»Mutta minä tiedän», vastasi Maija Liisa. »Herran palvelijaa Gezeliusta
varten juuri, kun hän oli viimein vieraana tässä talossa. Siitäpä jo on
aikaa, mutta mitähän luulisitte hänen sanovan palvelijoista, jotka
juovat emäntänsä tuopista sill'aikaa, kun emäntä itse on kamarissaan
valmiina menemään vihille sen miehen kanssa, jonka on valinnut.
Jalkapuuhun siitä joutuisitte ettekä siitä ennen pääsisi, kuin jalkanne
kuivaisivat ja te oppisitte huoneentaulun alusta loppuun ja lopusta
alkuun takaperin.»
Jaakko tunsi kiivastuvansa ja pahastuvansa. Semmoista saarnaa ei hän
mielestään ansainnut, ja mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä kovempaa
kuohumista alkoi tuntua hänen vanhassa sydämessään. Päivän suuren
merkityksen tähden hän kuitenkin koetti vastata niin lempeästi, kuin
suinkin taisi, ja sanoi:
»Ei teidän tarvitse melua noin vähästä nostaa. Vaikka kieleni satakin
kertaa puhuisi hääolut-pisaran maistamisesta ja se katsottaisiin
uskottomuudeksi, niin olenhan minä kuitenkin lähes kolmekymmentä vuotta
palvellut taloa rehellisesti ja uutterasti, eikä sitäkään ennen ollut
ketään, joka olisi uskaltanut viskata moitetta kunniatani vastaan, sen
kyllä tämä vanha univormu todistaa. Tämä minulla oli ylläni Varsovassa
ja Krakovassa, se oli Saun varrella, jossa Kaarle-kuningas, nykyisen
nuoren kuninkaamme iso-isä, näki hädän hetkenä minut sivullansa
taistelemassa ja sanoi: 'Jos olisi aikaa, kohottaisin hattuani sinulle
ja sinun suomalaisille veljillesi'. Niin sanoi Kaarle-kuningas minulle,
enkä minä sen jälkeenkään ole huonontunut enkä ruvennut
välinpitämättömämmäksi kunniastani, vaikka olenkin jo vanha ja harmaa.»
Maija Liisa vähän hätäytyi. Hän katui sanojansa ja tahtoi tavalla millä
hyvänsä saada ne sovitetuksi. »Herranen aika», sanoi hän, »en minä
luullut teidän tuosta noin suuttuvan. Älkäämme toki riidelkö tänään,
jolloin turvaton nuori emäntämme saa itselleen tuen ja talo taas joutuu
hallitsevan isännän käsiin. Latokaa te, Jaakko, tuopit, te olette siihen
työhön tottuneempi kuin minä, ja olkaa taas iloinen. Minä sillaikaa
sitelen morsiuskukkia, että joutuvat valmiiksi ennen vihkimistä.»
Maija Liisalla oli koko tänä aikana ja tänä aamuna ollut paljo
ajattelemista. Hän olikin yksin pitänyt huolta kaikesta aina siitä asti,
kun majurinleski Tavast kuoli keväällä ja jätti nuoren tyttärensä yksin.
Apuna hänellä ei ollut talossa ketään muuta kuin Jaakko. Maanviljelystä
hoiti pari kovakouraista, piikaa niin hyvin kuin taisivat, ja
paimenpoika varjeli talon kahta lehmää ja lampaita susilta, joita viime
vuonna oli alkanut liikkua hyvin kosolta, vieläpä talojen lähelläkin. Ei
täällä siltä huonommin eletty kuin koko maassa muuallakaan. Oikein
onneksi ja iloksi oli nyt kuitenkin kaunis ilma, vaikka yöllinen sade
oli Maija Liisalle uhannut suurta tuhoa, se kun oli vähällä turmella
kaikki hänen varustuksensa. Päivän noustua oli ilma kirkastunut, ja
ripeillä, työhön tottuneilla käsillä saivat talon molemmat vanhat
palvelijat kaikki pian valmiiksi, kun Jaakkokin näet leppyneenä ryhtyi
jälleen työhönsä.