Ja synkät lehwikot, kuin lassa näin!
Te ikkuisesti mielessäni ootte nuoret,
Mä teitä rakastan kuin äitiäin.
Mä muistelen, kun ensikerran mun te näitte
Ja silloin kuljin teissä äitinein,
Te järkiään mun ystäwäksenne jo teitte,
Ja haastelitte äitin kielelläin.
Ja runoloita isiemme sankarkieltä,
Mä teissä ensi kerran kuulla sain;
Ja kannelsoiton ihastuttawaista ääntä,
Se nosti hempiästi rintoain.
Kuin woisin unhottaa sinua kotimaani,
Mä wielä äitin kielen kuulen nyt
Ja yksi hellä tunto nostaa rintoani,
Se sankarkiel ei wiel' oo sammunut.
Sitä emme woi sanoa minkä waikutuksen nämä wärsyt, lauletut Maialeenan
helisewällä selkiällä äänellä, sen sulawilta huulilta ja wähän
surulliseen wetäwällä säwenellänsä, matkaan saattoiwat kunki kuultelian
mielessä, sillä harwat ymmärsiwät oikein näitä tälläisissä seuroissa
outoja sanoja, mutta sen woimme wakuuttaa, että warsinkin oli yksi
joka ne ymmärsi ihan täydellisesti, joka niissä tunsi oman sydämmensä
kielen, ehkä waan waillinaisessa puwussansa. Tyytywäisenä, ja illan
iloista wielä puolijuopuneina jättiwät wieraat sydänyön aikana
Peranderin talon.
* * * * *
Päiwä oli juuri nousemaisillaan werenpunaiselta wuoteeltansa; kaupungin
yöwartiat oliwat nukahtaneet huonein seinwieriin ja lukemattomain
kukkojen kimakat äänet huusiwat ihmisiä nousemaan wuoteiltansa. Waan
ihmiset makasiwat rauhassa, ja kaupungin kadut oliwat elottomat, tyhjät.
Silloin aukesi yksi Peranderin talon pihan puolimaisia ikkunoita, ja
aamurusko suuteli siitä yöllä wähän waalistuneita poskia, ja posket
saiwat aamuruskon karwan; niissä tunnemme nuoren Maialeenan. Hän oli
maannut waan lyhyisen ajan, ja senki lewottomammasti tawallista.
Tullut wasta puolelta yöltä wuoteellensa, oliwat rauhattomat unet
pääsneet ensikerran rauhalliselle päänalaisellensa, jotka wiimein
karkoittiwat hänen ajemmalla kuin muutoin jättämään wuoteensa ja
terwehtimään nousewata kewätpäiwää. Hän oli istunut ompelupöytäänsä
ikkunan wiereen ja ompelus kädessä, awannut ikkunan, nauttiaksensa
aamun raitista ilmaa. Katsellen laajaa kaupunkia, jonka punatut katot
näkyiwät silmän sintäwään ja peittiwät kaukana kaupungista olewan
metsän, josta waan yksi korkia mäki aamuruskossa wähän pilkotti,
kuwaisiin hänelle entinen elämänsä pienessä äitinsä mökissä mieleensä.
Kuin erillainen sitä wastaan oli nykyinen! ja ensikerran hawaitsi
hän itsessäänki jonku muutoksen. "Minä", sanoi hän itsekseen.
