Antto. Tämä wastaan otti sanoman ensiksi oikealla närkästyksellä. Mutta
Maialeenan tarkemmin seliteltyä syynsä täytyi hänen wiimein suostua
siihen, ja kuin Maialeena wiimein hywäillen häntä sanoi: ethän nyt
minua unouttane jos lähen niin loitoksi sinusta, ethän enää liene
wihoissasi siitä, niin wastasi Antto häntä suutelulla ja lupasi joka
posti kirjoittaa hänelle.
Samana päiwänä pistäisiin wielä Maialeena Saara-tätinsä luona, jota
hän kauwalle aikaa ei ollut nähnyt. Tämä kohteli häntä jolla kulla
ujoudella, sillä hänen lyhytki näkönsä ei woinut olla keksimättä
eroitusta Maialeenan ja serkkunsa wälillä. Ann'-sohwia, se koria ja
kuuluisa Mamseli, jolla juuri sattui olemaan wieraita, ei näytäinnäkään
serkullensa, ja Maialeena jätti kohta tätillensä jäähywäiset.
Ei kyynelittä woinut Maialeena erota Turusta ja siitä talosta
jossa oli kohdeltu paremin läheisenä sukulaisena, kuin palweliana.
Antolle jätti hän hellät jäähywäiset ja ehkä koko pysyttäidä jotenki
iloisella mielellä, niin tungeksi kuitenki wäkisin mieleensä wissi
pimiä ennustawainen ajatus, joka tuntui sanowan: tämä on wiimeinen
eromme. Kohta poisti hän kuitenki tämän surullisen ajatukseen, ja
wähän ajan perästä istui hän talonpoikaisissa rattaissa ajaen Uusmaan
portista ulos, mutta ei woinut olla katsahtelematta jälellensä, ennen
kuin wiimeinen huippu tuomiokirkon tornin nastasta painui metsän ja
wuorten taaksi. Wasta silloin tunsi hän eronneensa kaupungista, jossa
onnensa päiwä oli nosnut, ja suuret kyyneleet tippuiwat silmistänsä.
Maialeenalle oli Turku lapsuuden koti, jonka hän nyt ensi kerran jätti.
Uutta tointa.
Onnellisesti oli Maialeena päässyt Sweaporiin. Peranderin rouwalta
erinomaisesti ylistetty, oli tulonsa Lauralle warsin mieluinen; waan
eipä niin miehellensä. Arwaten tytön ei tulleen rouwansa pyynnöstä,
luuli Maialeenan lähätetyn applastansa warten wasten wartioimaan
kotoista elämäänsä. Maialeena ei aaweksinutkaan täällä olonsa estäwän
hänen entisellä tawallansa tääl olonsa estäwän hänen entisellä
tawallansa tuomasta kotiin raiwoisia kumppania, jotka lukiwat
kunniaksensa juoda toisensa pöydän ala, taikka pelissä tyhjentää
toisensa taskut; sen siaan ei hän nyt wiihtynyt sitäin wähää kotona
kuin ennen; wieraissa pidetty reimana miehenä oli kotonaan juonikas.
Toisinaan syystäki nuhteli hän waimonsa huonoa tointa taloudessa, waan
se tapahtui aina raasti, joka päiwä päiwältä lisäsi heidän wälillänsä
katkeruutta. Laura, joka oli wiettänyt lapsuuden ikänsä ruotsin
pääkaupungin naiskouluissa, ja kohta sieltä erottuaan tullut naiduksi,
oli niin kuin moni muuki niin kaswatettu tyttö ihan tottumaton kaikkeen
talouden pitoon.
Maialeenan tultua alkoi luutnantilla olla wähemmän syytä walittaa
talouden pidosta, waan kylmyys waimoansa kohti pysyi edelleen, sillä
hän oli ruwennut liehakoitsemaan sen siihen aikaan reiman ja kuuluisan
—in rouwan ympärillä, joka ei woinut pysyä salaisna waimollensakaan.
