Joka haaralta kohtasiwat silmänsä tuttuja kappaleita, ja jokaista
terwehti hän ystäwällisellä katseellansa, hyräillen, puhtaalla
rakastetulla kotimaansa kielellä, muuanta sen iloisempia lauluja. Waan
muotonsa mustettui yhtäkkiä kun, laskeiten mäeltä, tienpolwessa näki
entisen omenakuopan puolilahonneen katoksen pilkottawan warwikosta. Hän
seisattui äkisti ja muotonsa sai kauhistuksen karwan.
Selittääksemme Muurin kauhistumista nähdessä tämän omenakuopan,
poiketkamme kertomuksessamme wähän takaisin. Muurin isä oli jo
kauwanaikaa sitte asettanut talonsa Halkoniemeen, jossa uuraudella ja
toimella oli perkanut kiwikon paikan kaswawiksi pelloiksi ja niituiksi.
Naapurinsa tunsiwat hänen rehelliseksi ja kunnialliseksi mieheksi; waan
kerran oli hän kuitenki poikennut oikialta tieltänsä; joko pahasta
esimerkistä, wainko wanhoilla päiwillään totutusta ahneudesta.
Eräs laiwa oli rantautunut Halkoniemen luotoihin, ja isäntä
naapurinensa oli pelastamassa sen tawaroita. Siinä oli muuan pankko
kauppatawaroita häwinnyt, ja naapurit hokiwat sen tulleen Halkoniemen
talon taa. Asia seisattui kuitenki siihen sen enemmättä kysymyksettä.
Waan Halkoniemen ja waimonsa kotirauha oli siitä päiwästä kadonnut,
omantunnon waiwa näytti kalwawan puolisoita.
Poikansa, silloin noin 14-15 wuoden iällä, oli Turussa, isänsä
sanoessa, kirjoituksen opissa. Ukko itse osasi kyllä wähän
kirjoittaakki, waan pojastansa tahtoi hän oikiaa kirjoitusmiestä.
Poika oli näin muotoin tietymätön kotitapauksista, ja jouluksi
tultuaan kotiin kummastutti häntä suuresti wanhempiensa mielen muutos.
Pyhän ilot näkyiwät pakenewan kotiwäen synkeitä kaswoja. Ehkä mitään
aweksimatta, ei hän kuitenkaan woinut olla keksimättä isän sekä äitin
rusettuwan jokaisen tuntemattoman tullessa tupaan: etenki näytti heitä
hämmästyttäwän talon entisen ystäwän Nimismiehen tulo. Tämä oli ollut
Halkoniemen isännän kaswin ja koulu kumppani, ja sen puolesta aina
talossa rakastettu, ja pidetty parasna wierasna. Hänelle paistettin
aina ja keitettin mitä parasta talon takana löytyi. Nyt oli toisin;
emäntä piti joka kerran ensin isännän kanssa salaisia neuwoja, mitä
muka rohettaisi pöytään panna, saattamatta jotain liikaa luuloa talon
äkistä rikastumisesta. Se oli siis warma että Halkoniemen isäntä oli
pannut taaksensa häwinneen tawarapankon. Sitä wasten käwi hän nyt aika
ajoin kaupungissa, jossa toimensa warmaan onnistui hywästi, sillä
muutamia aikoja kuluttua päättyiwät nämäki erinomaiset kaupunki matkat.
Talosta oli kuitenki kaikki ilo ja menestys aina poikessa. Uuras ja
toimellinen isäntä oli nyt wähitellen ruwennut ryypiksimään, ollen
toisinaan monet päiwät päissään; ennen tarinoilansa ja lauluillansa
miestänsä ja kotijoukkoa ilauttanut emäntä oli tullut alakuloiseksi ja
äänettömäksi. Ainoat laulunsa oliwat nyt katumuswirret. Niin oli kaksi
wuotta muuttanut kotinsa pojalle ikäwäksi. Tämä heitti siis kohta sen,
luwaten ruweta merimieheksi, ja läksi sitä warten jälleen Turkuun.