"joka neljä wuotta sitte kerjäläistyttönä tuolta mäeltä ihmettelin
noita kaikkia huoneita, joka raalta työmiehen waimolta, omalta
sukulaiseltani ajettiin kadulle tawallisena kerjäläisenä, minä olen
nyt muutaman näistä huoneista suurimman ja kauneimman asukkaita,
isällisellä ja äitillisellä hywyydellä kohdeltu onnelisimmilta ja
korkeinsäätyisiltä näitä asukkaita, ja kaikki nuo nuoret herrat,
jotka joka päiwä etsiwät ystäwyyttäni ja jotka — minua häwettää sitä
sanoessa — jotka pitäisiwät onnenansa suudella minun, kerjäläistytön,
kättäni. Olen warmaan paljon muuttunut, minua warmaan ei lueta enää
kerjäläistytöksi, ei tunnettane minua köyhän mökin lapseksi? Ja sen
olen laimin lyönyt sanoa heille kaikille. — Waan kuin! wielähän minua
kutsutaan Maialeenaksi kuin kotonaniki, wielähän puhun waan samaa
kieltä kuin äitineni Hämeen metsän mökissä, ja wielähän äsken puhelin
niin kuin ennenki weljeni Heikin kanssa." — Suuret kyyneleet wälkkyiwät
Maialeenan silmissä, ja nojaiten ikkunan pieltä wasten peitti hän
pyyhkimellä kaswonsa ja itki. Waan yhtäkkiä kawahti jälleen ylös,
jatkaen yksinäistä puhettansa: "— waan tuo uneni, niin hirmuinen, ja
kuitenki niin suloinen, ei, sitä en saa, en woi pitempään muistella,
— ensitilaisuudessa sanon hänelle kaikki, sanon olewani se kuin
olenki, kerjäläistyttö Hämeenmetsän mökistä. — — Waan se hirmuinen
uneni, woisinko unouttaa sen kohta?" — — Näin sanoen kurotti hän
päänsä likemmäksi ikkunaa antaakseen raittiin tuulen puhaltaa palawille
kaswoillensa, waan siinä samassa wetäisiin hän hämmästyneenä takaisin,
ja kiljasten hätäyntyneellä äänellä, lankesi istuimellensa. Portista
tuli nyt neljä miestä pihalle, kantain purilailla jotain raskasta
kuormaa. Aamurusko koki turhaan punata puriloilla lepääwän nuoren
miehen waalistuneita kaswoja, jotka Maialeenalle oliwat tuntemattomat.
Peranderin pidoista erottua oli muutamia tutenttia kokoontunut Anton
luoksi, ja niiden seassa oli myös Jaakko. Niin kuin tawallisesti
kuunteli hän äänetöinä ja synkiällä katsannolla iloisten kumpaniensa
ilweitä. Etenki iloittiin nyt Anton irwistyksille suomalaisesta
tytöstänsä. Se on ankara tyttö, sanoi hän, rakastan häntä hulluksi
tullakseni, wain mitä Jaakko, eikö hän laulanut oiwallisesti wärsyjäsi?
Kiitän nöyrimmästi nyt niistä, ne walehtelin omiksi tekemikseni, sen
suonet minulle anteeksi, olisit nähnyt kuin hän niihin ihastui ja
panetti ne soiton opettajallensa järkiään nuotille, ja toisena päiwänä
lauloi ne jo minulle suomen kyntörastaan äänellänsä, että rakastuin
häneen warpaiden neniin asti.
— Sinun suomalainen tyttösi on todellaki rakastettawa, sanoi muuan
tutentti, waan minua peloittaa että hän on sinulle liian hywä,
sellaiselle roistolle.
— Woisit häwetä toki! Waan rakastaa on toinen juttu ja toinen naida.
Siihen tarwitsesin wähimmäkseen parin wuotta ensi kunnella Porttaanin
lukuja, saadakseni muutamain suomikiihkon; waan Porttaanikin jo on
Herran nimessä, ja sentähden siitä ei tule mitään. — Mutta hän on toki
paras karjapiioista joita olen tuntenut — ja näätte, olisko ihme jos
sydäntä wähän lämmittäisi. Waan Jaakko, näytät niin wakaiselta, ethän
mieline minua puskemaan!
Jaakon katsanto oli todellaki hirmuinen. Hän kawahti istuiltaan,
hyppäsi Anton eteen ja kiljasi wawisten: sinua on suurin heittiö
kuin maa päällänsä kantaa, kunniaton, hylky! Jos awaat wielä suutasi
tytöstä, joka on tuhannen kertaa parempi sinua ja koko sukuasi, niin
rutistan tuohon paikkaan sinun jauhoksi.
