turhallisuudelta wieteltynä, muutamain koreusten himossa, oli auttanut
miestänsä peittämään tältä joukon kanssa pelastettuja tawaroita
hukkuneesta laiwasta. Riepuja enemmän kuin muutakaan niistä ei ollut
milloinkaan pitänyt, sillä jo toisena päiwänä, wietettyänsä rauhattoman
ja unettoman yön, oli katunut tätä syntiänsä, ja kätkenyt kaikki tyyni
sillan ala multaan, jossa ne warmaan jo owat mätänneet. Totuudessa hän
siis ei ollut sen koumin nähnyt koko tawaroita, waan ne oliwat kuitenki
kummitelleet hänessä, ja tuoneet hänelle monta monuista unetonta
katkeraa yötä, ja tehneet elämänsä raskaaksi kuormaksi, sekä kuolemanki
hänelle hirmuiseksi. — — —
Maialeenan iloinen ja ystäwällinen seura oli kaatanut lohdutusta tähän
katkeraan mieleensä; wiimein uskoi Jumalan nähneen katumuksensa ja
anteeksi antaneen rikoksensa. Waan nyt näki selwästi Hänen tahtowan
walkeuteen wetää pimeyden töitä; enimmän painot häntä pelko wiattomain,
poikansa, Maialeenan ja sen pojan, tulewan kärsimään rikoksen, jonka
hän ja miehensä tekiwät. Sillä Herra sanoo: "Isäin pahat työt kostan
minä lapsille kolmanteen ja neljänteen polween." Raskaat huokaukset
katkasiwat puheensa.
Jaakko, joka äänettä, otsansa nojaten kämmenellänsä oli kuunellut
äitinsä tunnustuksen, kawahti nyt ylös, kirkastetulla katseella, ja
selwällä äänellä sanoen:
— Ei, äiti, ei niin ole Jumalan tahto! Hän on wanhurskas, hywä ja
laupias; wielä on aika parantaa paha tekonne, wielä ei ole myöhänen
jälleen antaa omistajalle eli perillisellensä omansa, ja Jumala on
näkewä totisen katumuksenne ja minun rehellisen tahtoni.
Huomena olen Maialeenan keralla menewä tutkinaan omenakuoppaa, sillä
jotain siellä löytyy tämän asian selwitykseksi.
— Miten sitä luulet, poikani?
— Muistellen isäwainaani wiimeisiä sanoja.
— Hän tahtoi sanoa tawarat olleen peitetyt sinne; waan sittemmin
myötiin kaikki tyyni.
— Ja rahat? äiti, mihin pani hän ne? olikohan niitä paljonkaan?
— Siitä en tiedä tuontoisempaa. Kumpikaan emme woineet niistä puhella
keskenämme; molemmat kaduimme ja surimme omin aikojamme.
— Olkoon jos, waan kuoppa on etsittäwä läpi; nyt menkäämme lewolle.
Waan mitä wirkat sinä, Maialeena, tähän kaikkeen?
— Että olimme liian onnelliset, Jaakko! wastasi Maialeena, — ja
tarwitsimme jonku muistutuksen eläwämme wielä maassa. Minulle tämä ei
ollut odottamaton, sillä kauwan jo olen aaweksinut anopin mielessä
makaawan jotai raskasta, eikä warsin parainta. — Waan on toki hywä
mieleni, että sinä olet wiaton kaikkeen; Jumalan awulla aikaa myöten
wielä parannamme kaikki.
— Ensi työksi on hankittawa tieto omaisuuden perillisistä, sillä itse
sillollinen omistaja kuoli jo minun Turussa ollessani. Muistelen,
hänellä kun ei olleen renttumaisen pojan, eläneekkö nyt tai lie
kuollut. Nousewalla wiikolla lähden kaupunkiin, enkä pala'u saamatta
tietoa siitä.
— Waan, jos, emme kuopassa löytäsi mitään? sanoi Maialeena.
— Wähimmäkseen löytänemme sieltä jotain, josta saanemme tietoa
paljonko tawaroita oli, ja sitte koemme raataa sen uuraammasti, kerran
palkitaksemme kaikki, eikö niin, waimoseni! Waan toiwon warmasti
siellä tawattawan rahojaki. Mihin isä olisi ne pannut, hän, joka kyllä
pyöritteli rahaa ennen kuin näpistään heitti; seikan tapahduttua eliwät
wielä itarammasti ennistään, kaikki muinonen reima elo oli sen päiwänsä
perään häwitetty.
