milloin mistäkin kurottui pää ylemmäksi muita.
Tiheä jono laajeni ja harveni, jokainen tahtoi nähdä häntä, johon nyt
luotettiin ja jonka tähden he nyt olivat tänne kokoutuneet. Joukossa oli
myöskin Keuruun asujamia ja heistä joku sanoi:
»Me tunnemme teidät jo pienestä asti ja tiedämme, että jos te rupeatte
meidän päälliköksemme, niin ette suinkaan pane sotamiestä kuormaa
vetämään, milloin itse ratsastatte; te ette elä hyvin pappiloissa
sill'aikaa, kun väkenne kärsii kankaalla nälkää; te elätte, kärsitte ja
kuolette meidän kanssamme, sen tiedämme me, jotka olemme teidän
kotiseudultanne, ja semmoista miestä me juuri tarvitsemme.»
Nämä sanat tulivat niin äkisti ja odottamatta ja sävähtivät kuin sähkö
sen miehen ruumiin lävitse, jolle ne sanottiin, mutta hän seisoi
näennäisesti tyynenä ja vastasi hiljaa: »Minä en ole mikään sotilas,
mutta vaikkapa olisin kaikkein paraskin sotilas, en minä kuitenkaan
rupeaisi päälliköksi niin kauan, kun hän elää, joka on sen viran saanut
kuninkaan kädestä. Palatkaa hänen luoksensa, hän johtaa teidät
taisteluun!»
Mutta siitä ei maksanut vaivaa puhua, sillä koko joukko huusi hurjasti:
»Ei koskaan, vaan ennemmin helvettiin!» ja lisäksi kuului kirouksia ja
hillittyjä uhkauksia, kunnes eräs keski-ikäinen sotilas astui esiin.
Hänen kasvoissaan näkyi merkkejä entisistä taisteluista ja puoli
vasemmasta kädestä oli poissa. Hän oli pitkävartaloinen, nuorena
karaistunut taistelija. Tultuaan lähemmäksi hän sanoi:
»Te otatte kunnian ja arvon suomalaisten sotilasnimeltä ja käskette
meitä pesemään verellä pois häpeämme, ja me vastaamme, että sitä me
juuri pyydämmekin. Me emme ole paenneet taistelusta, vaan me läksimme
pois armeijasta sentähden, että me emme saaneet taistella. Te istutte
täällä rauhassa ja olette kaiketi istuneet kaiken aikanne; mutta jos
olisitte niinkuin minä seurannut Lybeckeriä, silloin ehkä puhuisitte
toisin. Minä olen ollut hänen johdettavanansa vuodesta 1704 asti ja
tiedän, mikä mies hän on. Me seurasimme häntä, 14,000 miestä urhoollista
väkeä Suomesta, ja olimme jo valmiina Pietarin valloitukseen, mutta
Lybecker ei uskaltanut taistella. Venäjän sisämaahan päin hän ei
myöskään uskaltanut lähteä, sillä siellä olisi saattanut joutua
taisteluun; niinpä me kaikista voitoistamme marssimme Inkeriin nälkää ja
kurjuutta kärsimään. Siellä Apraksin meidät karkoitti väärillä kirjeillä
ja uhkauksilla meren rantaan, jossa Lybecker käski Ankarstjernan viemään
kaikki joukot kotiin Suomeen. Amiraali vastusteli ja rukoili, mutta
milloinkapas se viisaus mahtuu hullun päähän. Yhdeksänsataa miestä,
jotka eivät ehtineet laivoihin, teki urhoollista vastarintaa
venäläisille, kunnes heistä osa joutui vangiksi ja muut kaatuivat.
Semmoinen oli Lybeckerin sotaretki siellä kaukana. Ei se mikään tarina
ole. Ei, 3,000 uhratun sotilaan haamut voivat meidän vielä elävien
kanssa todistaa sen. Ja miten hän johtaa meitä täällä?»
»Niinkuin piru! Kuin kavaltaja!» huusi joukko takaa.
Surullinen ja liiankin oikea kertomus Lybeckerin retkestä
Itämeren-maakunnissa oli vielä enemmän kiihdyttänyt vihaa, niin että
sotilaat olivat melkein raivoissaan. Mutta olivatpa kaikki muutkin
harmissaan, että maan kohtalo nyt oli semmoisen konnan käsissä. Miihkali
vastasi viimein:
»Minä tiedän teidän sananne todeksi. Lybecker ei ole täyttänyt kuninkaan
eikä valtakunnan luottamusta; mutta jos talossa joku patsas pettää, niin
ei siltä pidä kaikkien pettää, koska muuten koko rakennus kukistuu.
Mädänneen, madonsyömän ja kelpaamattoman patsaan sijaan pannaan uusi, ja
rakennusmestari, joka sen tekee, on laki. Se on rakentanut koko talon,
se myös pitää kaikki koossa ja se tuomitsee, mikä on hyvää, mikä pahaa.
Se se myös on tuomitseva päälliköt ja teidät. Katsokaas siis eteenne,
ett'ei teitä lueta niiden joukkoon, jotka ovat tuottaneet maalle
häviön.»
Silmänräpäykseksi vaikeni äsken vielä niin jäykkä joukko; kiihkeästi
odotellen ja ikäänkuin oudon vedon voimasta katseli se edessänsä
seisovaan puhujaan, mutta ei kukaan virkannut sanaakaan. Kun vastausta
ei kuulunut, jatkoi vielä Miihkali:
»Minä en vaadi silmänräpäyksessä teidän vastaustanne, sillä ei ole yhtä
helppo korjata ajattelematonta tekoa kuin tehdä se. Miettikää siis
tarkkaan, mitä omatunto ja kunnia vaativat. Saatatte asettua tähän
pihaan ja tuohon metsänrantaan. Huomenna auringon noustessa saamme
tarkemmin keskustella taikkapa jo ehkä iltayöstäkin, sillä aika kuluu ja
meidän täytyy ottaa siitä vaari. Minä puolestani mietin, mitenkä
paraiten saisin teitä puolustetuksi ja vapautetuksi teidät
rangaistuksesta, kun palaatte leiriin, sillä tietysti te tarkemmin asiaa
mietittyänne sinne palaatte.»
»Älkää sitä niin varmaksi uskoko!» kaikui ääniä joukosta.