Jokainen hämmästyi Jaakon puheille ja näölle, sillä siinä ei ollut
mitään leikkiä. Siinä se on oikia kosia, sanoiwat ystäwät, niin minäkin
tekisin Jaakkona.
— Sitä minä en sallisi Anttona, sanoi toinen; sitäpähän olisi mies,
joka weisi tyttöni pois nenäni edestä, ja sitte haukkusi minua noin
omissa huoneissain.
— Pidä puolesi Antto! taikka sinun hylkääwät kaikki ystäwäsi, kun niin
annat itsiäsi haukkua!
— Oikein, sanoi taas muuan, sitä hiis sietäsi, toisen tuolla tawalla
menettelemään tyttöäni, ei! kimputkaa, kas se on oikein, minussa on
Jaakon puollustaja.
— Sinä wastaat minulle sanasi, Jaakko, sanoi nyt Antto, taikka
peruutat ne nyt paikalla. Ystäwäin ja kumppanein kesken ei sellaiset
sanat saata tulla kysymykseen.
— Ne wastaan waikka hengelläni, enkä peruuta, ja sanon wielä, sinä
olet kunniaton petturi, joka wiettlisit sellaisen jalon naisen. Et
ansaitsesi päästä hänen seuraansakaan, sen wähemmän tulla mieheksensä.
— Jaakko, tänä yönä tapaamme toisemme kello 2 Hämeen tullin
ulkopuolella.
Pian oli koko seura liikkeessä ja nyt mentiin esinnä tutentein
tawalliseen rawintopaikkaan, jossa tawattiin muutamia kumppania
lisäksi, juotiin ja syötiin yhtenä, ja yllytettiin riitaweljeksiä
enemmän, sillä kaksikimppu oli siihen aikaan tutenttein kielletty
huwitus, joka sen tähden oli sitä enemmän wiljelty ja hywäilty.
Määrättynä hetkenä löydyttäittin sowitussa paikassa, molemmin
puolustajin, ja Jaakko, joka sai määrätä aseet, oli walinnut miekat.
Tehtyä tawalliset warustukset ja temput töytäsiwät kumppanit toisiensa
päälle. Tappelu meni ensin melkein tasaiseksi, sillä molemmat oliwat
warmat miekkasilla tappelemaan; mutta Jaakko oli wäkewämpi ja muuten
rohkiampi. Ei kauwan wiipynytkään ennen kuin Antto kaatui, rintaan
haawoitettuna Jaakon miekalla. Hämmästyneinä hyppäsiwät puolustajat
langenneen ympärille. Weri torwesi mustanaan haawasta, ja Antto oli
menehtynyt tunnottomaksi. Hän kuolee, huusiwat ystäwät, kowin julma
olitki, Jaakko. Säikähtyneenä wiskasi Jaakko miekan tantereelle. Waan
ajatuksensa oliwat nyt wielä sekoitetut edellisestä juomingista, eikä
tiennyt mitä tehdä, waan katseli järkähtämätöinä kaatunutta ystäwäänsä,
jonka kaswot oliwat kuolleen karwaiset. Kaikki näytti nyt hänelle kuin
unen näkö. Kumppaniensa hoidellessa kaatunutta, häwisi hän wiimein
heidän keksimättänsä.
Yrkäleen ajan siitä kuuli Maialeena unissansa wienon laulun ja luuli
selittäwänsä sanat:
"Ja sama tunto nostaa wielä rintoani.
Se sankar kieli' ei wiel' oo sammunut".