Laura tuli murheellisemmaksi ja kaswonsa saiwat aina päiwä päiwältä
kiwuloiseman karwan. Maialeena yksinään sai waan tietää mitä hän kärsi
tältä mieheltänsä, jota niin totisesti oli rakastanut.
Kertomuksemme juoni laskee meitä nyt hyppäämään puolen toista wuotta
eteenpäin, mainitsematta muuta, kuin että Luutnantti oli wourannut —
kesäasunnokseksensa pikkuisen maatalon Sippoon rantamaalla, kolmeksi
wuosikaudeksi, ja että Maialeena iloksensa seurasi myös sinne ja
hoiteli siellä rouwansa lapsia, yrttitarhaa ja kukastoa, jotka nyt
oliwat tulleet mieluisimmiksi töiksensä ja joista wähän wäliä oli
kirjoitellut Antollensa ja saanut myös etenki ensi alusta kirjoituksia
siltä, waikka sittemmin aina harwempaan ja harwempaan; waan Maialeenan
toiwo ja rakkaus oli kuitenki järkähtämätöin, sillä hän jo tiesi Anton
ensi wuonna eroawan opistosta ja sitte — — —.
Monellaiset puheet, peloittawaiset ja monelle uskomattomat kulkiwat
1807 ympäri Suomen; waan aika joutui ja puheet toteutuiwat. Sota
sanomat kuuluiwat ympäri Suomen ja kanunein pauke ulkopuolla Sweaporin
wallia jyrisi kauhistusta linnan heikomman suwun rintoihin, ehkä
miehet kokiwat heitä lohdutella toiwoillansa. — Waan linnan sisälläki
sotiwat mielet keskenänsä jo kauwan ennen kuin ulkopuolla oli mitään
waaraa. — Maialeenan isäntä oli pikainen ja hurja. Esimerkiksi siitä
mainittakoon, että hänestä alkoi se eriskummanen päätös, molemmin
puolin sowitun sotalakon ajalla ampua muutamilla kanuuneilla Helsingin
raastupaa kohti, jonka silloin täysi kuun walosta paistawista
ikkunoista tultiin luuloon kaupungin naisten muka tansiwan siellä
wenäläisten upsierien keralla. Waan kaupungin silloisia asukkaita ei
kowin tansittanut, eiwätkä olleen naisensakaan niin löyhkämielisiä
kuin "Pohjanmaan muistelmien" kirjoittaja niin somasti kuwailee heidän
muutamassa toisessa maakunnassa olleeksi, ehkä omilla silmillään oliwat
saaneet nähdä sodan kauhistuksia, kuin sama kirjoittaja myös mainitsee.
Tästäkö ampumisesta, wain mistä lie päämiehensä wihastuneet
luutnanttiin, sen jätämme sillään, waan kaiketi seurasi ensin aresti,
joka aikanansa eroitti hänen järkiään pois pereestänsä sekä uudesta
kotimaastansa.
Moni muistanee wielä 3:nen päiwän Toukokuuta 1808, jolloin
Sweaporin asukkaat, surullisna ja wawisten wastaisesta elämästänsä,
läksiwät linnasta tuntemattomille teillensä, jättäen siaa wieraalle
sotajoukolle. Ei muut kuin itse kokenut woi kertoa sitä mielialaa jolla
isänmaan tärkein pyhin paikka täytyy jätettää wieraan wentolaisen
käsiin.
