Kutsumattomat vieraat.
Molempien vanhusten ahkeraan puuhatessa pöytäin luona näkyi tulevan
vieraita. Ne tulivat kuin linnut salosta, tuntemattomina ja
odottamattomina, huononlaisessa puvussa ja matkasta väsyneinä. Vanha
ukko kahden lapsen kanssa astui hitaasti tietä myöten taloa kohti ja
vähän nuorempi vaimo riensi edeltä. Kuluneen tappurahameen siekalehtavat
helmat pieksivät vaimon paljaita sääriä, jotka näyttivät kovettuneilta
ja tunnottomilta kuin kengännahka. Hän viittaili ahkerasti kauniiseen
taloon ja Maija Liisaan päin ikäänkuin kehottaen toisia tulemaan yhdessä
perille asti, mutta ukko lapsineen kuitenkin epäileväisenä pysähtyi
portille. Hän oli liian halpa kaikkeen tuohon komeuteen. Vaimo sitä
vastoin astui reippaasti talonväen luo ja tervehti:
»Hyvää päivää, Maija Liisa! Ettekö enää tunnekaan minua? Minä asun
niinkuin ennenkin Hämeenkyrössä. Ettekö enää tunne Hämy-Iikkaa?»
Se nimi oli hänellä ollut jo pitkät ajat, koska, niinkuin muutamat
sanoivat, hän toisin ajoin ainoastaan hämärissä tuli muiden ihmisten
pariin taikka koska, kuten toiset arvelivat, hän oli koko nuoruutensa
ajan näyttänyt semmoiselta, kuin aina olisi harmaa pilvi häntä
verhonnut. Hän oli semmoinen onneton, joita on paljokin tässä
maailmassa. Iikka ei tiennyt synnynpaikkaansa, ei isänsä eikä äitinsä
nimeä, eipä edes sitäkään, oliko kukaan hänet siunannut tai ristinyt;
hän tiesi vain sen, että häntä oli aina sanottu Iikaksi ja että kaikilla
näytti olevan lupa häntä parjata ja pahoin kohdella.
Maija Liisa katsahti kummastuen häneen. »Iikkako? Vai Iikka! Mitä
ihmettä! Vai olet sinä nyt täällä!»
Iikka koetti päivän paahtamilla, kyhmyisillä käsillään työntää karheata
tukkaansa huivin alle. »No niin, johonkinhan tuota pitää ryhtyä
hädässään. Tottahan muistatte Anteron, minun poikani? No, hän on ollut
poissa aina siitä asti, kun räystäät alkoivat tippua keväällä, ja nyt on
jo kohta leikkuuaika. Minä pelkään, että hänelle on jotakin
onnettomuutta tapahtunut, ja sentähden olen nyt kuulustelemassa häntä
vieraista pitäjistä. Ettekö ole kuulleet mitään hänestä?»
Maija Liisa katseli kummastellen. Hän ei ollut moniin vuosiin nähnyt
äitiä eikä poikaa, ja siihen aikaan oli Antero vasta kolmen vuoden
ijässä. »Kylläpä teillä on tekemistä», sanoi hän, »jos teidän pitää
etsiä poikaa, joka on sillä tavalla jättänyt teidät; mutta arvattavasti
hän on sodassa niinkuin muutkin. Tuskinpa on koko maassa kymmentäkään
miestä, joiden ei tarvitse pitää kruunun nuttua, jos vain siihen
kykenevät.»
Iikka huokasi ja tunsi itsensä vielä murheellisemmaksi, sillä mielessään
oli hän jo kauan pelännyt, että se verinen, kaikki nielevä kummitus oli
saanut kitaansa myöskin hänen lemmikkinsä, hänen ainoan lapsensa.
»No», virkkoi Jaakko, »pitäisikö sitte teidän Anteronne yksin kävellä
vapaana ja joutilaana, kun koko maa on kutsuttu sotaan ja kaikki
taistelevat henkensä edestä?»