Me tiedämme jo mitä nyt seurasi, ja että tutentit oliwat saaneet
muutamia yöwartioita kantamaan Anton kotiinsa, ja lähättäneet Lääkärin
sitä hoitamaan. Waan Jaakko! sitä ei ollut kukaan nähnyt sen koumin ja
huomena ei löytynyt Jaakkoa koko kaupungissa. Muutamat arweliwat hänen
purjehtaneen samana aamuna lähteneessä laiwassa Englantiin. Ja koska
Jaakolla muuten oli warsin wähän tuttuja kaupungissa, ja nekään wähät
eiwät tienneet hänen kotiperäänsä eikä sukuansa, unoutettiin pian koko
asia, sen enemmättä kysymyksettä.
"Magisterin" tilaisuus pani kohta koko Peranderin pereen liikkeelle.
Selwittyä ensimäisestä säikäyksestään kiisi Maialeena ajamaan ylös koko
joukon, joka ei wähemmän hämmästynyt tätä erinomaista tapausta. Kukaan
ei toki arwannut oikiaa syytä tapaukseelle. Peranderi arweli Magisterin
lyödyksi raiwoisilta sälleiltä ja opinpojilta, jotka usiasti käweliwät
suurissa parwissa öillä ympäri kaupunkia, ja monesti pitiwät pieniä
meteliä tutenttien kanssa. Hän oli wielä aina toimetoina. Lääkäri oli
kuitenki tutkinut haawan ja sanonut sen ei olewan kuolettawaisen,
mutta waatiwan tarkkaa hoitoa. Erinomattain oli kaikki melu ja hälinä
waroitettawa sairaan kuuluwilla. Maialeena sekä Peranderin lapset
katseliwat itkusilmin opettajaansa, joka iloisella ja leikkisellä
käytöksellänsä oli tullut kaikkein ystäwäksi. Wanhemmat eiwät wähemmän
surkutelleet kotiopettajan tilaisuutta, ja tekiwät kaikki mitä woiwat
sen parantamiseksi. Rouwa itse käwi wähän wäliä istumassa hywät ajat
sairastuwassa, ja Maialeena, usiasti molempain talon tytärten kanssa,
wietti siellä pian koko päiwät, wälttäen sillä uskomasta sairasta
huolimattomain palweliain haltuun.
Ensimäisestä kohtauksestaan oli tauti lyönyinnä kuumeeksi, jossa
sairas wälistä oli lewotoin ja horisi. Maialeena oli silloin kuullut
usiasti oman nimensä ja toisenki sairaan suusta, ja tunsi rintansa
joka kerran sykkäwän kiirummasti. Mutta wähitellen alkoi haawa parata
ja Antto tointui ja awasi rauenneet silmänsä. Ne tapasiwat esimäiseksi
Maialeenan, joka istui juuri wuoteen wieressä. Anton waalenneet kaswot
punertuiwat, ja hän käänsi ikään kuin hämmästyksissään pois silmänsä
tytön toiwoa naurawista silmistä, katsellen ympärystöänsä, ja sanoen:
missä minä nyt olen?
— Omassa kammarissanne, wastasi Maialeena, ettenkö tunne enää minua?
— Niin se on, wastasi Antto wienolla äänellä; waan Maialeena, olenko
jo kauwan potenut, minä en ole tiennyt mitään, ja mistä tulee että sinä
istut nyt täällä? mitä sanoo Perander?
— Jo olette toista wiikkoa maanneet toimetoina, ja kaikki olemme
pelänneet teidän kuolewan. Waan nyt, Jumalan kiitos! — mutta minä
unhoton. Lääkäri käski minun antaa juotetta teille samassa herättyänne.
Sallinette Magisteri!
— Anna anteeksi minulle, hywä Maialeena, sinulla on ollut paljon
waiwaa minusta. Onko ketä kumppaniani käynyt täällä potessani?
- Pait Lääkäriä ei ketään. Waan Magisteri, Perander Herra on
kuulustuttanut ympäri kaupungin saadakseen tietoa pahantekiästä, joka
teiltä oli hengen ottaa, warmaan hänen tunsitta?