Tultua 18 iälle oli kirjoittanut isällensä nyt kohta olewansa walmis
lähtemään merelle muutamassa ulkomaalle purjehtiwassa laiwassa, ja
pyysi isänsä täyttämään lupauksiansa niistä salaisista asioista, joita
oli luwannut ilmoittaa hänelle ennen lähtemistänsä.
Waan ilmoitusten siaan tuli kotoa kiirehtiwä sana isän olewan
kuoleman kielissä, ja tahtowan wiimeistä kertaa nähdä poikaansa.
Ukko oli haltattu ja puoli kieletönnä. Poikkinaisista sanoista ja
käsin näyttämisestä ymmärsi poika isällänsä olewan jotain katkeraa
mielessänsä ja tunnossansa, jolla oli yhteyttä "omenakuopan kanssa
rinteessä." Enempää ei saanut, kuoleman koprat wetiwät jo ukon jäseniä
koukkuun, ja kätensä kylmeni pojan käteen. Ukon elämä oli sammunut
waikeasti.
Poika koki nyt itkewältä äitiltänsä saada selitystä ukon wiimeiseen
tunnustukseen, waan turhaan; äiti sanoi waan ukon horisneen
mielettömänä. Mutta nuori Muuri wannoi isänsä kuolleelle ruumiille,
järkähtämättä pysyä totuuden tiellä, ja wihata kaikkea petosta ja
wääryyttä.
Kotinsa tuntui hänelle nyt kamakammalta kuin milloinkaan ennen, ja
mielensä paloi sitä enemmän ulos. Onneksensa lupasi äiti hallita talon
omin neuwoinensa ja auttaa wielä poikaansa ulos. Tämän päätös oli siis
tehty; saatettua isänsä kunnialla maahan, jätti hän kotinsa, palaten
Turkuun, josta lupasi mennä laiwaan. Jonku ajan kuluttua sai äiti
kirjan, jossa kyyneleet silmissä luki poikansa jäähywäiset lähteissänsä
merellä muutamassa laiwassa, joka oli purjehtiwa ensin Atlantin merellä
ja sitten talweutuwa Etelä Amerikkaan.
Kuusi wuotta oli näin ollut poikessa, waeltaen ympäri maailman, nähnyt
monta maata, monta kansaa ja monta ihmistä.
Waan jokapaikassa ikäwöi hän waan kotimaatansa ja sinne jääneitä
ystäwiä ja tuttuja. Laiwa sattui nyt matkustamaan Pietarpuriin, waan
oli matkallansa jättäwä matkajia sekä tawaroita Helsinkiin ja Turkuun.
Muuri sai laiwan päälykseltä luwan pistäiä äitinsä luonna, josta
kuuteen wuoteen ei ollut kuullut elikö wain jo oli kuollut.
Tämän kaiken kuultua on siis ymmärrettäwä miksi Muurin muoto niin
mustettui, nähdessänsä entisen omenakuopan, joka juohdutti mieleensä
niin surullisia muistoja. Tahtoi ensin kiirehtämiseen mennä sen
siwuitse, waan nähtyä sen owen awoinna, ei woinut kuitenkaan olla
lähestymättä sitä, ja katsahtamatta sen sisään. Waan miten tuo ei
liene hämmästyttänyt miestä, kun silmänsä kohtasiwat kuopan puoli
hämäräisellä suulla nais ihmisen muodon, joka, yhtä hämmästyneenä
kuin hänki, kääntyi kuin naulattu järkätämätöinä katsomaan tuota
odottamatonta wierasta. Mutta äänettömyys kesti waan silmän räpäyksen
ajan, "Muuri", kiljasi nyt nainen, iloisella ehkä wielä wähän
wapisewalla äänellänsä!
