SERKUKSET
Alkuperäinen jutelma Ulla-tätiltä
Kirj.
PIETARI HANNIKAINEN
Wiipurissa, 1848.
J. Cederwaller poikineen.
A.F. Cederwallerin kustannuksella.
Imprimatur:
_G. Rein_.
SISÄLLYS:
Ensimmäinen Jako.
Mökin lapset.
Suuri kaupunki.
Saara täti. Serkukset.
Herrastalo. Weli ja Sisar.
Opettaja. Ystäwykset.
Ann'-sohwia.
Suomalainen tyttö.
Sairaanhoitaja.
Tunnustukset.
Matka.
Uutta tointa.
Kerjäläismummo. Kohtaus.
Toinen Jako.
Merimies. Omenakuoppa.
Talon onni.
Aarre.
Uudistalo.
Selitykset ja loppu.
Ensimmäinen Jako.
Mökin lapset
Eräsnä helmikuun iltana wuonna 1802 näemme yksinäisen mökin suuremman
kylän reunassa. Talwi on kowimmillaan; wähäinen osa mustasta
lahonneesta seinästä näkyy katolla olewan lumen ja niatoksen wälillä.
Korkiat lumi seinät, kahden puolen parin kyynärän korkuista owea
owat mökin porstuwana, johon kapukainen polku kylästäpäin on tienä;
lumen reunatse pilkistäksen pikkunen päreillä ja riewuilla turattu
pieniruutuinen ikkuna, josta kumottaa nyt iltahämärässä punertawa
walo, joka näyttää mökin olewan asutun. Lienee kuin paljon onnea
tämän ulkopuolisesti tuskin ihmisten asunnoksi tunnettawan hökkelin
suojassa? lieneewät tämän pikkuisen mökin asukkaat onnellisemmat
kullalle paistawan howin asukkaita? Ken tietää mitkä ilot woiwat
wiihtyä noiden lahonnein seinäin suojassa? Astukaamme tuohon pikkuiseen
tupaan. Owea awatessamme lyöpi palawalemu kaswoihimme, ja meidän
täytyy pusertaa silmämme pian kiini, sillä tupa on täysi kitkerää
sawua, ja punertawan samakka pärewalkia läpäjää sen keskellä, wielä
enemmän työlästyttäwä näköämme. Nyt selitämme kaksi lasta: tytön noin
12 ja pojan näöltä 10 wuoden iällä, seisowat jonkun mustan kappaleen
wieressä. Tultua likemmäksi näemme ja hämmästymme, sillä se musta
kappale ei ole muu kuin rumasti kyhätty — ruumiskirstu. Itkusta
punastunein silmin ja rukoukseen puserretuin käsin katsoowat lapset
siihen, pian järkähtämattömillä silmillä. He tahtoowat wielä nähdä,
ja muistiinsa painaa siinä, pitkälliseltä taudilta raadeltuja ja nyt
kuoleman jäykistämiä kaswoja, jotka heille oliwat olleet rakkaimmat
tässä maailmassa; heidän äitinsä, ainoa turwansa, lepää äsken
ummistettuna ruumiskirstussa. Kaikki ympärystönsä todistaa köyhyyttä ja
puutosta. Äiti oli kuitenkin jättänyt heille rikkaan perinnön: totisen
jumalan-pelon ja luottamisen hänen isälliseen huolenpitoonsa. Wanha
eukko häärii pyyhkien pöytää ja penkkiä, hawuttaa jo ennen hiekattua
lattiaa. Se on kylän wanha Anni. Hän on koko kylän yhteinen ruumiin
pesiä ja ummistaja, hautaisten laittaja j.n.e. Hän on nyt emäntänä,
ainoana toimitusmiehenä tässä köyhässä mökissä. Nyt katsoo hän owesta
ja kuuntelee. "Jo tuleewat" sanoo hän lapsille, ja laittaa wiimeisiä
paikkoja laitokseensa.
Pian täytyy tupa nuoria sekä wanhoja kyläläisiä. Jokainen
tuopi kerallaan waatemytyn eli tuohikontin. Niissä on aiwottu
hautais-rawinto. Anni ottaa kaikki wastaan, ja panee tallelle.