»Ei toki; onhan maa hänen niinkuin muidenkin, enkä minä olekaan koskaan
kieltänyt häntä menemästä muiden kanssa; mutta katsokaas, hän ei huoli
totella päällikköjä, vaan ainoastaan omaa päätänsä.»
»Kyllä ne hänet saavat tottelemaan», arveli Jaakko. »Jos pajun ja koivun
vitsoista ei lähde apua, niin nuora kaulaan tai luoti otsaan! Hm,
luuletteko te heillä olevan aikaa kursailuihin, varsinkaan
sota-aikoina?»
Iikka itki ja vastasi suruisesti: »Anteroon ei maksa vaivaa kenenkään
luottaa. Ei hän ole niinkuin muut ihmiset, hän ratsastaa kuin tuulen
selässä ja etsii mitä ei ole koko maailmassa.»
Levottomuus kiirehti köyhää vaimoa, niin että hän läksi, vaikka Maija
Liisa kuinka olisi pidätellyt häntä. Hän riensi ulos portista ja kehotti
vielä kerran kerjäläistä lapsineen menemään taloon. Ukko vihdoin tulikin
likemmäksi pihaa ja tervehti jo kaukaa, mutta ihmiset olivat hänelle
ystävällisiä, niin että hän viimein laski kontin pois selästään.
Molemmat palvelijat tervehtivät vieraita ja samalla katselivat heitä
kummastellen; sillä eipä näkynyt täällä usein niin outoa väkeä.
»Te olette varmaankin kaukaa», sanoi emännöitsijä ystävällisesti.
Puvustanne näkyy, ettette ole näiltä seuduilta.»
»Outoja olemmekin ja tulemme tuolta idästä aina Saimaan tuonpuolisilta
rannoilta; mutta onpa jo aikoja kulunut, kun viimeksi näimme sen rantoja
ja siniselkiä.»
»Niin,» virkkoi Jaakko, »kyllä näen, että sieltä päin olette ja että
olette asuneet Saimaan rannoilla. Siellähän minäkin nuorena asuskelin,
mutta eivätpä ne kauniit rannat enää kaualleen ole minun silmiäni
ilahuttaneet. Usein olen ikävöinyt kuulla jotakin sieltä päin ja nähdä
edes jonkunkin, joka on astuskellut Itä-Suomen maita; mutta en sitä enää
luullut mahdolliseksi.»
Vieras ukko vastasi vakavasti: »Paljon myrsky kuohuttaa, enemmän kohtalo
muuttaa. Vai olette tekin idästä päin. Mistä sieltä?»
»Hiitolasta», sanoi sotilasvanhus. »Siellä isäni eli ja hänen isänsä
ennen häntä, ja siellä minäkin olen syntynyt. Me olemme kolme polvea
perättäin palvelleet Suomen ratsuväessä milloin missäkin. Minun isäni
joutui Puolaan, jossa sai kärsiä paljon, ja viimeksi oli hän siinä
suomalaisjoukossa, joka räjäytti itsensä yhdessä ryntäävän vihollisen
kanssa ilmaan Tykoczinin luona. Isoisäni oli Stålhandsken ratsujoukossa
ja kaatui Lytzenin taistelussa, ja itsekin olen ollut jos jossakin, sen
näette rammasta ja kelvottomasta jalastani, josta jäi sekä veri että
jäntereet Varsovan edustalle, kun olin siellä toista kertaa vuonna 1656.
Mutta mitäpä siitä puhumista, mikä on ollut ja mennyt. Te ette kai ole
koskaan olleet mukana semmoisissa leikeissä ettekä siis myöskään tiedä,
mitä se merkitsee.»