Laura oli kaiken huonoimassa tilassansa kuullessa miehensä wankeuden
ja itsensä täytywän muuttaa ulos linnasta. Sen työläämpi oli nyt
muutto, kun ainoa palweliaki luutnantin wangittua otettiin häneltä
pois, ja koko muuton puuha jäi waan Maialeenan päälle. Mutta tyttö
oliki wäsymätön siinä. Tultua Helsinkiin hankki hän hewoiset, tunki
kaikki tawarat rattaille ja ohjaten toista hewoista, toista kyytimies,
päästiin jo toisena päiwänä entiseen asuntoon Sipoossa, joka nyt
oliki sangen tarpeellinen. Muutamia päiwiä sinne tultua kääntyi Laura
lapsiwuoteesen. Maialeena sai nyt puuhaa puuhan päälle. Hänen täytyi
hoidella äitiä sekä lasta, täytyi pitää huoli pienen yrttitarhansa
istutoksista ja korjuusta, sillä rouwan oli mieli pitää tämä asunto
edelleen, jos suinki mahdollista. Ihmeteltäwällä uuraudella koki
Maialeena tehdä kaikki mitä talon pitoon kuului, ja laittaa Lauralle
tilaisuutensa mukaisen hoidon. Kerran oli hän pian koko päiwän
puuhannut istutostarhassa ja waan jonku kerran pistäinyt rouwan luona,
jolla oli nyt eräs naapurin mummo katsojana. Ihan wäsyksissä raskaasta
työstä tuli wasta iltahämärässä tupaan, mutta yhta iloisena kuin
tawallisestiki. Laura istui wuoteellansa, kolme lastansa ympärillänsä
ja itki.
— Te tapatte itsenne sillä itkullanne, rouwa! sanoi Maialeena,
istuiden Lauran wiereen ja katsahtaen kätkyessä makaawaa nuorinta
nyt wiikkoista tyttöä. Herra Jumala, mikä teitä nyt niin huolittaa?
Elämmehän me nyt jotenki, lapsi on terwe, ryytimaa on nyt istutettu,
Luutnantti on kohta tulewa tänne, ja wanhempanne warmaan näinä päiwinä
täällä.
— Woi olisiko kaikki kuin sanot! Waan miehestäni ei mitään tietoa,
elääkkö wain on kuollut; Turusta kahteen wiikkoon ei wastausta,
kirjani ei lie päässyt sinne, wastaus lie estetty tulemasta tänne. Oi
Maialeena! et wielä tiedä jotta minulla ei ole waraa suorittaa arentia
tästä talosta, isäntä on kohta käskewä meitä pois; monta muutaki olis
tarwis, waan mihinkä nyt käännäin tuntemattomassa seudussa, ja ystäwä
kulta, kohta tulemme kaipaamaan wälttämätöntä tarwistamme. Eikö jo tämä
liene kylläksi tekemään ihmistä hurjaksi! Suuret kyyneleet tippuiwat
Lauran silmistä.
— Rouwaseni, wastasi Maialeena, tilamme näyttää kyllä hankalalliselle,
waan te kuwaatte sen wielä pahemmaksi kuin onkaan. Posti tulee
tänäpäänä Turusta Helsinkiin, ja miehenne woipi jo olla matkassa tänne.
— Maialeena! kaikkia wielä et tiedäkkään: Turun luonna seisoo
wihollisia suuri sotajoukko, kaikki yhdistys Turun ja Helsingin wälillä
on katkaistu, — ja me emme tule kolmea wiikkoa aikoin. —
— Rouwa! me olemme autetut — kiljasi Maialeena emäntänsä puheesen,
ottaen sen käden. — Huomen aamuna lähden Turkuun.
Turkuun! kiljasi Laura, — tyttö! se on mahdotonta, kuin sinne tulisit,
sinut otettaisin kiini; sellaiseen waaraan, sinusta saisin wielä yhden
huolen, minulla ei olisi yön ei päiwän rauhaa.
— Huomen aamuna, suwainnette, juttelen teille matkalaatuni, naapurin
pieni tyttö jääpi luoksenne auttamaan teitä, ja olen wakuutettu,
ettette tahdo ettenkä woi minua estää, wiikkauden päästä olen Jumalan
awulla olen takasin. — Minä lähden huomen aamuna.
Laura lankesi Maialeenan kaulaan ja itki.