Wiimeksi tulee wanhanpuolimainen mies, jolla ei ole muuta kuin paksu
wirsikirja kainalossa, terwehtii ja kaikki nouseewat seisalleen.
Pöydälle sytytetään kaarnaiseen jalkaansa kehno jukeroinen kyntteli.
Se wastatullut istuiksen pöydän päähän. Hän on kappelin kunnioitettu
lukkari. Hän awaa suuren kirjansa ja kaikki owat wait. Nyt alkaa hän
juhlallisen kuolema-wirren, ja pian kuuluu tästä pikkuisesta mökistä
yksi ainoa yhdistetty surullisesti juhlallinen laulu, joka wissisti
nousee ylös korkeuteen, sillä se lähtee laulajain sydämmen pohjasta. —
Laulun päätettyä astuu lukkari ruumiskirstun wiereen, pitää lyhykäiset
rukoukset ja niiden päätettyä alkaa toisen wirren, joka lauletaan
yhteisesti kuin ensimäinenki. Wiimeksi luetaan wielä Isämeidän ja
Herran siunaus, jonka jälkeen koko joukko tekee ristimerkin ruumiin
kaswoille ja rinnalle, kaikki ihan äänetöinä. — Näin päättyi tämä
ensimäinen hautajais-meno. Wietettyä seuraawaisen yön, waihellen
rawinnoilla ja kuolemawirsien laululla, laskettiin aamun tultua
ruumis kappelin pienoiseen kirkkomaahan, ja armottomat palasiwat
kohtikulkkuaan itkien, ei kotiinsa, sillä se oli nyt jääpä autioksi,
mutta wanhan Annin luokse. Wielä enemmän lisäsi lasten murhetta kotinsa
jättäminen. Monen rikkaan lapsi eroaa kodistansa kyynelitä. Waan köyhän
mökin lapselle owat wanhemmat, turwa ja koti pian yhdistettyinä. Hän
kadottaa ne tawallisesti kaikki yhtaikaa, ja lahonnut, pylwäitten
nojassa torkkuwa tyhjä hökkeli on siksi hänelle rakkaampi kuin rikkaan
lapsen äweriäs koti.
Muutamia päiwiä wiime mainituista tapauksista, oliwat kyläläiset
ruwenneet miettimään näiden armattomain korjuusta. Eräsnä iltana tuli
kylän waimoja Anni ämmän kotiin, ja kertoiwat mitä miehet oliwat
lapsista päättäneet. Lasten isä oli aikoinaan ollut talollinen, waan
sitten käyhtynyt ja menettänyt tilansa; lyhykäisen ajan oli hän
sittemmin elänyt meiltä jo tunnetussa mökissä, joka myös oli lasten
äitin entinen koti. Heidän äitinisänsä oli muka sen nuoruudessaan
rakentanut, muuttaessaan lapsinensa, kahden tyttären kanssa, kylään.
Nyt oli molempain armotonten isä jo 3 wuotta kuollut, sotamiehenä Turun
läänin rekimentissä. Äiti lapsinensa oli elänyt suuressa köyhyydessä
ketruilla ja kutomisilla. Heidän siiwollinen elämänsä teki kyläläiset
heille ystäwiksi, ja sentähden näemme kyläläisten myös näyttäwän äitin
jäännöksille samallaisen kunnioituksen kuin sukulaisillensa. Nyt oliwat
kylän miehet päättäneet wuorotellen pitää lapsia luonansa kesään asti,
jolloin woisiwat ruweta kylän paimeniksi.