— "Maialeena"! — Untako näen, wainko oikein todella löydän sinut
itsesi täällä? kiljasi Muuri, wielä enemmän kuin tyttö hämmästyen ja
ikään kuin wielä epäilyksissään, kurotti molemmat kätensä kuoppaan,
auttaakseen häntä ylös walkeuteen. Kiireissään kaatoi tyttö omenawakan
lattiaan, ja yhdellä hypäyksellä oli hän yläällä.
— Todellakiko se olet sinä, Jaakko? — sillä lukia jo lie arwannut
Muurin samaksi jonka jo tunnemme Jaakon nimellä — sinä siis et
ole kuollut; kaikki oli siis waletta, ja minun suruni turha. Waan
Muurillaki oli sata asiaa kysyttäwää, joita Maialeena ei ehtinyt yhtään
wastata. Mutta sen waan ymmärsi, etei Maialeena ollut Anton eikä
kenenkään waimona, ja tämä tieto oli hänelle niin kuin woita lämmille
leiwälle. Ja kun Maialeena wiimenki muistutti täytywänsä kiirehtiä
keittämään työwäelle aamiaista, niin auttoi myös Jaakko omenoin
poimimista jälleen wakkaansa.
Talon onni.
Muuri, joka Maialeenalta ei muistanut mitään muuta, keksi wasta nyt,
kulkewansa entiseen lapsuuden kotiinsa, josta asiasta taa Maialeena ei
näyttänyt tietäwan mitään, enemmän kuin edellinenkään wielä äitinsä
elosta. Puoli toiwoen ja puoli peläten kysyi Muuri ystäwältään tietoa
paikan haltiasta.
— Talon muinasen perustajan leski, wastasi Maialeena, — on sen
nykyinen haltia ja waikka naapurit sanoowat hänen jo miehensä eläissä
olleen wälistä heikkopäisenäki, niin kuin wälistä sittemminki, on hän
kuitenki pitänyt talon entisessä woimassa. Muuri kuunteli wait, ja
Maialeena jatkoi puhettansa.
— Kun neljä wuotta sitte erinomaiset tapaukset ajoiwat minun hakemaan
asuntoa täällä, sairasti hän paraillaan horkkaa, ja onneni satutti
minun silloin tulemaan hänelle hoitajaksi onnettomassa tilassaan,
ja kiitän nyt Jumalaa, että olen woinut olla hyödyllinen, ja tullut
mummolle, niin kuin itse minulle sanoo, wälttämättömäksi. Wähitellen
waan on hän ruwennut tulemaan entisiin woimiinsa.
— "Ja heikkopäisyytensä"? kysäsi Jaakko.
— Se on Jumalan awulla järkiään heittänyt mummon. Hän on nyt
naapureiltansa ja ympärystöltänsä rakastettu emäntä, ja minua rakastaa
hän kuin omaa lastansa ja kutsuu omaksi tyttäreksensä.
Mieheltä putosi kuin kiwi hartioilta, kuullessa tämän, ja iloissansa
tuskin huohmasi enää tytön wiimeisiä sanojakaan.
Kaikki näytti hänelle olewan entisellään, ja kuitenki kaikki niin
muuttuneena. Piha oli tasoitettu ja rehotti nuorella nurmella,
piiritetty kukkiwilla tuomilla ja lehwakoilla koiwuilla ja pihlajilla.
Pienonen tupa oli punattu, ja sen turwet katto wihoitti nurmena,
koristettu rehottawilla keltakukilla. Jaakosta näytti nyt kaikki
iloisemmalle ennistään.
Eteisen portaalla istui helakka tukkainen poika, noin 4 wuoden iällä.
Kenenkään sanomatta kawahti hän seisalleen ja terwehti wierasta
nyykistäen päätänsä, sitte hyppäsi iloisesti Maialeenalle wastaan,
sopottaen: missä sinä wiiwyt niin kauwan, jotta mummo oli sinua
wuotellut.
— "Missäs mummois on?"