— Millä maksanen sinun hywyytesi, Maialeena, kutsu minua tästälähin
siskoksesi, siskonihan jo oletki, yksi äitihän meillä nyt on
molemmilla. Jumala siunatkoon sinua. Näin sanoen syleiliwät molemmat
kauwan aikaa toisiansa ja Maialeena itki myös ilon ja toiwon kyyneliä.
Kerjäläismummo. Kohtaus.
Kesäkuun helteinen päiwä oli päättynyt; muuan jalkawäen rykimentti oli
päättänyt astumisensa ja asettanut leirinsä molemmin puolin maantietä,
kaksi wirstaa Turusta, johon eräät upserit jo oliwat menneet, waan
sotawäki ja alaisemmat lepäsiwät tässä istuen ja wenhen maassa, taikka
pureksien kuiwaa illallistansa, jonka moni muu olisi pitänyt wangin
ruokana: suolaa leipää ja puhdasta wettä päälle. Maantie oli tyhjä
ihmisistä; muuan wanha kerjäläis mummo näkyi waan nyt, käydä lynkyttäen
keppinsä nojassa, lähestywän sotawäkeä ja tuntuwalla pelolla aikowan
sotawäen halki kaupunkiin päin.
Wapautetut kommennosta, hyppäsi puolikymmentä sotamiestä mummolle
wastaan; missä aiheessa? iwatakseenko wanhaa? Ei sunkaan. Jokainen
työnsi leipä murusen mummon tyhjään pussiin, sanoen: "_auttama stara
baba, auttama!_" ja niin sai mummo pian pussinsa täyteen. Liikutettu
sotamiesten armeliaisuudesta läksi mummo lynkyttämään edelleen ja
kulki hiljaista kulkuaan kunnes wiimeisiäkään sotamiehistä ei enää
näkynyt. Silloin poikkesi hän tiepuoleen ja istuisin ojan reunalle
nurmelle. "Jumala antakoon minulle anteeksi tämän petoksen," huokasi
Maialeena — sillä lukia jo lienee arwannut sen olleen hänen; — "tällä
lynkytyksellä wähät tullaan kaupunkiin ennen yötä, ja wiimeksi ottaawat
minun wielä kaupungin porttiwartiat kiini ja katseleewat kaikki ryysyni
halki; löytääwät wielä Lauran kirjan, se olisi hulluinta."
Onneksensa muisti nyt olewan noin wirstan werran kaupungista pikkuisen
mökin, jossa ennen asui wanha sorwali waimonensa, ja joka oli tehnyt
työtä Peranderissa. Hän aikoi siis pyytää yösiaa tässä mökissä.
Tultua mökkiin oli sen owi sisästä päin suljettu. Maialeena kuunteli
ja kuuli siellä naisen ääniä. Kolkutettua muutamasten awasi wahän
ajan takaa wanha tuntematon nainen owen, ja Maialeena sai wähillä
rukouksilla luwan maata yön mökin lattialla. Ollen wäsyksissä
päiwällisesta matkastansa, heittiikseki kohta makaamaan.