Pieni Heikki oli sillaikaa lapsellisella huolettomuudella kalunnut
erään waimon tuomaa kuiwaa juustopalaista. Mutta Maialeena — se oli
tytön nimi — oli tarkannut kaikki, mitä waimot puheliwat. Kuultua
päätöksen wastaisesta elämästänsä, astui hän lähemmäksi; silmänsä
painuiwat maahan kainuudesta; waan pian rohkasiin hän jälleen, ja sanoi
selwällä äänellänsä:
— Jumala palkitkoon kaikkia, jotka auttoiwat äitiäni potessaan ja
saattoiwat hänen hautaan. Nyt seisattui hän Annin wiereen, nojaiten sen
polwille, ja jatkoi itkien: — Waan äitini sanoi minulle millä tawoin
emme tulisi kyläläisten wastukseksi.
— Kuuleppas sitä tyttöä, mitä se ylpeilee! Mihinkähän teitä tästä
wietäisiin? sanoi muuan kylän waimoista.
Mutta Maialeena jatkoi kuuntelemata waimon puhetta:
— Huomena, Jumalan awulla, lähden Heikin kanssa Turkuun, Saara
tätilään. On sinne matkaa, mutta hywät ihmiset neuwoneewat toki tien.
Kunhan saisimme leipä muruisen, poweemme lähteissämme.
Waimot kääntyiwät ällistelemään tytön puheelle.
— Turkuun? wain Turkuun! mitähän teillä siellä on tekemistä? kysyi
eräs waimoista.
— Mikäs muu kuin kerjääminen pitkin Turun katuja, sanoi toinen.
— Ja kunnottomuuden oppiminen, lisäsi kolmaas.
— Saara tätinne on wähän huolinut teistä ennenkään, wiskasi Anni,
— ja taitaa wähän toiwoa teitä nytkään luoksensa. Mikkolan isäntä
sanoi syysmarkkinoilla nähneensä, ja olleen semmoisen ylpiän Aatamin,
jottei ollut tuntewinaan entisiä tuttujaan. Taitaa yhtä wähän teitäkään
raukkoja ruweta tunnustelemaan.
Maileena oli, ikään kuin epäilyksissään yrenajan äänetä, ja kyyneleet
wieriwät kaswoillensa. Waan pian warmistiin jälleen, sanoen wienommalla
äänellä:
— Te ette tunne häntä oikein, Anni kulta! Me luotamme Jumalaan ja
tottelemme äitimme käskyä. Saara täti on neuwowa meille miten woimme
työllämme ansaita elatuksemme, kaduilla kerjäämätä; ja joka turwaiksen
Jumalaan, se ei joudu hukkaan, sanotaan Jumalan sanassa. Meitä ei
estä kukaan. Heikki ja minä lähdemme Turkuun, ja jos ei Saara täti
woi eikä tahdo meitä auttaa, niin tulemme takaisin tänne paimentamaan
lampaitanne.
Ihmetellen ja äimistellen kuunteliwat eukot tytön puhetta, ja läksiwät
muristen kotiinsa.
Suuri kaupunki.
Muutamana päiwänä seisoi kaksi kerjäläislasta korkialla mäellä,
jonka hartioitse maantie kulkee ja jolta kaukaa näkyy osanen Turun
kaupunkia. Ilta oli selkiä, tyyni ja pakkainen; korkeimmat huoneet
monin ikkunoineen ja tuomiokirkon ylpiä torni wälkkyiwät ilta auringon
säteissä; satoja sawupatsaita lukemattomista torwista nousi suorastaan
ilmaan, ja ihanasti punertawa sawu-pilwi lepäsi warataiwaana kaupungin
päällä. — Ne molemmat kerjäläislapset eiwät olleet kutkaan muut
kuin Maialeena ja Heikki. Sanomattomasti ihastutti tämä katsanto
lapsia, jotka ennen tätä matkaansa pitiwät lahonneen kappelikirkon
ihmeellisimpänä rakennuksena maailmassa. Kauwan seisoiwat he
järkähtämätä ja katseliwat waan, ja osotteliwat käsillänsä tuota ja
taata huonetta ja tornia.
— Tuollaiset oliwat warmaan Jerusalem ja Babyloniki, sanoi wiimein
Maialeena, kylläkseen ihmeteltyään.
— Entäs Sodom ja Gomorra sitte? oliwatpas neki suuret kaupungit,
muistutti Heikki, jota Lothin waimon juttu oli erinomaisesti
liikuttanut. — Joka nyt ees jo olis tuolla ja saisi lämmitellätä Saara
tätin liedellä!