— Luulin niin, hywä Maialeena! Waan tuttawia on monellaisia, ja
kaikkia ei saata uskoa. Häntä pidin ystäwänä, mutta — — näette miten
hän sen ansaitsi. Tahtoisitteko olla hänen ystäwänsä?
— Ah! mikä ilkiä ihminen!
— Ja kuitenki hän on ystäwänne?
— Minun? se on mahdotonta.
— Waan Maialeena, onko Jaakko käynyt täällä? kysyi Antto, katsoen
Maialeenan silmiin ja suunsa wetaytyen nauruun. Tytön posket
punastuiwat, ja silmänsä painuiwat maahan, ja pian wapisewilla huulilla
wastasi hän:
— Meillä ei ole käynyt paljon ketään sitte kuin sinä iltana. — Waan
miksi kysytte sitä?
Magisteri oli wastaamaisillaan, kun Perander rouwinensa tuli huoneesen
ja keskuutti puheensa. Molemmat oliwat iloiset nähden kotiopettajan
toimistuneen ja terweemmän muodon. Perander jutteli nyt saaneensa
tiedon Magisterin murhamiehestä. Waan mitä hittoja teillä oli
wälillänne, sanoi hän, nauraen Magisterille. Ja se tyyni kumppaninne,
ken hänestä olisi luullut sitä. Waan tyynessä lahdessa suuri kala
kutee, ja niin näkyy olewanki. Nyt saatte hänestä olla huoleta.
Tänäpäiwänä sain tietää hänen häwinneen kaupungista.
Todella! sanoi Antto, peitetyllä liikutuksella, minua surettaa, hän oli
ystäwäni!
Hämmästytte warmaan kuullessanne, mikä häntä on kohdannut. Samana
yönä kun seikkanne tapahtui näkiwät yöwartiat nuoren miehen kiireillä
askelilla kulkewan Auran sillatse. Tultua keskelle siltaa olli hän
kadonnut, kenenkään näkemattä mihin. Eilen löyttiin lähellä linnaa
Aurajoessa ruumis, herraswaatteissa, mutta muserretulla päällä;
Tutentit sanoowat sen kumppaniksensa, Jaakoksi.
Sairas hämmästyi todellaki, ja kaswonsa waalettui lumiwalkoiseksi.
Waan kukaan ei keksinyt sitä, sillä nyt oli jokaisen silmät käännetyt
toiseppäin. Rouwa oli ottanut kaswattinsa käden Peranderin puhellessa,
ja naurellut hänelle yhtätoista opettajan tilaisuudesta ja oppilapsen
nöyryydestä. Waan yhtäkkiä tunsi hän pidetyn käden wapisewan ja
herwahtawan, ja ennen kuin kerkesi sitä estääkkään, waipui Maialeena
woikahtaen jalkoihinsa lattialle.
Pait Anttoa eiwät kumpainenkaan tässä olewat arwanneet oikiaa syytä
Maialeenan säikäykseen, waan selittiwät sen kauhian tapauksen
kertomisen syyksi, josta rouwa nuhteli miestänsä. Anton kaswot oliwat
waaliammat entistään, kun Perander rouwinensa jätti hänen, saattaen
sitä kohta tointunutta kaswattiansa ylös. Maialeena oli kauwanaikaa
tämän perästä alakuloinen ja murheellinen.
Tunnustukset.
Wähitellen parani Antto Greeni. Hän oli nyt taas terwe; mutta tapaus ja
sitä seuraawa tauti oli waikuttanut hänen luonnollensaki erinomaisesti.
Hän ei ollut enää sama ajattelematon iloisa nuorukainen kuin ennen;
sitä wastoin nähtiin hän nyt usiammin wakaisena ja wähän alakuloisena.