Sotilasvanhus tunsi itsensä arvokkaammaksi kaikkia muita läsnäolijoita,
sillä eihän hän ollut suotta kruunua palvellut. Kerjäläiseen hänen
suuruutensa kuitenkin hyvin vähän vaikutti; hän vastasi tyynesti:
»Tokihan aina sen verran että tiedän, miltä ruuti haisee, ja jos te ette
olisi niin kauan harjoitellut urhouttanne ulkomailla, niin kyllä
tietäisitte yhtä hyvin kuin minäkin, että samaan aikaan oli täällä
kiivasta kahakkaa kotonakin. Lähes 20,000 miestä koottiin ja vietiin
Puolan sotaan, ja kun venäläinen hyökkäsi Suomeen, ei meillä ollut
täällä enempää turvaa kuin kärpäsellä paljaalla pöydällä. Mutta
Burmeister, joka silloin oli pormestarina Viipurissa, ei antautunut ensi
hädässä. Hän sai vanhat ja nuoret liikkeelle. Me kokoonnuimme joka mies
laajalti, pitkiltä matkoilta, ja moni parraton, punaposkinen koulupoika
taisteli silloin Viipurin muureilla kuin ärsytetty karhu. Moni kalpeni
myöskin ainiaaksi, mutta yhtään vihollista ei päässyt kaupunkiin, sen
voin todistaa. Olin minä mukana myöskin Raudun kirkolla. Burmeister
meitä johti. Meitä oli 150 ratsumiestä, 200 rakunaa ja 500 talonpoikaa,
ja vihollisia oli monen monta tuhatta, mutta ei siinä ollut aikaa niitä
lukea, tapella siinä piti, ja kyllä me tappelimmekin. Lagerkranz oli
olevinaan suuri herra ja tiuskasi minulle, kun kiireimmiten teroittaa
sipasin miekkaani: Mitä laiskuttelet, Sakki? tekisipä mieleni vetää
sinut sotaoikeuteen! Burmeister kääntyi ja kysäsi, mikä hätänä. Minä
katsahdin ylös ja sanoin: Teroitanpahan miekkaani kuninkaani hyväksi,
armollinen pormestari. Ihan oikein, vastasi se urhoollinen herra; minä
kyllä tiedän, että sitä käytät kunnialla. Lagerkranz ällistyi, sen
arvaatte, mutta minä en viitsinyt katsoakaan häneen.»
Jaakon silmistä loisti riemu ja hän sanoi iloisesti: »Minä teen teille
kunniaa, kumppani! Jos minä olisin isäntänä talossa, panisin teidät
tänään kunniasijalle.»
»Mikä teidät on pakottanut vanhoillanne lähtemään pois kodin suloisesta
rauhasta?» kysyi Maija Liisa.
»Mikäkö?» kertasi Sakki kysymystä. »Ah, kylläpä kuuluu, ettei hätä ole
vielä ehtinyt tänne, muuten ette niin kysyisi.»
Maija Liisan muoto synkistyi. »Vai ei hätä ja puute ole ehtinyt tänne?
Onpa liiaksikin! Ensin suuret katovuodet ja niiden jälkeen rutto.»
Ketäpä silloin lienee Suomessa ollut, joka ei olisi tiennyt noista surun
vuosista. Vieras kerjäläinen ne ainakin tunsi, sillä nehän ne olivat
riistäneet häneltä kaiken, mikä oli rakasta, kaiken, mikä oli säästynyt
sodalta, niin että hänellä nyt ei ollut kotia eikä leipää, vaan
ainoastaan kaksi turvatonta lapsenlasta, jotka ilman häntä olisivat
olleet aivan hukassa. Sillä kertaa hän kuitenkin unhotti kaikki huolensa
ja iloisesti kummastellen katseli koristeltua kartanoa torneineen ja
pihaa ynnä kaikkia varustuksia. Unhottuivatpa ne surun ajat myöskin
Jaakolta ja Maija Liisalta, sillä hehän nyt saivat kertoa vieraalle,
mitenkä talon nuori emäntä, neiti Elina Tavast, oli jäänyt aivan yksin,
kun isä ja kaksi veljeä olivat kaatuneet kaukana vieraassa maassa, jossa
kuningas kävi sotaa, ja nyt viime keväänä oli äitikin monivuotisen
sairauden jälkeen kuollut. Itse he olivat ainoastaan halpoja
palvelijoita, mutta Elina neiti rakasti heitä kuitenkin, sillä he olivat
palvelleet hänen isänsä talossa jo neljättäkymmentä vuotta. Ei kukaan
tiennyt paremmin kuin he, mikä ilon päivä tänään oli, kun nyt oli Elina
neidin ja Keuruun kirkkoherran vanhimman pojan Miihkali Härkmanin häät.