— Rukoilkaamme Jumalaa, huokasi myöskin Maialeena; ajatellen miten
tuollaisessa ryhmässä löytää tätilänsä.
Murheellisena läksiwät kulkemaan edelleen; äkkiä kuuliwat nyt toiselta
puolen mäen jonku ähkämisen, ja seisattuiwat. Wanha ryysyinen
waim-eläjä nousta kapusi mäelle, wetäen perästänsä kelkkaa, täynnä
näreen ja katajan hawuja. Äitiltänsä totuttu awuliaisuus weti samassa
Maialeenan, ja sen wiittaus weljellensäki auttamaan mummoa.
Mäelle päästyä ja hengähtäessään, kysäsi mummo mistä lapset tuliwat
ja mihin aikowat. Kuultua tätin nimen, sanoi mummo hänen tuntewansa,
waan nyt olewan myöhäsen mennä sen luokse kaupunkiin; muutenki oliwat
jokainen muka wäsyksissä, sanoi hän, ja pyysi lapset auttamaan
kuormaansa lähellä olewaan kotiinsa, jossa saisiwat lämmintä rokkaa ja
yösian. Huomena lupasi saattaa heitä tätilään.
Ken oli iloisempi nyt noita wilustuneita ja nälkäisiä lapsia!
Maialeenan kiitollinen sydän piti mummon Jumalan lähättämänä
enkelinä. — Myöhemmin illalla, kaiken kolmen yhtenä ruokailtua
lämmintä rokkaa, ja Heikin jo maatessa uunilla, istuisiin Maialeena
emäntänsä wiereen yhtenä silpimään hawuja, ja puheli hänelle kaikki
turwattoman tilaisuutensa, isän aikaisen kuoleman, äitin surun
siitä, ja pitkällisen taudin, saatua kohta sen jälkeen kuolleen
poikalapsen. Sen perästä ei hänellä ollut woimaa oikein tehdä
naapurein työtä. Itsellä heillä oli waan pikkunen potaattimaa. Anni
ämmä, joka usiasti oli kyläläisten apuna, hankki heille ketruksia,
sukanneuletta ja ompeluksia; Maialena oli jo aikaseen totutettu työhön,
ja molemmat lapset myös ahkerasti lukemaan; palkinnoksi saiwat aina
kuulla äitiltänsä jonku tarinan pyhästä raamatusta, ja niin saiwat
jokapäiwäisen leipänsä ja eliwät iloisina. Waan 6 wiikkoa ennen joulua
oli äiti kääntynyt tautiin. Mikä wähä talossa löytyi se meni leiwäksi.
Äiti kuoli ja jätti heidät sen haltuun, joka ruokkii linnut ja
werhottaa kukkaiset kedolla.
Maialeena ei olltu koskaan nähnyt omaistansa jonka turwiin welinensä
nyt meni. Jo nuorena oli tämä täti hankkinut palweluksen Turussa, jossa
sitte naitiin merimiehelle, ja nyt muka, niin kuin naapurin kaupungissa
käydessään luuliwat nähneensä eli hywästi, ahkeruudella ja siiwolla.
— Totta niin onkin, sanoi mummo — tätinne, Hultin Saara elää kuin
paras rouwa, waikka miehensä meni sen kuuseen, ettei kuulu ei näy.
Saara täti. Serkukset.
— Hultin Saara, niin kuin häntä tawallisesti sanottiin, oli niitä
naisia, joilla nuorra oli warmaan usia ystäwä nuorten oppiwaisten
herroin seassa. Muutamia wuosia sitte, tuntemattomista syistä
mieheltänsä hyljätty, oli ruwennut pesemään waatteita ja palweloimaan
nuoria herroja. Aamusta warain ja illalla myöhään nähtiin hän aina
liikkeessä, milloin kantawa ruokaasteita, milloin kiiltäwää pientä
kahwipannua sekä wakkoja lumiwalkoisin waatteinensa, pait monta muuta
lukematonta askaretta. Oma, aina lämpimänä säilytetty kahwipannunsa
lohdutteli häntä wähän wäliä näissä raskaissa ja kiireissa
askareissaaan.