Ainoastaan Maialeenaa puhutellessaan näyttihen wielä entinen
iloisuutensa ja kewytmielisyytensä. Waan tässäki näytti nyt jonku
eroituksen entisestään. Hän oli ruwennut kohtelemaan oppilaistansa
enemmällä noyryydellä ja siiwolla. Maialeena, joka mainitusta
säikäyksestään asti oli myös tullut alakuloiseksi ja wakaisemmaksi,
näytti ensiksestä ikään kuin karttawan opettajaansa. Mutta wähitellen
haihtui tämä kylmyys, ja molemmat wiihtyiwät warsin hywin yhdessä.
Antto oli todellaki huwittawainen seura-ihminen. Puheensa, ehkä
paraastaan kewyt mielinen, oli kuitenki huwittawainen ja aina uusi.
Hänellä oli hywä luonnollinen äly, ehkä omarakkautensä teki wähän
kylmäksi kaikkia kohtaan. Eräsnä iltana istui Maialeena yksinään
salissa. Hän oli awonaisen ikkunan pieltä wasten ja päänsä nojattu
käsiwarrelleen katseli ulos kaunista iltaa, iloista kaupunkia ja
kaukana näkywän metsän auringon wiimeisiltä säteiltä punattuja mäkiä ja
puita. Hiljaan oli Antti hiiwinyt saliin, Maialeenan keksimättä. Tytön
punakka kaswo, lumiwalkoisella kädellänsä, loisti kuin walmistunut
orjantappuran kukkanen, punaisin ja walkein lehtinensä, jolla wälkkywä
wesiherne paistoi illan kasteena. Antto oli jo pian keskilattialla
ennen kuin Maialeena keksi hänen, nousi ylös ja taritsi tuolia
opettajallensa.
— Oletta itkeneet, sanoi Antto, istuiden tytön wiereen. Enkö saisi
tiedä suruanne?
— Suruani! Ei magisteri, minulla ei ole mitään surua.
— Kuitenki itkette. Warmaan muinoisia muistoja, — waan ne owat
paremmat unouttaa ja ajatella nykyistä.
— Muistoni! Ei Magisteri, niitä en woi unouttaa koskaan.
— Waan jos oma onnenne käskisi ne unouttamaan?
— Niin pysyywät kuitenki ikuisesti mielessäni. Näättekö tuolla tuon
korkean punertawan mäen?
— Ettenhän ruwenne runoilemaan!
— Neljä wuotta sitte seisoi samalla mäellä kaksi kerjäläislasta ja
katseliwat ihmetellen ensi kerran nähtyänsä kaupunkia. Ne oliwat
köyhän mökkiläisen armottomat lapset Hämeenmetsästä. — Suuret pisarta
tippuiwat nyt Maialeenan silmistä.
— Runoelmuksenne alkaa todellakin liikuttawasti, wiimeksi täytyy
minunki ruweta itkemään. Waan kerjäläiset?
— Yksi niistä on oppilaisenne.
— Joka ansaitsisi olla ruhtinattarena.
— Koristelewa puheenne todistaa jotta ansaitsee waan teidän pilkkanne.
— Luulin paremmin tuntewanne itseni. Maialeena, minullaki on sydän
niin lämmin kuin jollai toisella. Armas tyttö, teitä rakastan
kuoltakseni! — — —
Maialeena itki. Ikuisesti muistelen hywyyttänne, sanoi hän, nostaen
silmänsä opettajaansa päin ja ikään kuin hoksaamatta Anton wiimesiä
sanoja.
— Se on waan oppilaisen kiitollisuus opettajallensa. Minä olen
rakastanut teitä ensi wilaukselta nähtyäni, olen pyhittänyt koko eloni
ja oloni tälle rakkaudelle, enkä woi elää teittä, — sanokaa woiwanne
rakastaa minua, ja minä tulen onnellisimmaksi ihmiseksi. —
Maialeenan kaswot paloiwat tuli punaisina, ja suuret kyyneleet
tippuiwat sen wälkkywistä silmistä. Kätensä oli tietämättänsä mennyt
opettajansa käteen.