* * * * *
Omenakuoppa sattui nyt olemaanki tyhjänä, ja etsiminen woi siis
tapahtua palweluswäen tietämättä. Jaakko ja Maialeena meniwät eräsnä
aamuna kuoppaan; etsiminen alkoi heti. Molemmat tunsiwat wissin
rauhattomuuden syänaloissansa, kaiwaen ja raiwaten kuopan seiniä ja
pohjaa; wihdoin muistutti Maialeena erään salwon toisen siwuseinän
laudoituksen olewan kahta paksumman toista; sisuspuolimaiset laudat
näyttiwät myös wähän uudemmalle ulkopuolimaisia. Jaakko tarttui
molemmin koprin lautoihin, ruhtasi ne kerrassaan tiehensä, raiwasi
mullan pois lautojen wälistä, ja ei ollut aikaakaan, kun weti sieltä
jotenki raskaan pienen rauta arkkusen ilmaan.
Tuostako puolisot ilostuiwat. — Jumalan kiitos, kiljasi Jaakko. —
Tässä saamme warmaan kaikki mitä tarwitsimme, parantaaksemme wanhempain
rikoksen.
Pantua kaikki entisille paikoillensa, ja pistettyä lippaan powellensa
riensiwät nyt puolijuoksussa taloon, wanhan emännän saapuwilla
katselemaan löytöänsä.
Pieni Waapian oli sillaikaa alinomaa waiwannut mummoa kysymyksillänsä,
mitä itki ja mihin isä ja äiti meniwät kun eiwät laskeneet häntä
kerallaan. Wastaamatta puristi mummo pojan syliinsä ja itki. — Kyllähän
se Jumala auttaa, sanoi poika, silitellen mummonsa ryypistyneitä
kaswoja, sillä Maialeena oli jo ajalla opettanut pojallensa tämän
turwallisuuden. Wiattomuuden sanat lohduttiwatki mummoa, ja hän otti
kohti wirsikirjansa ruweten laulamaan: "Mitä Jumal' tahtoo se tapahtuu."
Poikansa takasin tullessa tunsi mummo taas jäsenensä wärisewän.
Jaakkoki tunsi sydänalansa sykkämän kowemmasti awatessaan löydetyn
arkun kantta. Ihastukseksensa löysi sen sisuksen täynnä ruotsin hopia
rahoja, yhteiseen wähä neljättä sataa riksiä. Rahojen päällä oli
wähäinen paperi, jossa oli jotain kirjoitettu, waan kirjoitus oli
niin sekainen, ettei Jaakko tahtonut siitä tulla hullua wiisaammaksi.
Wiimenki sai kokoon että isänsä oli kerran käynyt Turussa etsimässä
rahojen omistajaa, joka silloin jo oli kuollut. Kaupanmiehellä oli
waan yksi poika, jonka hän myös oli tawannut Turussa, mutta ennen
kun werkkanen ukko sai asiansa ilmoitetuksi oli tämä humala päissään
ajanut ukon ulos; sitte oli aikomuksensa pyytää poikansa Jaakon jollain
tawalla toimittamaan rahat tälle perilliselle, waan häpiä oli estellyt
ukon sitä tekemästä aina wiimeiseen hetkeensä.
Tiedämme jo edeltäpäin ukon kuolema wuoteellansa olleen sitä
ilmottamaisillaan pojallensa, waan silloinki keskuutti sen äkki surma.
Jaakko teki nyt aiwotun matkansa Turkuun. Waan kaikella
kuulustelemisellaan ei woinut saada myöhempää tietoa kaupanmiehen
pojasta, kuin sotawuodesta 1808, jolloin hän oli mennyt kersanttina
sotawäkeen, ja sitte kohta seurannut Pohjanmaan tappeluun, jonka
perästä häntä oli nähty Oulun sairashuoneessa. Sen kowemmin hänestä ei
ollut kukaan kuullut. Muita Bergmannin sukulaisia ei tuntenut kukaan,
koska muka tämä itsekki oli aikoinansa muuttanut Ruotsista.