Nykyjään oli hän jokseenki pönäkkä eukko, noin neljänkymmenen
paikoilla; ja naurahteli wielä hywästi nuorten herrain leikkipuheille,
jotka hän kuitenki paremmin soi nuorelle tyttärellensä. Korkiampi
säätyiset äitit pitelisiwät kaunista tytärtä kunnes suinki lapsena;
waan äitintunto ilmotaiksen toisin alaisemmissa. Itse alaisemmalla
siwistyksen portaalla, pyytääwät kuta ennen sen paremmin sysätä
tyttärensä maailmaan, ajattelematta kuin wäleen ne woiwat langeta,
äkkinäisellä tiellä.
Hultin emäntä piti tytärtänsä miltei jumalallisesssa arwossa.
Hänelle hän juoksi ja puuhasi, saadaksen hänestä aikaa myöten paraan
"wallasihmisen".
Täksi tarpeeksi tytär ei saanut pienenäkään leikitä wertaisiensa
kanssa. Äiti piti hänelle lapsentytön, koriat lelut ja makeisia
kyllinkyllä. Ennen naimistaan oli emäntä palwellut muutamassa
herrastalossa, jossa siitä asti oli pitänyt tuttuutta tutkainten
pesulla ja maniskoin kimuroimisella. Sinne wei aina kerallaan pienen
Ann'-sohwin, ja hywätahtoinen rouwa soi sen mielellään jäämään sinne,
luullen hänen kotona olewan äitillensä haittana. Tyttö tuli niin talon
nuorempain lasten leikkikumppaniksi, yhtaikaa kuin wanhemmat heistä
tekiwät ilkaa tälle pienelle "ihtipäälle", jonka nimitys häntä paljon
huwitti ja jonka hän päiwäpäiwältä enemmän ansaitsi.
Joka päiwä hawaitsemme kuinka tämänsäätyiset äitit kaupunkeissa
pilaawat kaswawat tyttärensä, etenki kuin nämä owat hywännäköisiä,
ja kuka äiti ei mielellään näe sitä? — Tämän tekeewät ei ainoastaan
liiallisella hellimisellä ja mielittelemisellä, waan erinomattain
sillä, että totuttaawat ne sellaiselle waalimiselle ja palwellukselle,
jotta wiimein rupiaawat katsomaan äitiänsä palweliaksensa. Hultin
emäntä ei ollut sunkaan eroitettawa näistä, paremmin oli peloittawana
esimerkkinä.
Palaten aamukäynnistään herrojensa luonta, odotteli hän kärsiwällisesti
tyttären nousemista wuoteeltansa, warustetulla kahwilla ja
sokurileiwällä jotka juuston, wehnäsen ja siirapilla sekoitetun oluen
kanssa oliwat sen paras ruoka, ja emäntä sanoi aiwan tällaisen ruoan
tekewät tyttärensä kauniiksi ja lihawaksi.
Yhtä huolenpitäwä oli tämä heikko äiti muutenkin. Täydellisesti
tehdäksensä tytärta esiwallaksi pantiin hän kouluun, oppimaan
"ulosompelemaan", niin kuin emännän tapa oli sitä kutsua. Sinne
päästessä piti Ann'-sohwin saaman muiden oppilasten mukaan käydä
hatussa, joka emännän mielestä oli jo suuri askele eteenpäin, sillä hän
arweli: Tästedes sille ei woi kukaan nauraa.
Kirjoitusta ja luwunlaskua sai Ann'-sohwi oppia kotona, sitäwarten
opettajaksi otetulta entiseltä tutentilta, joka nykyjään eli
joutilaana, ja entisestä welasta äitille sai opettaa tytärtä, josta
kuitenki hän rawitutti itsiänsä kyllällisesti.