Maialeena hawahti huomena warain pienen lapsen äänestä. Kaikki
makasiwat wielä, ja nyt sai hän tilaisuuden tarkemmin katsella mökin
sisusta. Kaikki oli hänelle tuntemattomat mitä näki, eikä mitään
sorwalin työ kaluja. Kohta tuli myös owesta illallinen mummo ja laittoi
kahwi kattilaa tulelle. Nainen oli myös ihan tuntematon. Mökissä oli
siis nyt järkiään toiset asukkaat kuin ennen. Kuitenki, arwellen
wähän sopimattomaksi tulla päiwäiseen aikaan entisissä ryysyissään
kaupunkiin, liiaksiki Peranderiin johon oli suorastaan menewä, päätti
hän tässä muuttaa toiset waatteensa, jotka illalla oliwat olleet
selässänsä ryysyjensä alla, paremmin pettääksensä sotawäen pitämään
häntä kyyryselkänä mummona. Kuitenki näki tarpeelliseksi ensin wirkkaa
mummolle syyn tälläiseen waatetukseen, jonka täytti sillä että kutsui
mummon ulos ja jutteli lyhykäisesti minkä luuli tarpeelliseksi,
sitte pesiikse ja pukiikse tawalliseen pukuunsa pani kerjäläisryysyt
myttyyn ja aikoi, pistäittyänsä wielä tuwassa, lähtee matkaansa. Owea
awatessansa oliwat siwuseinällä olewan wuoteen warjohurstit auki,
ja Maialeena näki niiden takana wilaukselta nuoren naisihmisen joka
nähtäwällä pelolla wetäsi wuodeliinat eteen ja wiittasi pienellä
walkoisella kädellänsä mummon tulemaan luoksensa. Hiljaan yren puheltua
siellä, tuli mummo ulos, taritsi Maialeenalle kupin kahwia ja kyseli
yhtä toista, milloin aikoi palata Turusta ja pyysi Maialeenan jättämään
waatemyttynsä tähän, arwellen muka sen tulewan kaupungin portilla
wartioilta katseltawaksi ja siitä saattawan niin tulla paljonki
wastusta. Kiittäen mummoa hywästä neuwokistansa lupasi Maialeena
seurata sitä ja palata mökitse.
Jätämme kertomatta millä ilolla Maialeena otettiin Peranderissa
wastaan. Joka kerrankaan on ollut pelossa rakkaimmat ystäwänsä
tilaisuudesta, se tuntee kaiken minkä Peranderin pere tunsi nähtyä
Maialeenan, ja silta saatua tietoa Laurasta.
Waan omalle rinnallensa sai Maialeena wähän lohdutusta. Antto oli
ammoin muuttanut Turusta pois, eikä ollut warsinaista tietoa missä
nyt olekseli; sen katkerampi oli Maialeenalle tämä sanoma, kuin Antto
hänellekään ei ollut kauwalle aikaa lähättänyt mitään tietoa itsestänsä.
Kuitenkaan ei Maialeena antanut murheensa wallita, waan pysyi
toiwossansa yhtä järkähtämätöinä kuin ennenki, selittäen waan nykyisen
rauhattomuuden syyksi Anton äänettömyyteen.
Saara tätiänsä Maialeena ei tawannut kotona. "Wihtamummon" sanan mukaan
oli Hultin emäntä nyt pesun ja ruuwanpidon päällyksenä muutamassa
sairashuoneessa, jonka uusi sotawäki oli asettanut kaupunkiin. Sen
tyttärestä ei mummo tiennyt muuta, kuin sen nykyjään ei olewan äitinsä
luona.
Jo toisena päiwänä erosi Maialeena jälleen wanhoista walloistansa,
saatettuna näiden kyyneliltä ja toiwotuksilta. Lauralle sai kirjan ja
jonku summan rahaa, waatteihinsa ommeltuna.
Puheellensa meni hän sorwalin entiseen mökkiin. Mutta sanokaappas,
hämmästyttikö tuo Maialeenaa tunnettuaan wastaansa tulewan nuoren
naisen, pikkuinen lapsi sylissä, omaksi serkuksensa Annisohwiaksi.
Annisohwia syytti nykyisestä tilaisuudestaan sotaa, joka niin
hirmuisesti muka oli wienyt sulhaisensa. Lapsen sanoi täytywänsä
järkiään peittää äitiltänsä, joka muka oli tahtonut naittaa hänen
kunnialliselle porwarille, jota Annisohwia ei suwainnut. Nyt repisi hän
muka silmät häneltä sekä lapseltansa.