Sulhasen isä itse oli vihkivä heidät ja sitte oli morsian saava pienen
kukkakimpun, joka oli nyt valmiina pöydällä.
»Olipa hyvä,» jatkoi Maija Liisa, »että se tuli puheeksi. Minä itse
sidoin morsiuskukat, ne yhdeksän, jotka tarvitaan tuomaan onnea nuorelle
parille, ja nyt saa teidän pikku poikasenne antaa ne morsiamelle, kun
hän vihkimisen jälkeen tulee ulos.»
Sakki otti kukat ja tarkasteli niitä. »Jos», hän sanoi, »pappi tahtoo
tehdä nuoren parin onnen pysyväiseksi, niin on parasta lukea
vihkimäsanat kahteen kertaan, sillä tämä aika ei ole niinkuin muut, ja
kun onnettomuus pyrkii taloon, niin sokasee se isän silmät, niin ettei
hän näe, kelle antaa tyttärensä.»
»Mitä te sanotte? Ennustatteko pahaa?» tiuskasi Jaakko. »Ellei teillä
ole parempaa ennustamista, niin saatte mennä matkaanne. Menkää
tiehenne!» sanoi hän vielä kerran hyvin kiivaasti.
Sakki pani kukat pöydälle ja vastasi hiljaisesti: »Koska te rupeatte
syyttämään minua siitä, mitä tulee, niin helpostihan se on autettu.
Kyllä on tietä kulkijalla, vaan pitäkää varanne, ei onnettomuus tule
kello kaulassa.» Hän viskasi kontin selkäänsä, tempasi sauvansa, otti
toisella kädellään tyttöä kädestä ja kääntyi pois menemään, mutta Maija
Liisa kiiruhti sovittamaan ja välittämään.
»Älkää tuosta nyt pahastuko, vieras», sanoi hän. »Kukapa teitä syyttäisi
siitä, mitä kerran tulee. Mitä siihen tulee, ettei Elina neiti tietäisi,
kelle hän kätensä antaa, niin voinpa sanoa, että siinä vallan erehdytte,
sillä morsiamen äiti ja sulhasen isä olivat lapsuuden ystävät ja näkivät
usein toisensa rouva Tavastin äidinisän, mahtavan Juhana Kurjen pojan
luona ja samoin ovat nämä nuoret usein olleet yhdessä Keuruulla Elina
neidin isänäidin luona, niin että jos nämä molemmat suvut eivät tunne
toinen toistansa, niin enpä todella tiedä, kutka sitte ovat tutut. En
minä myöskään tiedä, mitä onnettomuuden merkkejä te näette; minusta
näyttää kaikki vain pelkältä ilolta.»
»Ettekö sitte näe tuota ruumiinkukkasta noiden morsianta odottelevien
joukossa?»
Jaakkokin ensin kauhistui siitä todistuksesta, mutta pian hän karkotti
kaiken pelon ja vastasi: »Mikä on tuleva, tulkoon vain; suruitta ei
kukaan säily elämässä, mutta tänään me vietämme ilon juhlaa emmekä huoli
mietiskellä, mitä tuleva on. Sinä, poikanen, seiso portaitten vieressä,
ja kun morsian tulee, anna kukat hänelle. Asetu tuohon.» Jaakko pani
kukat pojan käteen ja vei hänet portaitten viereen.