Moni muu olisi nyt jo pitänyt rahat omanansa, waan Jaakko ei tehnyt
niin. Aluksi laittoi hän nyt ilmoituksen Turun Sanomiin. Kuitenki
päätti sillaikaa käyttää rahat tilansa parannukseksi, ja maksaa
niistä koron kuin muustaki welasta. Jos ei 10:sä wuodessa omistajaa
ilmestyisi, lupasi hän ne sen ajan perästä antaa jonku koulu-laitoksen
asettamiseksi Turkuun.
Tähän päätökseen tyytyi jokainen, yksin mummoki, joka näin luuli
rikoksensa jotenki parannetuksi.
Ja Maialeena? Hän oli sanomattoman onnellinen, ja kiitti Jumalaa joka
niin oli johdattanut kaikki hywään, joka oli antanut hänelle sellaisen
miehen osaksensa.
Uudistalo.
Kymmenen wuotta! mitä muutoksia eikö tapahdu tässä aikakaudessa? Koko
suwut häwiääwät, ja toisen uuden toimet nouseewat siaan; waltakunnat
kaatuuwat ja toiset ilmestyywät niiden sialle. Kuitenki näemme
monin paikoin ihmisen elämässäki seisomisen eli wähimmäkseen niin
hiljaisen muuttumisen, ettei kymmenen wuotta näytä jättäwän mitään
jälkiä. Etenki keksitään tämä maalla. Poika kyntää ja kylwää samaa
peltoa, parantelee lahonneita aitoja ja huoneita samasta metsästä,
kiertää aatroinensa samaa kiweä kuin isänisänsä sataa wuotta ennen;
pojan poika särkee rekensä eli rattaansa samaan kiween eli kantoon
jota isänisä jo aikoinansa kiroili samasta syystä, ja monesti
tekee samaten wielä tämänki pojan poika, hoksaamatta kiwen olewan
irtonaisen eli tien woiwan kul'etettaa toisesta paikasta; pojan poika
kapuaa wielä saman kaatuneen lahoowan hongan päällitse johon isänisä
kaatoi kuorma rekensä ja rattaansa, hoksaamatta hongassa mätänewän
polttopuunsa ja monellaisen talontarpeen; siellä täällä näemme jonku
uuden suojan nousewan wanhan lahonneen siaan, waan uusi on, ota tahi
anna, ihan wanhan muotoinen rakennukselleen. Waan wielä usiammasti
jääpi wanha lahonnut hökkeli paikoillensa ja uusi rakennetaan
kaiketta jär'estyksettä sen wiereen. Wanha jääpi silloin jonku
loisin eli mökkiläisen asunnoksi, jona se wielä palwelee joita kuita
wuosikymmeniä. Tälläisiä kyliä tawataan wielä isänmaassamme paljon,
ja aiwan lähellä kaupunkiaki, keskellä alinomaista muuttuwaisuutta
ihmisten asunnoissa, puwussa sekä elämälaadussa.
Mielellämme jätämme nämä kurjuuden asunnot ja käännymme iloisempiin
paikkoihin. Erottuansa merimiehen elämästä oli Jaakko Muuri tarttunut
kaikella uuraudellansa maawiljelykseen, ja tullut suoraan sanoen
oikeaksi talonpojaksi. Merimiehenä olonsa ei ollut estänyt hänen
tarkkaamasta maamiehen töitä. Matkoillansa oli Ruosissa ja muualla
ulkomailla tarkasti waariin ottanut sikäläisten maawiljeliöiden töitä
ja kokeita, missä waan siihen tilaisuutta tapasi. Monta paikkaa,
missä suurempia eroituksia kotimaansa suhteen keksi, oli pannut
muistikirjaansa, joka nyt oli hänelle suurena apuna. Myöski osti
paljon uusimpia maawiljelykseen kuuluwia kirjoja ja sanomia. Waan
yhtaikaa parantaissansa omaa tilaansa, koki Muuri myös lewittää
parempaa tietoa ja wiljellyskeinoa naapureillensaki; jotka suureksi
osassi oliwat köyhiä. Mutta wähän kiitosta karttui hänelle tästä
hywästä aikomuksestaan: "Nähräänpähän kuin lihawaksi itte tulet
noilla uusilla keinoillasi," sanoiwat aina, syrjästä katsellen
Muurin laitoksia. "Maalla tarwitaan toiset neuwot, toiset mer'ellä"
wastasiwat usiasti pilkalla Muurin neuwoihin. Waan aika kului ja jonku
kymmenen wuotta, Halkoniemeen tultuaan, oli Jaakko Muuri paikkakunnan
warakkaimpia miehiä. Ne jotka ennen oliwat irwistelleet hänen uusille
laitoksillensa, käwiwät nyt wähän wäliä Halkoniemessä, ei ihmetellen,
mutta oppien Muurin wiljellyslaatua ja toimellisia laitosia, jotka jo
oliwat ruwnneetki lewiämään ympäri seudun.