— Ei, sanoi hän, Anton päätettyä ja wetäen pois kättänsä, ei
Magisteri, te ette woi, ette saata minua rakastaa, teille on koko
maailma auki, ja minä olen kiitollisempi, kuin että suostuisin sitomaan
onneanne itseeni. Minä olen köyhä mökin tyttö; — unohtakaa minut,
paetkaa — walitkaa niin ettette wasta tarwitse katua. — —
Magisterilla ei ollut aikaa kuulella päähän näitä tytön waroituksia,
hän lankesi polwillensa oppilaisensa eteen, painoi sen käden rintaansa,
ja ensimäinen suutelu ei ollut wielä heidän huulilta päättynyt, kuin
Perander rouwinensa tuli owesta ja molemmat, yhtä hämmästyneinä
kuin ilolla, wahwistiwat näiden nuorten liiton, joka ehkä jo ennen
aiheissa ollut, nyt kuitenki niin onnellisesti oli tullut toimeen. —
Huomen iltana wietettiin Antto Greenin ja Suomalaisen tytön julkiset
kihlajaiset.
Matka.
Anton ja Maialeenan läheneminen toisihinsa ei ollut enemmän
Peranderille kuin rouwallensakaan odottamaton; paremmin oli se
molemmille toiwottu tapaus. He oliwat jo ammoin keksineet molempain
ystäwällisen keskuuden ja nähneet siinä kaswattinsa mahdollisen
ja soweliaan kaupan. Anton kewytmielisyys ja huolettomuus
opinharjoituksissaan ei sunkaan ollut heille tuntematon, waan sen
luottiwat ajan ja maailman tasaawan. Perander oli miellyttänyt hänen
päättämään wiimenki akatemialliset lukunsa sillä, että seisosi jonku
tutkimuksen, jolla pienempiin maan-wirkoihin woisi pyrkiä, ja Antto
päätti walita kameraalisen tien ja seista pienemmän tutkimuksen siinä.
Perander lupasi tehdä kaikki mitä woimissaan oli, saattaa hänen aluksi
toimittamaan jotai nimismiehen eli henkkomsariuksen wirkaa, jossa saisi
tilaisuuden rakentaa elantonsa ja naida; pait sitä oli lupa Maialeenan
saada jonkulaiset morsiuslahjat naimiseen mennessään. Todellaki alkoi
Magisteri walmistaida mainittuun tutkimukseen, ehkä se näytti menewän
wähän hitaisesti, sillä enin aikansa wiettyi morsiamensa parwessa,
jota hän nyt näytti wilpittömästi rakastawan. Paremmin kuin kuiwia
kameraalisia kirjoja rakasti Magisteri kuunnella nuoren morsiamensa
ja entisen oppilaisensa suullisia tutkintoja henkkomsariuksellisen ja
nimismiehellisen talouden pidosta Hämeessä, sinä pienessä kappelissa,
joka 5 wuotta sitte oli nähnyt Maialeenan welinensä kerjäläissä
lähtewän Turkuun. Maialeenan koko toiwo oli muka tähän kappeliin,
sillä wasta täällä hän woisi tulla oikein onneliseksi; täällä saisi
hän muka tawata joitakuita tuttuja lapsuuden ajoistansa, täällä olisi
ilonsa suurin opettaa köyhäin wanhempain lapsia lukemaan ja muuhun
hyödylliseen. Näitä ja monta muuta kuunteli Antto ja unoutti usiasti
lukunsa. Waan Perander arweli tästä pahaa, liiaksiki kuin nyt ikään
oli usioita soweliaita wirkoja awonaissa, joista Anton puolesta jo
oli puhellut asianomaisille, ja saanut hywiä lupauksia. He näkiwät
Anttoa ei woiwansa pakottaa paremmin uurastamaan lukujansa muuten kuin
joksikuksi ajaksi eroittamalla wiettelewäisestä seurastaan, waan siihen
eiwät tienneet juuri soweliasta neuwoa. Wähän olisi apua ollut Anton
muuttamisesta toiseen asuntoon. Onneksensa tarjosiin kohta kuitenkin
sowelias tilaisuus tällaiseen eroitukseen.
