Häiden valmistelut.
Kauneimpia mäkirikkaan Pirkkalan maisemista on Nokia ympäristöineen.
Tuoreen vehreänä, vaan jylhänä seisoo havumetsä kapealla harjulla,
kuunnellen tuolla etempänä Kuloveteen laskevan virran pauhua.
Laajanojalta asti alkavat Nokian kauniit, jyrkät, päivärinteiset rannat,
joilla kasvaa kaikenlaista lehtipuuta. Jyränmaan mäelle näkyy kosken
niska, josta vesi kuohuen syöksyy alas, sekä Pyhäjärven laaja selkä aina
Pyynikille asti. Kosken vierellä kulkee toinen harju, jolta aukenee
silmäin eteen virran suuremmoinen pääuoma ja sen päätyttyä Haaviston
kauniit rannat, tosin jyrkät, vaan kuitenkin suloiset ja viehättävät,
kunnes niistä toinen taas rohkeana kohoaa korkeuteen suunnattomaksi
kiviseinäksi, jonka juurta pauhaava koski huuhtelee väsymättä
rientäessään alas Kuloveden tasaiseen, vehreään rantaan.
Keskikesällä 1713, lämpöisessä päivänpaisteessa, loisti Nokian kartano
täysintä kauneuttaan. Yöllä oli satanut ja vesipisarat vieläkin
kiiluivat metsän puissa, niityn kukilla ja kaikessa ruohokossa, joka
vihannimmillaan rehotti Nokian muhkean herraskartanon ympärillä.
Keveitä, puuvillan kaltaisia pilviä liiteli hiljakseen valoisalla
kesätaivaalla ja tuuhean metsän humina levisi yli seudun. Luonnon
elämässä oli iloa ja rauhaa, mutta eipä sitä onnea kuitenkaan ollut
kaikkialla. Ei yksikään hellä käsi enää näyttänyt joutavan talon
hoitoon. Hoitamatta, muokkaamatta olivat pellot, enimmäkseen rikkaruohon
vallassa taikkapa oli ainoastaan siellä täällä matalaista viljaa, jonka
hennoissa korsissa huononpäiväisiä tähkiä nuokkui. Kaikki ojat olivat
umpeen menneet ja monesta paikasta olivat aidatkin pitkältä kaatuneet
maahan asti. Karjaa ei ollut kuitenkaan eksynyt niittämättömille
niityille ja vainioille, jotka olivat turvattomina ja avoinna sekä
ihmisille että eläimille. Korkeana ja kolkkona katseli suuri
herraskartano tuota autiutta. Se oli kuitenkin koristettu kuin juhlaan
nuorilla koivuilla, liehuvilla lipuilla ja kukkaköynnöksillä ja pääoven
päältä, kukkien ja riippuvain köynnösten keskeltä loisti Tavastsuvun
vaakuna. Pihamaalla seisoi kotikutoisilla valkeilla liinoilla peitettyjä
pöytiä. Yhden vieressä puuhaili vanha vaimo, ja vielä vanhempi mies
pukeutuneena kuluneeseen Savon rakuunain univormuun vieritti esiin
pientä oluttynnyriä, nostaen sen sitte ylimmän pöydän viereen
vartavasten laitetulle alustalle. Molemmat olivat pyhäpuvussa, ja
päättäen tottumuksesta, jolla he suorittivat tehtäviään, näyttivät he
harmautuneen tämän talon palveluksessa.
Sotilasvanhus pyyhki otsaansa ja sanoi läähättäen: »Eipä ollut vähällä
nousta tuo lekkeri, raskaalta se tuntui kuin kanuuna. Kyllä minun nyt
pitäisi saada suuhunkin pisarainen, Maija Liisa.» Ja niin sanoen hän
otti pöydältä puutuopin ja läksi menemään tynnyrin luo. Mutta
vaimovanhus uhaten viittasi ja torui:
»Mitä nyt ajattelettekaan, Jaakko? Koskeako siihen, mitä herrasväki on
jättänyt uskottujen palvelijainsa haltuun?»
Ukko vei tuopin takaisin pöydälle: »No, no, enhän minä juo, minä vain
arvelin maistaa huvikseni, ja ell'ei nyt olisi niin köyhät ajat ja puute
kaikesta, niin ei suinkaan tuo koko maailmaa maksaisi.»
Maija Liisa ojensihe suoremmaksi. »Tokkopahan tiedätte, ketä varten tämä
olut pantiin?»