Halkoniemessä löydämme kyllä wielä wanhan tupakartanon, mutta
paljon korotettuna entisestään, ikkunat suurennettuina ja seinät
laudoitettuina ja punattuina. Tulemme nyt sinne eräsnä syyskuun iltana.
Portaan penkillä istuu wanha emäntä neuloen ja ystäwällisin silmin
katsahdellen toiselle puolelle porrasta, jossa noin 13 wuotinen
nuorukainen istuu kutoen werkkoa, ja neuwoo pientä tyttöä lukemaan
a, b, c:tä. Ne owat Waapian ja 5 wuotinen sisrensa Leena. Lukeminen
päättyy, ja lapsi saapi kiitoksia neuwojaltansa, ja punertawan omenan
mummolta. Pikaisesti hyppäsi nyt Waapian istuimeltaan kysästen:
"tuleeko mummo täniltana uudispaikalle?"
— Ei tule, poikaseni; näin myöhään mummo ei enää tule. Uunit taitaawat
jo olla walmiit?
— Ihan walmiit, ja walaistutki kuin talwinen lumi. Tule, sisko!
Lapset malttoiwat enää tuskin ottaa jättää jäähywäisiä mummolle, kuin
läksiwät juoksemaan puolen wirstan päässä olewaan uudispaikkaan, ja
mummo katsoi tyytywäisyydellä heidän perästänsä.
Uusikartano oli rakettu lähellä maantietä olewalle mykkylälle, josta
oli ihana katsanto meren saaristoihin ja ympärillä olewiin seutuihin,
korkia kiwijalka ja wiisi suurta ikkunaa kaunistiwat huoneen näön,
joka ilastutti koko ympärillä olewan seutunsa. Huoneen ympärillä olewa
tanner oli tasoitettu ja näytti aiheessa olewan muitaki laitoksia;
maasta raiwatut kiwet olimat röyköissä ympärillä ja näyttiwät aiwotun
kiwiaidaksi, tehtäwän kukaston ympärille.
Waapian tapasi isintimänsä pihalla puhelemassa lähellä olewan
postipaikan emännän keralla. Tämä oli lähätetty muutamalta
matkustawaiselta herrasmieheltä, joka oli wähänwointanen ja halusi
muutaman päiwän wiipyä kylässä, eikä suostunut asumaan postituwan
wieressä olewassa huoneessa, johon kuului miesten rähinä tuwasta.
Tullessansa oli nähnyt uuden soman kartanon, ja toiwoi nyt siinä
saawansa majaa.
Keskulteltua waimonensa, suostui Muuri, sanoen huoneet olewan parin
tunnin perästä laitoksessaan. Sitte käänsiin Waapianiin päin ja käski
sen pikaisesti juoksemaan äitinsä luo aittaan, ja kysymään kaikki mitä
oli wanhalta sialta tuotawa tänne, sillaikaa kuin hän meni waljastamaan
hewoista.
Taitawan emännän huolella ja Waapianin wirkkeydellä santiin pian kaikki
wieraan tulolle laitokseensa. Waan tätä ei wielä kuulunut; Maialeenan
aika antoi lähteä kotiin katsomaan siellä taloutta, waan Jaakko ja
Waapian jäiwät uudispaikalle yöksi odottamaan wierasta.
Wähän ajan takaa tuliki tämä, ajaen tawallisissa postirattaissa. Ehkä
ilma oli wielä lämmin oli hän turkissa, mutta punainen myssynsä kaulus
ja sotamies joka istui ajajan wieressa, näyttiwät hanen sotalaiseksi.
Wähän työläästi laskeisiin hän rattaista, nyykäytti wähän ylpiästi
päätänsä Muurille, käski Waapianin ottaa rattaista pienen wakkasen,
ja sotamiehen matkalaukkunsa ja läksi niin hiljaan astumaan Waapianin
perästä huoneesen.