— "Tuwassahan se istuu keträämässä", wastasi poika.
— "Juoksepas, poikaseni, sanomaan mummolle, jotta täällä on wieras
herra joka tahtoisi wiipyä yren ajan meillä, ja jotta minä mänen
panemaan omenat kiehumaan."
Jaakkoa kummastutti se wilkas lapsi, ja oli juuri kysymässä
Maialeenalta jotain, waan tämä oli jo matkan päässä menemässä kotaan.
Hänelle ei jäänyt muuta kuin mennä tupaan. Kaikki paikat oliwat
wielä tutut, ja jokapaikassa ihastutti häntä puhtaus ja erinomainen
jär'estys. Joka paikassa näytti hänelle hyödyllinen yhdistettynä
kauniisen.
Yrkäleen ajan wielä, ja poika ja äiti syleiliwät toisiansa kaikella
jälleen näkemisen hempeydellä.
* * * * *
— "Waan mistä äiti on saanut tuon pojan minun poisollessani?" kysyi
Jaakko, päästyään ensimäisen terweyksen, ja nauraen katsoen iloista
poikaa, joka oli saapuilla äitin ja pojan terwehtäen toisiansa.
— "Poika on Maialeenan. Molemmat, äiti sekä poika, owat minun
rakkaimmat ystäwäni. Hän kutsuu minua mummoksensa, ja minä olen
pitänytki häntä ikään kuin sinun poikanasi. Kaikista puhutuista
kirjoistasi en ole saanut yhtä ainoaa, ja sentähden jo pidin sinun
kuolleena. Ajattelin siis noin: Koskei minulla ole muutakaan
läheisempää, niin periköön tuo poika kaikki omaisuuteni. Maialeena,
tuo ankara nainen, joka on tuonut onnen talooni ja rauhan hengelleni,
on sen kyllä ansainnut; poika näyttää tuoneen koko talon onnen. Waan
sin'et wielä tunne Maialeenaa." —
Jaakon näkö oli yhtäkkiä mustettunut, ja järkkymättömin silmin katsoi
hän ajatuksissaan suorasteen eteensä. Äitinsä wiimeiset sanat näyttiwät
hänen herättäneen mietteistänsä.
— Äitiseni, sanoi hän, — minä tunnen hänen jo Turussa olostani asti;
waan tuo lapsi, en saa wieläkään päähäni, sen olewan Maialeenan; ei, se
on mahdotonta; Maialeenan se ei ole, ei woi olla.
Nyt juuri pistiin myös Maialeena owesta; hän oli kuullut Muurin
wiimeiset sanat, ja riensi, iloa muhoilewalla muodolla, häntä wastaan,
ja kätteli häntä tyytywäisyydellä sanoen:
— Tuhannesti kiitän sinua, Muuri, niistä sanoistasi, sinä olet pian
ainoa, joka tunnet minun siksi kuin olen.
— Muuri? kysäsi äiti, katsoen poikansa ja Maialeenan silmiin; minun
poikani nimi olis Muuri?
Jaakko oli Turussa muka ottanut tämän nimen, jota äiti ei nyt muistanut
kuulleensa. Waan Maialeena ei wähemmän kummastellut löytäessänsä Jaakko
Muurin emäntänsä pojaksi, josta niin usiasti oli puhellut Maialeenalle,
ehkei tämä woinut aaweksiakkaan sitä ystäwäksensä iloisimmista,
suruttomimmista ajoistansa.
Maialeenan laitettua aamiaista, tultiin wihdoin tarkempiin selitykiin.
Jaakko sai nyt kuulla tärkeimmät temput Maialeenan elämästä; ainoaksi
salaisuudeksi jäi waan lapsen äitin nimi, jota ei nyt, enemmän kuin
ennenkään, tahtonut ilmoittaa.