Äänettä ja silmät maahan kuunteli Maialeena. Waan serkkunsa rupesi
itkemään ja tuskittelemaan woiwotellen, sanoen itsensä onnettomaksi
ja uhkaten menettää itsensä sekä lapsensa. Liian totinen näkemään
kawaluutta serkkunsa tuskittelemisessa, surkutteli Maialeena
sydämmellisesti ja koki häntä lohdutella, nuhdellen waan wienosti
entistä kewytmielistä elämäänsä; kielsi sellaisen luullun kowuuden
woiwan löytyä äitistänsä, joka kyllä oli näkewä oman huolimattomuutensa
tyttärensä onnettomuuteen. Maialeena antoi myös serkullensa hywiä
waroittawaisia neuwoja, kehoitti häntä jumalisuuteen ja hywyyteen,
sillä wahwistaiksensa kiusausta wastaan. Neuwonsa ja lohdutuksensa
näyttiwät waikuttawanki hywää serkussa, joka wiihtyi nyt kyllä
helposti; hän kohteli nyt tuota ennen wihattua ja halweksittua
"suomalaistyttöä" rakkaudella, — eikä näyttänyt eläwänkään
puutoksessa. Tyytywäisesti hymyillen katseli hän, kun Maialeena
hywäili lasta, joka oli poika, sanoen; lapsen nimen olewan "Waapian
Albertin"; Mökin mummon käyttäneen sen papilla, joka oikein oli
ihmetellyt nimen kauneutta; pojan luuli tulewan hirmuisen ihanan,
tullee muka wanhempiinsa; Waapianiksi pantiin hän isänsä kaimaksi,
waan Albertiksi erään hirmuisen lustin kirjan mukaan, jonka oli saanut
tutulta upseerilta lainaksi. Maialeenaa liikutti tämä ja sellaiset
kewytmieliset puheet; hän sanoi olewansa wäsyksissä ja tarwitsewansa
lepoa, aamulla warain lähteäksensä matkaan.
Kysyttyänsä mökin emäntää, jota palattuansa ei ollut näkynyt, sai
Maialeena serkultansa wastauksen: sen menneen pariksi päiwäksi
läheiseen kylään, jolla ajalla waan pieni tyttö käwi auttamassa häntä
toimessaan, waan tytönki menneen illansuussa kaupunkiin ja wasta
huomenaamuna tulewan. — —
Ajatellen kaikkea nähty ja kuultua, nukkui Maialeena wasta
myöhään ja hawaitsi wasta päiwän kappaleen jo nostua. Pahoillaan
niin kauwan maattuansa, wiskasi pikaisesti waatteet päällensä ja
walmistiin lähtemään. Lapsen ääni weti silmänsä wuodetta kohti.
Kummallisesti, wuoteen warjot oliwat tiehensä. Päänalaiset, hurstit,
karttuunipeitteet, kaikki poikessa; lapsi waan makasi tuossa huonolla
wuoteella, kapaloituna Maialeenan wanhaan hameesen, joka sotawäen halki
tullessaan oli päällänsä. Lapsen äitin tawaraksi tunnettua, enemmän
kuin äitiä itsiään, ei näkynyt missään. Mitä luulla tästä? Päälliseksi
löysi lapsen ristimäsetelin ja muutamia riepuja sen kapalowyössä.
Liian selwähän tämä oli kaikki, Maialeenan järkiään ei ymmärtää koko
serkkunsa hirmuista wiekkautta.
Ei hengen hiiskuwaa kuulunut ketään, jolle Maialeena heittäisi lapsen;
hennoitakko jättää se yksinään kuolemaan nälkään! siihen hänellä
ei ollut sydäntä. Palatakko lapsen kanssa kaupunkiin? waan kehen
turwaita siellä? Tätiinsäkö? joka oli tietymätömyydessä tyttärensä
tilaisuudesta? Peranderiinko? sydämensä kielsi sen. Wain kaupungin
wirkamiehiinkö? Waan uskottaisiinko häntä omalle sanallensa? Hänen
täytyisi ehkä häwetä siellä silmänsä maahan ihmisten naurua ja pilkkaa.
Ja taas, jos saisiki ihmisille selitetyksi totuuden, mitä tulisi
serkustansa? Annisohwia julkisesti häwäistyksi, rangaistuksi jumala
tiesi miten, tekisi itsensä sekä äitinsä iänpäiwakseen onnettomiksi.