Eräsnä päiwänä sai rouwa kirjan Peranderin wanhimmalta tyttäreltä
Lauralta Sweaporista, jossa tämä oli naituna muutamalle sotaherralle.
Laura oli niin kuin muutki sen aikuiset rikkaimpien tyttäret kaswatettu
Ruotsissa, jossa oli tullut tutuksi jollekulle gardi-Luutantille.
Tytön palattua kotimaahansa muutti tämä myös Suomeen, meni Suomen
sotawäkeen ja kosioi sen 16 wuotisen Peranderin Lauran. Nyt oliwat jo
seitsemän wuotta olleet naineina. Tällä ajalla oli Laura waan yhden
ainuan kerran, ensi wuosinaan käynyt wanhempiensa luona, waan sen
usiammasti oli siihen siaan kirjallisesti pitänyt yhteyttä etenki
emintimänsä kanssa, johon hän luotti kaikissa asioissaan. Peranderin
rouwa oli jo ammoin hawainnut näistä kirjoituksista Lauran ei olewan
onnellisen kotielämässään, ja surkutteli häntä äitillisellä sydämmellä.
Kuitenkaan hän ei woinut muuta kuin lohdutella häntä. Laura oli pait
sitä kieltänyt tyytymättömyytensä tulla isänsä korwiin, koska muka
itse, eikä isänsä yllytyksestä, oli suostunut menemään silloin wasta
wähän tunnetulle Luutnantille. Nyt oli Lauran kirjoitus enemmän
kuin milloinkaan täynnä walituksia ja tyytymättömyyttä. Hän oli
tullut kiwuloiseksi alakuloiseksi; pait sitä odotti kohta joutuwansa
lapsiwuoteesen; talouden pito oli huonolla järellä, koska Laura tässä
oli järkiään tottumaton, johon enimmäkseen oli syynä kaswatuksensa. Hän
oli tottunut kaikissa luottamaan palweluswäkeen, joka taas ei ollut
uskollinen mutta teki kaikki ylinalimaisilleen. Tämä lisäsi miehensä
tyytymättömyyttä ja kylmyyttä, ja teki Lauran sen onnettomammaksi, kun
täällä kaipasi myös sellaista naisystäwää, johon luottasi onnettomassa
tilaisuudessaan.
Peranderin rouwan päätös oli nyt tehty. Hän kutsui Maialeenan
luoksensa, kertoi sen jo häneltä ennen ja tuntematonna rakastetun
Lauran tilaisuuden. Wakuutettu tytön hellästä osanottamisesta,
kummastui hän kuitenki millä erinomaisella halulla ja rakkaudella hän
tarjosiin lähtemään hywäntekiänsä tyttären luo, auttamaan sitä huonossa
tilaisuudessaan, unhottaen kaikki rakkaat siteet, jotka kiinnittiwät
häntä tänne.
— En woi kylläksi kiittää sinua hywyydestäsi, sanoi rouwa, kätellen
kaswattiansa; päätöksesi ilahuttaa minua yhden werran Lauran kuin
omastaki puolestasi. Sinulle on parempi olla jonku ajan wielä
eroitettuna Antosta, kunnes hän ehtii päättää lukunsa ja hankkia jotain
paikkaa.
— Olen sen kyllä hawainnut itsekki, hywä rouwaseni, ja sen suuremmalla
ilolla nyt olen siihen walmis, kun yhtaikaa woin jotenki palkita
hywyyttänne minua kohtaan. Koen tehdä kaikki mitä woin tyttärenne
awuksi, ottaa taloutensa ja tehdä sen niin hauskaksi hänelle ja
miehellensä kuin ikään mahdollista.