— Elä sentähden niin julmasti tuomitse Anttoa, rukoili Maialeena,
nähden Jaakon wihastuneen muodon. Hänen luulonsa kyllä katkeroitti
sydämmessäni, — ja kuwasi minulle eteni mustaksi, toiwottomaksi, waan
hän oli kuitenki wiaton; sillä hänen silmissään minä näytin wialliselle.
— Waikka niinki, niin se puollustaa häntä waan siksi hetkeksi, wastasi
Muuri, — waan sitte — sitte — — turhaan koette minulle, äiti,
puollustaa wiattomuuttansa! Hän ei koskaan rakastanut Maialeenaa —
muutoin häntä niin ei olis jättänyt selityksettä, — perimäinen heittiö
woipi hylätä waan omille luuloillensa sen tytön, jota kerran oikein on
rakastanut, onnettomuutensa nojaan.
Ranskalaisesti eli waan romaaniluwuilla kaswatettu nainen olisi nyt
sanonut: "jalo poikani," ajattelematta mitään; Muurin äiti sen siaan
sanoi waan: "sinua on kelpo poika," mutta sydämmessänsä kiitti hän
Jumalaa.
Waan Maialeena, wirkkoiko hän mitä? Ei; waan rintansa tykytti
sanomatonta autuutta, löyttyä hengen omansa kaltaisen, joka ymmärsi
häntä ja saneli omia ajatuksiansa. Suloinen sanomaton tunto, aawistus
maailmallisen elämän korkeimmasta antimesta, nosti ilokyyneleet riemua
paistawiin silmiinsä, hänen emännällisesti warustellessansa rakkaan
wieraan ja sen illalla tulewien kumppanien wastaan ottajaisia.
Ilta puolla käweliwät Jaakko ja Maialeena katselemaan peltoja. Molemmat
oliwat wähä puheiset, ikään kuin molemmat olisiwat tienneet puhelematta
toisensa ajatukset. Wihdoin katkasi Jaakko tämän äänettömyywden, sanoen:
— Maialeena kulta, sano minulle suoraan, etkö sen koumin ole nähnyt
Anttoa? Luulin sinun wielä jotain peittäneen puheessasi, wain
erhetyinkö siinä?
— Mitä wastannen? kerran luulin häntä nähmeeni, waan silloin warmaan
pettiwät silmäni.
— Taikka ei. Sano kaikki, pyysi Jaakko. Molemmat istuisiwat
pientareelle, ja Maialeena sanoi:
— Oli wuotta ennen tänne tuloani; Peranderien mentyä Ruotsiin, ha'in
uutta palwelusta; hywistä todistuksista, kuin arwannet, ei ollut
puutosta. Waan parempiin paikkoihin lapseneni minua ei otettu, ja
sitä heittää pois luontani, en hennoinnut. Wihdoinki wiimein sain
kattoa päälleni ja suojaa wanhassa kankurissa, jonka waimo makasi
halttauksissa; palkatta ja paljaasta ruuwastani sowittiin minun
toimittamaan talon askareita. Oli se siewä pere; sain siinä tottua
monellaisiin kankaihin. Asuiwat silloin wourahuoneissa, pihan puolla
kartanoa; — katupuoliset huoneet oliwat wenäläisten upseerein
haltussa. Kerran oli heillä paljon wieraita, ja huusiwat ja melusiwat,
jotta kuului meille asti. Oli jo ilta; kankuri ja opinpoika söiwät,
minä, lapsi sylissä, istuin uunin ääressä; silloin hyökäysi tuwan
täydeltä nuoria miehiä, kaikki wenäläisessä tamineessa. Isäntä kawahti
seisalleen ja meni kyntteli kädessä heille wastaan, kysyen wihaisesti,
ketä etsiwät? — "Ei sunkaan sinua, äiä parka; waan nuorta kaunista
tyttöäis saappa häntä tänne."