Tähän kaikkeen lisäksi Lauran huoli ja tuska häntä odotellessa. Jäikö
hänelle muuta kuin minkä tekisi? Ottaa hylätyn lapsen käsiwarrellensa,
turwaten Jumalaan, joka pitää huolen orwoista ja turwattomista ja
lähteä niin astumaan tietänsä. —
Toisena päiwänä seisattui Maialeena pienin kumppaninensa yöksi
wähäiseen taloon maantien warrella. Talon emäntä, jolla myös oli
pikkuinen lapsi, surkutteli tuota nuorta äitiä, joka ei woinut elättää
lastansa, laittoi ruokaa heille ja lupasi hywän wuoteen yösiaksi.
Maialeena oli juuri saanut syöneeksi ja istui nyt makaawa lapsi
sylissänsä; häntä huikasutti emännän monet kysymykset, joita kaikkia
ei tiennyt miten wastata, ilmoittamatta hänelle totuutta. Nyt kuului
maantiellä pitkä pruututus, ja kaksistuiset rattaat seisattuiwat heti
pihalle. Kohti pistiin tupaan wenäläinen upseeri, seurattuna nuorelta
mieheltä tawallisissa herraswaatteissa. Jälkimäinen käski, edellisen
puolesta, talonwäen antaa hewoisille kauroja ja heille itselleen
maitoa. Ensimäisestä äänestä oli Maialeena hypännyt pystyyn, ja syöksi
heti sen jälkeen, lapsi käsiwarrella ja iloisesti kiljasten: Antto!
Antto! tulewille wastaaan.
Hämmästyneenä ja äänettä katsoi hän tyttöä ja sitte sen lasta;
koskematta sen ystäwällisesti tarittuun käteen, alkoi hän
satatella tyttöä häpäisewillä nimillä ja nuhteilla, ja jättmättä
tytölle wastauksen wuoroa, syöksi sitä tietään oween, seurattuna
kumppaniltansa, joka ei ymmärtänyt mitään kaikesta tästä seikasta.
Kaurat otettiin keralla ja miehet, istuittua heti rattaihinsa, ajoiwat
tiehensä.
Muserrettuna tältä rutolta kohtaukselta, sai tyttö tuskin sihen
mieltänsäkään taipumaan; sydämmensä, jossa Anton kuwa oli kuin kiini
kaswanut jokaiseen ajatokseen tulewaisuudesta, jokaiseen toiwoon
maallisesta onnesta, tuntui juuriltaan rewityksi, ja kuin wiimeinki
tuli toimeensa, niin kohtasi häntä emännän pilkkaa naurawa katse, joka
waan kristillisestä rakkaudesta näytti suowansa Maialeenan nautita
lupaukset yösiasta hywäksensä.
Hengellisesti ja ruumiillisesti wäsyksissä pääsi Maialeena wihdoin
takaisin nuoren emäntänsä Lauran luo. Lauraki kummastui Maialeenan
tuomiselle kaupungista. Waan kuultua tytön kertomuksen ilmoitti hän
sille täydellisen tyytywäisyytensä, ja molemmat syleiliwät toisiansa
siskollisella rakkaudella.
Kaikki Maialeenan kristillinen rohkeus ja nöyryys tarwittiin
nurisematta äitillisesti helliessä sitä joka, waikka wiatoinaki, oli
saattawa kaikkein ja etenki _hänen_ luulemaan itsiänsä wirheelliseksi
siweyttä kohtaan.
Kahden ajastajan perästä palasi Lauran mies wankeudestaan, ja wielä
samana wuonna muuttiwat tämä nuori pariskunta sekä Peranderi pereinensä
Ruotsiin, jossa wiimeiselle oli sodan alussa langennut suurempi perintö
kiintiänä omaisuutena.