Tultua sinne istuiksiin Hän paraillaan lämpiäwän uunin eteen, ja
Waapianin tuodessa kynttilää, ästui wielä siinä, turkki päällä ja
lakki päässä. Wasta nyt käänsi hän silmiänsä poikaa kohti ja tuntuwa
muutos haiwaittiin silloin muuten kolkossa, tuskin mitään sanowassa
muodossansa. Näytti ikään kuin olisi hän oudoksunut pojan erinomaista
muotoa, jossa loisti wilkkaus ja kaikki siwistyksen awut.
— Oletko talon isännän poika? kysäsi Hän wiimein pojalta.
— Olen waan pojintimansa, wastasi Waapian.
— Pojintimansa? kertoi hän, tuntuwalla liikutuella katsoen pojan
silmiin. — Ja nimesi?
— Waapian Alpertti.
— Talonpojan nimeksi totta outo, myrisi toinen; — waan lieneehän
sulla sukunimeäki, jonkulaista?
— Ei tapaistakaan; sit' en wielä ole tarwinnut, sanoi poika puoli
nauraen.
— Ja joka otti minua pihalla astaan oli isintimäsi? kysyi upseeri.
Waapian myötti.
— Hänet hae nyt tänne, jatkoi hän, kierrellen wiiksiänsä näppilöillään.
Poika meni ja sotalainen myrisi omin aikojansa, katsoen järkkymättömin
silmin eteensä: ”Pojintima, on se wähän kummallista, ja näkönsä, täytyy
sanomani, siinä on ihmeellinen weto wissiin — tuttawuuteeni — — —"
Muurin tulo keskuutti tämän yksinäisen puheen.
Tämänki muodossa keksi hän jotain erinomaista, joka saattoi hänen
wiimenki paljastamaan päänsä, ja Muurin kysymykseen, tarwitseisiko
herra mitä, wastaamaan siewästi: "Ei, halasin waan päästä tuntemaan
isäntääni. Saanen teille tarita piipun tupakkaa." Näin sanoen asetti
upseeri piipun ja tupakkatopan pöydälle.
— Kiitän nöyrimmästi, sille pahalle tawalle totuin merellä ollessani,
ja on piippujaki talossani.
Muuri aukasi nyt kaapin ja otti esiin hopioitetun kiwi piippunsa, jonka
pää oli muodostettu turbaanipäisen Neegerin naamaksi.
— Tuota piippua muistelen nähneeni niin hywin kuin itsiänneki, waan
missä, se ei nyt johdu mieleeni, muistutti upseeri.
— Samaa woisin sanoa herra teistäki, wastasi Muuri. — Mitä piippuun
tulee, niin sen ostin 1807 Turussa.
Joku muisto näytti nyt Herääwän molemmissa.
— Antto Greeni! kiljasi Muuri iloisesti.
— Te tunnette minut todellaki, waan itse — tunnustelen kyllä —
mutta, se on mahdotonta — minulla oli ennen ystäwä aiwan teijän
näköisenne, waan hän — hän —
— Hän seisoo edessänne, se jäykkä suomalainen, se ystäwänne — Jaakko
Muuri.
— Jaakko Muuri! kertoi uppseeri, waalistuen pian kuolleen karwaseksi.
Selitykset ja loppu.
Tullessaan huomenaamuna uudispaikalle kohtasi Maialeena Waapianin, joka
sanoi isänsä wielä makaawan, sillä hän oli wieraan upseerin keralla
walwonut haastellen siwuitse puolen yön, ja luuli siis heidät wanhoiksi
tuttawiksi.
— Eihän se sitte wenäläinen olekkaan? kysyi Maialeena, tuntuwasti
punastuen.
— Kyllä waan se suomenkielen haastaa kaikki halki, olkoonpa muutenki
wenäläinen tai ruotsalainen, wastasi Waapian, keksimättä äitinsä
hämmästystä.
Myöhemmin tapasi Jaakko hänen yksinään ruokaa warustamassa wieraalle,
joka heti nostua wuoteeltansa oli pistäinnyt käwelemään, näkemättä
emäntäänsä.
— Arwaatko ken meillä on wierasna, Maialeena, sanoi Jaakko, muhoillen
ja peittäen omaa hölmistymistään.
— Olen jo sitä aaweksinut, warmaan Antto Greeni?
— Miten tulit siihen luuloon, wain joko näit hänen?