Nämä sanat, puhutut puhtaalla suomella, ja äänellä, joka pani
sydänalani sykkämään kowemmasti, nostattiwat minun wasten tahtoani
jaloilleni, nähdäkseni puhujaa; hänki oli tungeinnut lähemmäksi,
ja tarttunut käteeni. Anton näkö ja muoto, waan juopuneen tilassa,
ja wenäläisen sotamiehen tamineessa? Silmissäni mustettui, ja minä
lankesin takaperin istuimelleni; pel'ästyneen lapsen huuto toimisti
minut jälleen; silloin oliwat kaikki tiehensä. Waan isäntä ja
opinpoika päättiwät ihan warmasti heidän jok'ainuan olleen wenäläisiä;
seki joka oli tarttunut käteeni, oli muka haastanut ihan rentonaan
wenättä. Mestari sano hänen heittäneen hywin rutosti käteni, ja sitte
waikuttaneen toisiaki lähtemään tiehensä. Sen koumin sitä miestä en
nähnyt, taisi seki olla waan paljas sattuma, joka minut petti.
— Sitä en usko, wastasi Jaakko, — käytöksensä todistaa sen olleen
hänen, ja Antto oli jo ennenki warma kieliin, waikka äitinkielemme piti
halpana. — Waan sinulle sen perästä?
— Kankurin waimo kuoli; hän jätti pajansa toiselle ja muutti
kotipaikoillensa. Jäätyä taas maantielle, ha'in paikkaa maalla. Turhaan
etsittyäni siellä ja täällä, tulin wiimein tänne ja löysin kodin
itselleni ja lapselle.
— Toiwon myös ettet sitä koskaan tarwitse heittää, wastasi Jaakko. —
Waan olihan sinulla täti, Turussa? kuin et mennyt hänen luoksensa?
— Sen tein kerran, waan hän salpasi owensa minulle, joka olin
häwäissyt sukunsa.
— Maialeena parka! olit Kyllä pulassa. Waan muistelen hänellä olleen
tyttären, jota kerran näin, muistanen ei juuri paraimmassa seurassa.
— Hän oli silloin poikessa, wastasi Maialeena, katkaisten puhelemisen
ja nosten seisalleen, ollen muka ajan palata kotiin.
Tiellä puheli wielä Jaakko retkistään, seikastaan Anton keralla, ja
wiimeksi paostaan laiwaan, kenenkään tietämättä. Tästä selkeni miten
Peranderissa luultiin hän kuolleeksi, jota wahwisti lisäksi Aurajoesta
löytty ruumis, jota luultiin Jaakoksi.
Ilta tuli ja sen kanssa merimiehet noutamaan peränpitäjäänsä. Yhtenä
syötyä iltaisen pihalla, seurasiwat kaikki rantaan, ja Jaakko,
syleili wielä kerran äitillensä jäähywästiä, ojensi ystäwällisesti
kätensä Maialeenalle, ja suuteli sen pojan punakoita poskia, kaikki
lupauksellansa kohta tulla takaisin eli kirjoittaa.
Päiwät kuluiwat, kulu kuukaus ja toinen, kulu kultanen kesänen toiwossa
ja odotuksessa; waan ei tullut Jaakkoa. Eräsnä syys päiwänä tuli muuan
naapurin mies Halkoniemeen. Miehellä oli kirja Halkoniemen emännälle.
Hän oli käynyt Turun markkinoilla, ja siellä tawannut Jaakkoa, joka oli
wienyt hänen juomapaikkaan ja antanut hänelle kaksi lasia saksanwiinaa
ja sitte jättänyt kirjan; sen pisti mies lakkariinsa, jossa se nyt oli
maannut rauhassa parin wiikkoa, ennen kuin mekkoa tarwittiin uudelleen,
ja unohdettu kirja löytyi lakkarista; se oli menneellä wiikolla, ja nyt
sattui ukolle asiaa Halkoniemeen ja toi kirjan tullessansa.
Liekkö milloinkaan kirjaa awattu halukkaammasti kuin Halkoniemen emäntä
nyt teki. Waan siitä ei olisi kuitenkaan tullut entistä wiisaammaksi,
jos ei Maialeena olisi ollut sitä lukemaan.
