Nuorikot.
Uhkaavan näköinen pilvi väistyi pois ja iloiten ja ihmetellen katseli
Sakki ympärillensä. Vieraan kysymyksistä johtui Maija Liisa
mieluisimpaan puheenaineeseensa ja kertoeli innokkaasti: »Kun ajat
olivat onnellisemmat ja paremmat, asui Tavast-suku linnassa, ja sillä
oli monta rikasta taloa; silloin oli myöskin suvussa monta suurta ja
mahtavaa miestä. Katsokaas, meillä on vielä perintönä tämä, joka oli
mitä jaloimman miehen omana.» Hän otti pöydältä korkean, välkkyvän
vaskituopin pienempien tina- ja puutuoppien keskeltä, nosti kannen auki
ja käänteli sitä ylpeästi. Oli se korea kansi. Kupuran keskellä seisoi
ritari täydessä asussa, miekka ojennettuna, ja hänen päänsä päällä
häilyi kultainen sotalippu. Itse tuopin ympärillä oli pyhimysten kuvia
kahden vaakunakilven keskellä, jotka olivat kultaisen renkaan
alapuolella ja joita koossa pitämässä oli kaksi kultakättä, ja niiden
päällä oli kultaiset kirjaimet: K. K. ja I. T.
Maija Liisa näytteli sitä kaikkea ylpeästi ja jatkoi sitte: »Näettekö,
se on kullattu sisältä ja ulkoreunasta ja nämä kirjaimet merkitsevät
antajan ja saajan nimiä.»
Sakki katseli katselemistaan. »Todellakin kaunis kappale!» sanoi hän.
Maija Liisa oikein säteili tyytyväisyydestä ja jatkoi: »Nämä kirjaimet
K. K. merkitsevät Knut Kurkea ja nämä I. T. Iivar Tavastia. Ne herrat
olivat asekumppanit ja hyvät ystävät, ja kun herra Tavastin poika nai
Knut Kurjen tyttären, antoi herra Knut tämän tuopin morsiusparille ja
pyysi heitä pitämään sitä Kurkien muistona. Niin sitä on pidettykin, se
on nyt toista sataa vuotta kulkenut suvusta sukuun.»
Näin kesti keskustelua, kunnes sisähuoneista kuului virren veisuuta.
Maija Liisa silloin viittasi toisia tulemaan ylös leveitä portaita
myöten. Molemmat palvelijavanhukset astuivat saliin liikutettuina
katsomaan jo alkanutta vihkimistä, mutta Sakki seisahti oven
ulkopuolelle ja pani hartaasti ristiin laihat, päivettyneet kätensä.
Siitä hän näki sekä morsiusparin että kaiken komeuden, joka heitä
ympäröi. Kauniilta loisti sali korkeine katonalaisineen ja
kultanahkaisine seinäverhoineen, loistavat olivat myöskin taulut, joita
kullatuissa kehyksissä riippui pitkin salin seiniä. Kukahan niistä
kaikista oli ylhäisin ja arvokkain? Lämpöinen päivänsäde valaisi juuri
Kustaa II Aadolfin kuvaa, joka luonnollisen kokoisena, yllä keltainen
nahkavarus ja kaulassa hieno pitsikaulus, seisoi kuin kuningas muiden
muinaisten ylhäisten ja mahtavien herrain keskellä. Kustaa Aadolfin
oikealla puolella riippui Luteruksen kuva ja sen alla Mikael Agrikolan
pienoiskuva. Kuninkaan vasemmalla puolella oli piispa Maunu Olavinpoika
Tavast täydessä virkapuvussaan ja hänen vieressään piispa Kurki. Niiden
jälkeen seurasi koko joukko talon entisiä isäntiä sekä joitakuita heidän
sukulaisiansa. Siinä oli Kurkia, Tavasteja, Wredejä, Uggla-, De la Val-
ja von Vor-sukujen jäseniä y. m. Salin viereisestä vierashuoneesta
katseli kauniin naisenpään kuva morsiuspariin ja pappiin päin, joka
ylevänä ja vakavana nyt Jumalan ja ihmisten edessä yhteen vihki
vanhimman poikansa Miihkalin ja nuoruutensa ystävän ainoan tyttären
Elina Tavastin. Sakki oli huomaavinaan vierashuoneessa riippuvalla
maalatulla naisen päällä olevan samat nuorekkaat kasvonpiirteet kuin
morsiamella. Olivatkohan he ehkä äiti ja tytär? Ehkä, sillä miksipä
olisi muuten tämä yksinkertainen taulu yksin ollut tänään seppelöitynä?
Ehkä juuri sen seppeleen kukat tekivät taulun niin elävän näköiseksi. Se
näytti hymyilevän ja välistä tuntui aivan kuin hämärä loisto olisi
välähdellyt sen suurista, kauniista silmistä, kun ne katselivat saliin
niitä kolmea, jotka tänään olivat juhlan ja pitojen päähenkilöt.
»Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä!» sanoi kirkkoherra Härkman
voimakkaalla ja sointuvalla äänellä, nuorten edessä seisoen. Toivon säde
loisti hänen silmistään ja vähäsen vienoa levottomuutta näkyi hänen
leveältä otsaltaan, jonka yläpuolelta tukka jo alkoi harmautua. Hän
näytti voimakkaalta kuin tukeva nurkkakivi myrskyssä; hän oli niitä
harvoja, jotka eivät olleet kukistuneet ajan levottomuuksissa.
Kevyinen kesäpilvi lievensi auringon paisteen muutamiksi minuuteiksi,
mutta kun se jälleen pistäysi pilvenraosta, levisi sen loiste sulhasen
päähän ja morsiamen vehreään seppeleeseen. Vanhat kultanahkaiset
seinäverhot näyttivät vielä kerran entistä loistoaan ja vanhat
muotokuvat ikäänkuin nuorentuivat tässä lämpöisessä, siunatussa valossa.
Niillä oli kaikilla aivan kuin elävät katseet, ja ne ikäänkuin tahtoivat
lähteä mukaan, kun hääväki viimein poistui salista.
Morsian astui alas portaita, ja ne kolme, jotka olivat keskustelleet
morsiuskukista, katselivat nyt vähän levottomina, miten poika oli
selviävä asiastaan. Mutta hänpä ryhtyi toimeen, astui morsiamen luo, kun
tämä ehti maahan, ja antoi hänelle kukat. Elina hymyili ja taputti
poikaa poskelle, mutta huomasi samassa hänet vieraaksi ja kysyi:
»Mikäs tuntematon pikku poika sinä olet?»