Majisteri ja eräs Ann'-sohwin koulukumppani joka aamuisilla aina
seurasi häntä kouluun, oliwat saapuwilla, kun "hawueukko" kerjäläisinä
toi serkkuja emännän huoneihin. Närkästyksellä, niin kuin muitaki
kerjäläisiä, käskettiin heitä matkaansa. Hawueukko wirkkoi nyt ketä
oliwat; mutta tälläisten wierasten tulo niin turhalliselle ihmiselle
kuin Hultin emäntä ja nyt wiistoista wuotinen tyttärensä, oli warsin
wähän mieleinen. Äiti tukkesi hywin kiireesti eukon suun, antoi
lapsille kummalleki leipäpalaisensa, päästäksensä heistä eres, ja pyysi
heitä jäämään eukon luoksi, kunnes ehtisi tulla itse sinne. Itkein
läksiwät lapset eukon kanssa tiehensä.
Saara täti oli kuitenki helläluontoinen, kun kerran waan sai oikein
miettimään, ja oli siinä siis ihan wastoin monjaiden tapaa, jotka
ensipäästä lupaawat tehdä _paljon_, ja lopeettaawat tekemätä _mitään_.
Huomena tultuansa hawueukon mökkiin, itki hän nähdessään noita
armottomia ja muistellessansa sisärtänsä, josta kuitenki sen elinaikana
ei paljon huolinut.
Nyt huolsi hän pojan käsiammatin oppiin, ja otti Maialeenan luoksensa.
Tarkemmin mietittyään meni tämä suurena apuna monissa töissä, jotka nyt
Mamseli-tyttären tultua aikaihmiseksi, eiwät olleet oikein soweliaat
emännän itsensäkään toimitella.
Maialeena käwi wielä monen sunnuntai illan hawueukon luona. Hän oli
kyllä kiitollinen tätinsä hywyydestä, joka hankki hänelle hywät
lämpimät waatteet ja maltti neuwoa häntä äkkinäisiin askareihin; waan
työläs oli hänen kärsiä serkkunsa, eli niinkuin sitä nyt kutsuttiin
Ann'-sohwin ylpeyttä ja juonittelemista. Hän, joka ei tuntenut yhtä
Suomen sanaa, waikka äitinsä oli ihan suomalainen, nauroi ja pilkkasi
Maialeenaa siitä, kun tämä ei osannut ruotsia. Koska Ann'-sohwia oli
wakuuttanut äitillensä, ettei hän woinut tulla aikoin tuon "suomalaisen
tytön" kanssa samassa huoneessa ja niin ystäwänä, täytyi Maialeenan
ruweta asumaan ja makaamaan kylmässä leipotuwassa, jonka läpi kulettiin
heidän asumahuoneesensa. Waan Maialeenan toiwo oli kewääsen; häntä
ilahdutti nähdä ja oppia monta hyödyllistä asiaa; kärsiwällisyydellä
kohtasi hän kaikkia wastuksia, joita ei woinut kiertää, ennen kuin ehti
oppia wähän ruotsia. Sillä se ylpiä "Matamikaan" ei tahtonut puhua
suomea Maialeenan kanssa, mutta wastasi aina murretulla ruotsilla
Maialeenan puheesen.
Paremmat waatteet ja wahwistawa ruoka waikuttiwat kuitenki
edullisesti tytön kaswoille; työ ja jokapäiwäinen liike raittiissa
ilmassa wahwistiwat jäseniänsä. Siiwollisuudella ja etenki siwiällä
käytöksellänsä suositti hän jokaisen puolellensa. Ann'-sohwia yksinään
piti waan häntä pilkkanaan, ja äiti waan muhoilli waan tyttärensä
teräwälle "älylle", niin kuin hän kutsui sen monesti jokseenki
häwyttömiä iwauksia.
Syksyllä wourasi emäntä toisen asuman, ja tytär sai erikammionsa
äitinsä suojan sisällä. Koulun käynti oli päättynyt kesällä, jolloin
tyttö lukiiksi ripille. Hattua ei enää heitetty, mutta kaikki yhteys
ja tuttawuus entisten koulukumppanein kesken oli kuitenki tauonnut.