Kirjan sisällys oli: että laiwa odotteli tuulta Turussa, sieltä
purjehtiakseen Helsinkiin, jossa Jaakko toiwoi saawansa perämiehen
siansa täytetyksi toiselta, päästäkseen niin muotoin muutamissa
wiikoissa kotiinsa ja kotimaahansa elämään ja kuolemaan. Antosta oli
kuullut sen todellaki olewan sotawäessä ja jo pääsneen upseeriksi.
Maialeenalle ystäwälliset terweykset, jotka wiimeiset sanat Maialeena
sanoi pian sopottamalla, ja aamuruskon karwan läwähtäen muutoin
waalettuneille kaswoillensa. Mummo keksi sen ja nauroi, ja Waapian,
tempasi kirjan tytön käsistä, huutaen: milloinka isä tulee, äiti,
tuleekko se jo huomena? — Poika oli Muurin ollessa kotona, ruwennut
muka sitä sanomaan isäksensä, ja puheli sitä nyt joka päiwä. Maialeena
puristi pojan syliinsä, suuteli sitä ja sanoi: ”kohta, kohta tulee —
isä!”
* * * * *
Syys oli tullut pimein, öinensä, sateineen ja myrskyineen. Olipahan
Lokakuun kuutoinna iltana; Halkoniemen pieni pere istui palawan uunin
ääressa. Ulkona lotisi rankka sade ja hirmuinen myrsky mereltä päin
jyskytti ja rutisutti wanhan tuwan seiniä. Kamakka pelko kuwaisiin
joukon kaswoissa, ja emäntä sekä Maialeena istuiwat äänettä; pienen
pojan iloinen juoru oli pian ainoana äänen pitona tuwassa; siihen
wastasi waan myrskyn huhina seinissä ja meren aaltojen tuulelta
kannatettu pauhu, joka toisinaan kuului kowemmin toisinaan hiljemmin,
toisinaan ikään kuin kanunin ammunta, ja toisinaan taas kuin ukkoisen
jylinä. Wälistä kaikui kuin ihmisten ääniä, jotka luuli oleiwan
hädässä; ja kerran hyppäsi jo emäntä ylös istuiltaan, sanoen:
"kuulitko, käwi korwiini kuin huuto ja ampuminen."
— Siinä petytte, emäntä, wastasi Maialeena, pyyhästen silmäänsä; hän
näki, myös mummon silmistä wähän wäliä wierähtäwän kirkkaita herneitä,
waan peläten enemmän murhetuttawansa häntä sekä itsiänsä, peitti oman
huolensa taiten ja koki waan lohdutella mummoa. — Se on waan aaltojen
jyske, jonka kuulette, jatkoi Maialeena, huoaten sywästi.
Waan kohta kajahteli taas kaukaisia ääniä, wielä selwemmin kuin ennen,
ja jokainen hyppäsi yhtäkkiä ylös.
— N'eiwät konsaan ole oikeita ääniä, sanoi emäntä, — Halkoniemen
karit owat tälläisinä öinä jo ennenki murtaneet monta laiwaa, ja
Jaakosta ei mitään tietoa.
Maialeena hämmästyi, hyppäsi owea kohti ja syöksiin pimiään sintsiin,
waan tuskin oli saanut owen perästänsä puoli kiini, kuin puuskahti
ihmistä wastaan, joka juuri astui ulkoa sintsiin. Maialeena parkasi
säikäyksestä; waan wastaan tulia puristi hänet syliinsä kiljasten:
Maialeena. — Jaakko, wastasi tämä, ja weti hänet owesta tupaan.
Iloisella huudolla juoksiwat emäntä ja Waapian tulewille wastaan
ja suruinen tupa muuttui silmänräpäyksessä paljaaksi iloksi, ja
puut paukkuiwat uunissa ja lewittiwät nyt iloisen walonsa iloisille
kaswoille, ja myrskyn winkuwat äänet kuuluiwat nyt iloisten remulle.