Lähtö tapahtui Turusta; Maialeena oli wiimeiseen hetkeen heidän
seurassansa; waan kaikilla rukouksilla ja yllytyksillä ei häntä saatu
seuraamaan yli meren.
Hän rakasti kotimaatansa, jossa lepäsiwät wanhempansa, jossa kuuli ja
sai puhua äitinkieltänsä, ja jossa hänellä, jo niinki nuorena, oli
niin paljon kalleita muistoja iloisista sekä murheellisista päiwistä;
hän toiwoi myös wahwasti ajan puhdistawan itsensä maailman sekä etenki
Anton luulosta ja yhtaikaa woiwansa seisoa ihmisten luona niin puhtaana
ja wiattomana kuin nyt seisoo Jumalansa luona.
Mistä sai woiman niin pysyä ja kärsiä, niin paljolla waiwalla elättää
ottolastansa? Mistä muualta kuin äitinsä perinnöstä, joka oli: puhdas
jumalisuuden ja siwollisuuden tunto.
Toinen Jako.
Merimies. Omenaknoppa.
Metsät ja maat oliwat kukoistawissa kesäwaatteissaan; aamupäiwä wälkkyi
aalloissa, kukat ja lehdet rehottiwat wielä kiiltäwissä kastehelmissä,
kun laiwan wene, soudettuna muutamilta uhkeilta ja iloisilta
merimiehiltä, rantautui erääsen Turun saariston lahermaan.
Nuoren puolimainen riipeä mies, terweellä waan päiwän mustuttamalla
naamalla, sinisissä merimiehen waatteissa, kiiltäwä lierihattu päässä
ja punaisen juowikas riepu kaulassa, nousi weneen perästä ja hyppäsi
maalle. Käteltyä weneesen jääpiä kumppaniansa, jotka oliwat palaawat
laiwaan ja samana iltana noutawat takaisin kumppaninsa, tuolta warwikon
takaa rannalle pilkoittawasta talosta, sanoi hän: "waikka äitiniki jo
olis Herran nimessä, taikka ei woisi pojallensa ja sen kumppanille
tappaa erästä wasikkaa, niin lieneehän tuolla muita, jotka hywästä
puheesta ja maksusta hankkiiwat meille woitaleipää iltaiseksi; jääkää
siis hywästi nyt, pojat, ja tulkaa terweenä takaisin!"
Nostettua hattunsa ja huutaen: "hurra, meiän peremiehelle Muurille!"
sysäsiwät pojat weneen maasta ja läksiwät kiireellä soudulla, seurattu
merimiesten iloiselta laululta, oikasemaan takasin laiwaansa.
Rannalle jäänyt, jota kuulimme mainitun Muuriksi, läksi astumaan
ensin lewiämpää metsän ajotietä, sitte poiketen toista polkua taloa
kohti, johon wielä oli hywä matka. Hän näytti olewan hywin liikutettu
lähestyessään pihaa, ja melkein kuultawasti puhui hän omia aikojaan:
— Kadonnut poika! mistä se tuhma puhe lie tullutkaan. Waan se woipi
ymmärrettää kahtalaisesti, ja jotka tunteewat minun eiwät woi niinkään
pahaa ajatella. Omatunto on kuitenki paras todistaja; isälleni
kuollessansa tehdyn lupauksen olen pitänyt kowana, ja luulen olewani
wielä, niinkuin kumppanit muinoin minua haukkuiwat, sama "kiiwipää",
jota ei toinen tieltänsä aja, waan joka mielellänsä seuraa iloisia
kumppania mihin tahansa. Tapaankohan tuolla wielä ketään heistä?
Lieneekö wielä yhtään oikeaa Suomen poikaa? Monjahta, lienen oikein
tuntenut, ei pitkään arwellut mistä päin tuuli käwi. Hänet tawannen nyt
walmisna pormestarina — ja waimonansa — — —
Liekkö ampiainen ampunut miestä otsaan, wain miksi seisatti hän
yhtäkkiä puheensa, pyyhkästen otsaansa?