— Enkä, waan Waapian sanoi teidät tuttawitsi, warmaan sano oikein?
— Niin, waimoseni, hän se on; aan paljon muuttunut; näiwettynyt
kaswonsa, samakat slmänsä, kuiwettunut wartalonsa, tuskin tunnet häntä.
Hän näyttää onnettomaksi. Irstainen elämänsä on kurittanut häntä.
Molempien oltua yren äänettä, kysyi Jaakko: — ethän karttane häntä
nähdä?
— Miksi tekisin sitä, Jaakko? Eihän minulla ole mitään häwettäwää.
Waan hän — pelkään, hän ei sumainne — —
— Anton haikein halu on saada sinulta anteeksi, waan luulee sitä ei
ansainneensa, sanoi Jaakko katkasten waimonsa puheen.
— Ja sait hänet uskomaan wiattommuteni, näen sen saaneesi. Jaakko,
kulta, nyt olen täydellisesti onnellinen, minulta ei puuttunut mitään
muuta.
— Antto näyttää yllä tunteneen wääryytensä sinua kohtasn, waan
löytäneen siinä syyn eroonsa.
Myöhemmin sai tietää koko asian laidan, ja tietää enemmän minua; sillä
hän tietää Waapianin äitinki — Mitä warten sen olet minulta niin
salannut, Leenaseni?
Ethän pahastu, Jaakko! lienen siinä tehnyt wäärin. Waan mitä hywää sen
ilmoittamisesta? Tätini häpiä. Olen aina luullut wanhemmille olewan
suuremman häpiän lapsistaan, kuin lapsille wanhemmistaan. — Pait
sitä — rakkautesi poikaan sai pysyä puhdasna. — Tietääkö Antto mitä
Ann'sohwiasta?
— Tietää kyllä, — joita kuita wuosia sitte oli häntä nähnyt
Sweaporissa, — rawintopaikan palweliana. — —
— Ja äitinsä, äitiparkansa? kysyi Maialeena surkutellen.
— Saat kuulla kaikki. Monta wuotta pois oltuansa tuli Ann'sohwia
wiimein äitinsä luo, onnettomana, alastoinna ja ruumiillisesti sekä
hengellisesti turmeltuna. Äitin sydäntä kyllä katkeroitti nähdessä
hänen tilaisuuttansa, eikä ensimältä tahtonut ottaa häntä wastaankaan.
Mutta äitin sydän woitti wihdoin, ja hän otti tyttärensä luoksensa.
Kohta sen jälkeen kääntyi tämä raskaasen tautiin, joka oli tullut
irstaisesta kunnottomasta elämästänsä. Juuri loppunsa edellä halasi
puhutella Anttoa, joka jo Turussa ollessaan oli muuan irstaisen
elämänsä tuttawia, ja posi nyt samassa potohuoneessa, jossa Hultin
emäntä palweli pesuämmän nimellisenä. Ollen jo paranemassa woi Antto
täyttää kuolewan anomuksen, ja kuulla sen wiimeiset tunnustukset. Waan
minä säästän nyt sinulta niiden kertomisen — — —
Maialeena itki.
Jaakko jatkoi puhettansa, sanoen: — tahdotko, otamme tätisi luoksemme,
kuolema päiwäänsä asti. Wanhuutensa on muuten hänellä olewa katkera ja
kolkko. Sowelias työ ja ystäwällinen hoito owat kewentäwät suruansa.
Wissin tawoin hän oli kyllä syynä tyttärensä turmellukseen; mutta
siitä hän ansaitsee enemmän surkuttelemisemme kuin wihamme. Warmaan
hänki oli tekewinänsä hywää tyttärellensä, waikka typeryytensä muutti
sen turmellukseksi. Usko minua, Maialeena, moni wanhempi ei tee
paremmin. Siitä emme kuitenkaan woi nuhdella waan heitä. Syy lankiaa
paremmin koko seurakunnan, koko yhtiön hartioille, joka ei ole parempaa
huolta pitänyt köyhemmän rahwaan walistuksesta. Serkkusi kaswatus oli
yhtäläinen kuin usiamman kaupunkilaisen työwäen tytärten. Se wähäinen
tieto, jonka kouluissansa saawat ei tuo siwistystä. Se ei anna heille
sellaista walistusta, joka näyttäisi heille oman tilaisuutensa arwon,
ja tyydyttäisi heitä siihen. Se ei näytä heille, onnellisuuden ei
olewan ainoastaan wississa säädyssä, mutta ihmisen omassa kunnossa.