Jaakko oli tullut maitse Helsingistä, ilman muuta waaratta, kuin että
pihaan ajaessaan ei muistanut oikein tietä, ja täytyi kyytimiehensä
keralla laskeida rattailta käymään halki likaisen kujan; siitä
selwittyi myös tuwassa olijain kuullut äänet ja paukkeet.
Aarre.
Seuraawaisen kewään eräsnä iltana tapaamme Jaakko Muurin, naineena
ja Halkoniemen isäntänä, waimonensa Maialeenan, wanhan äitinsä ja
ottopoikansa Waapian Alpertin keralla, istumassa iloisesti palawan
lieden edessä, sen nimellisessä muinaisessa wierastuwassa, nykyään
nuoren pariskunnan asuma huoneessa. Kaikki näytiwät olewan hywillä
mielin, sillä Jaakko oli äsken ikään tullut kaupungista; tawaroillansa
oli siellä ollut hywä menekki, hywästä hinnasta; ostoksensa oliwat
oiwalliset, ja nyt kuunteliwat kaikki mitä Jaakolla oli uutta
kaupungista kotijoukollensa; jokainen oli saanut tuomisia, ja Waapian,
joka jo oli ruwennut lukemaan, ihaili pitkää kaitaa katkesmustansa,
waan heitti kohta sen, ottaen ihmetelläkseen paperin, johon tuomiset
oliwat käärittynä. Se oli kappale wanhoista ruotsalaisista sanomista.
Isintimänsä selitettyä kysyttyjä suuria puustawia, wiskasi tämä nyt
silmiänsä paperin muuhunki sisällykseen. — Miks'et lue kowasti,
muistutti poika, joka oli tottunut kuulemaan isänsä iltoina lukewan
kowasti ympärystöllensä jotai kirjaa. Jaakko tahtoi täyttää pojan
waatimusta, ja etsi sellaisen paikan jota pere ymmärtäisi, ja löysi
seuraawaisen sanoman Turusta:
— Tämän kuun alussa hukkui Iida niminen laiwa, kul'etettu laiwuri
Sandmannilta; — onnettomuus tapahtui noin 6 eli 7 peninkulmaa Turusta,
salaluotoisessa waarallisessa paikassa, johon myrsky oli ajanut laiwan;
muutamat Halkoniemen rannassa seisowat halkoweneet pelastiwat laiwawäen
ja osan tawaroitaki. Kuitenki luullaan siinä suuri joukko, tawaroita
häwinneen, joista kaikella etsimisellä ei ole woitu saada tietoa. Laiwa
sekä tawarat oliwat kauppamiehen Bergmannin, tästä kaupungista, ja
luullaan tästä seuraawan koko nimen ja huoneen häwiön.
Jaakko, känsiin äitiinsä, kysymään, muistasiko: tälläistä tapausta,
joka, wuosiluwun mukaan ja niin: kuin itsekki muisteli olisi pitänyt
olla kouluaikansa ensiwuosina. Waan äitinsä muuttunut muoto hämmästytti
nyt häntä. Silmät seisoiwat päässä kuin olisi nähnyt mitä kummitusta,
ja raskaat huokaukset tungeiksiwat ahtaasta rinnastansa, jota
puristetut kätensä painoiwat järkähtämättä.
Maialeena, joka luettaissa oli ulkona, tuli nyt ja säikähti myös
anoppinsa muotoa. Nuorten yhteisellä työllä saatiin emäntä wiimeinki
tuntoonsa ja kieleensä, ja tahdottiin saattaa omaan suojaansa; waan
hän pyysi wiemään pojan pois, ja lupasi heille ilmoittaa jotain, ja
puhdistaa tuntonsa raskaasta kuormasta, joka jo monta wuotta oli sitä
painanut ja katkeroittanut elämänsä.