Paremmin näyttää se waikuttawan heitä tuntemaan oman tilaisuutensa
alhaisuutta ja sitä suurta aukkoa joka on heidän ja onnellisempain
säätyjen wälillä. Tämä tunto syöksee heitä turmellukseen. — Waimoni,
pitäkäämme elämämme pyhimpänä welwollisuutena lastemme kaswatusta
kunnollisiksi ihmisiksi. Kiittäkäämme Jumalaa, joka johdatti itsemme
paremmalle tielle. Molemmat olemme Mökin lapset, ja molemmat tunnemme
kansalaistemme puutokset. O, Maialeena! pyhittäkäämme nyt elämämme
näiden puutosten auttamiseksi ympärystöstämme. Ensimäiseksi työksemme
laittakaamme kylän-koulu tänne kotiimme. Kyläläisillemme jo olen
puhellut kaikki ja saanut heitä suostumaan. Aluksi opetamme siinä
kumpiki itse joitakuita hetkiä päiwässä. Waapianin kaswatus tekee hänen
wanhempana warsin soweliaaksi kouluopettajaksi.
Maialeena nojaisiin mieheensä, puristi sen kättä ja sanoi: — O!
Jaakko, se on enemmän kun toiwoin.
— Sillä tawoin, jatkoi Jaakko, — parannamme wanhemman rikoksen
— — ja sillä tawoin, — Maialeena, — nyt täytyy minun sanoa kaikki,
sllä tawoin parannamme myös wanhempieni rikoksen koko ihmisyydelle;
— Jumala lähetti nyt meille Anton. Häneltä sain tietää säilytettyjen
rahojemme perillisen. Onnellisesti jo olemme rakkaudellanme maksameet
suuren osan niistä; sanalla sanoen: rahojen perillinen on Waapianimme,
hän on Waapian Alpertti Bergmannin poika.
Maialeena lankesi Jaakon syliin, ja molempain rinnat tykyttiwät
wastatuksen sanomatonta autuutta, ja ihanasti wälkkywät ilokyyneleet
wirtasiwat onnellisen Maialeenan taiwaan karwallisista silmistä.
Molemmat olimat kauwan aikaa äänettä.
Ensimäisen ilowihlauksen ohitse mentyä, äänsi Jaakko: millon, — miten
ja missä Antto on saanut tietää tämän kaiken, saat kuulla omasta
suustansa. Nyt kiittäkäämme Jumalaa, joka on kaikki niin johdattanut.
Loppu.
Julius Krohn: Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet, 1897 (s. 365-366):
Ensimmäinen Hannikaisen novelli, joka erikseen tuli painetuksi, oli
Serkukset, jutelma Ulla tädiltä 1848; alkuluonnos siihen oli, näet,
erään naisen tekemä. Myöhemmin ilmautui muutamia hänen novellejaan
Talvikukkasia nimisessä kokoelmassa 1865. Viimeksi vanhoilla
päivillään julkaisi hän kaksi vihkoa Jutelmia läheltä ja kaukaa 1882—
84. Hannikaisen novelleissa on ranskalaisen kertomistavan kepeys,
sujuvaisuus ja jännittäväisyys; tapaukset seuraavat toisiaan nopeasti,
eikä esitys ole koskaan pitkäveteistä. Mutta hän ei pidä huolta
luonteiden kehityksestä, ei myöskään paikan ja ajan värityksestä; mitä
hän kertoo, voisi olla tapahtunutta missä ja milloin hyvänsä. Välistä
panee hän toimeen aivan mahdottomia yhteensattumuksia. Hannikaisen
kertomukset kuuluvat siihen novellikirjallisuuden lajiin, jota
nimitetään följetongi- ja sensatsiooni-kirjallisuudeksi. Jotkut niistä
ovat aiheeltansa historiallisia, esim. Salojärven kukkanen (Nuijasodan
ajoilta), Torkel ja Viipurin linna sekä Ukon kertomus. Toiset ovat
kansan-elämästä otetut, niinkuin Kruunutilalainen. Enimmät kuitenkin
liikkuvat keskisäädyn piirissä, esim. Punainen lähde ja Pitäjän pappi.