Wastaan tullessa häntä ei enä tunnettukaan.
Niin se käypi; ne ihmiset jotka waan ylpeydestä ja turhallisuudesta,
waan ei muun paremman ja jalomman harjotuksessa, tahoowat korottaida
yli wertaisistansa, owat oikeestaan luettwat erisäätyyn. Etenki kohtaa
tämä naista; paremmilta ylenkatsottu, kadehditaan usiasti ja pilkataan
hän wertaisiltansa. Mitä tulee hänelle eteen muu kuin kewytmieliset ja
irstaiset tuttawuudet, jos ei tahdo elää ihan yksinäisyydessä.
Wiimeistä ei tehnyt mieli enemmän äitin kuin tyttärenkään. Wähitellen
rupesiwat siis käymään wisseissä tanssi-seuroissa, usiasti wähemmän
waaralliset tapain kuin nimen puolesta. Näissä saatiin monta
huwittawaista tuttawuutta mies- sekä naispuolia, ja ei kauwan
wiipynytkään kun yhteinen sana ei säästänyt enemmän äitiä kuin
tytärtäkään. Maialeena, nyt jo wähän tottunut ruotsalaiseen puheesen,
oli sattunut kuulemaan puheita, joista rupesi penuuttamaan serkkuansa;
luonnollisesti käwi tämä kuin tuli tappuroihin, ja Maialeena sai pahoja
sanoja äitiltäki, jota jo harmitti seki, ettei Maialeena ottanut
palwellakseen tätinsä "kulta-poikia", kahta hurjaa tutenttia. Sopu
oli näin kerran poikessa, ja, toisena syksynä Turkuun tultuansa, sai
Maialeena lapsentytön ammatin muutamassa herrastalossa.
Herrastalo. Weli ja Sisar.
Peranderin talo oli siihen aikaan Turun warakkaampia taloja. Perander
itse, näin 45 ikäinen mies, oli wirkansa puolesta myös kaupungin
korkeimpia säätyjä. Hän oli toisesti nainut, ja nykyinen rouwa, ehkä
jo monen lapsen äiti, oli wielä nuori ja kaunis. Hänellä oli myös
kaikki omaisuudet, jotka tekeewät talon iloiseksi ja loistawaksi.
Mutta hän oli yhtaikaa hellä äiti, ei waan omille lapsillensa,
mutta myös naidulle tytärlentämällensä, joka omaisuus harwoin
kaipaa seurallisia awuja. Perander itse oli kaupungin lapsia; mutta
wirkaan tultuansa palweli ensiwuosinaan maakunnassa, jossa rahwas ei
taitanut muuta kuin Suomea. Liiaksiki ensi alusta oli hänelle warsin
työlästä wirantoimituksensa, rahwaan kielen puolesta. Wasta täällä
tuli tuntemaan puutoksen opissansa. Siihen asti ei ollut juohtunut
mieleensäkään isänmaassansa muuta kieltä tarwittawan kuin sitä jota
hän piti äitinkielenänsä. Silloin jo päätti siis, jos lapsia hänelle
sallitaan, ne opettaa jo pienenä tähän toiseenki äitinkieleen. Tämän
lupauksensa piti hän tarkasti. — Entinen lapsentyttö oli eronnut.
Paraastaan kielen wuoksi otettiin nyt Maialeena sen siaan.
Jo liki wuoden ajan oli Maialeenan täytynyt kuulla ja melkata
muukalaistunein omaistensa luona pelkkää ruotsia. Yksin tätinsä
Hultin emäntäki ei tahtonut milloinkaan puhua Suomea, waikka ruotsia
melkkasi niin pahasti, että siitä tuskin sai selwää, ja monesti
nauratti niitä nuoria herroja joita palweli. Waan hulluinta on
kuulla kahden tälläisen melkan puhelemista, niin kuin Maialeena ja
tätinsä. Molemmat kokewat kääntää suomalaista ajatustansa ruotsin
puheesen, eikä kumpanenkaan tohdi sanoa sitä kohdastaan ajatuksensa
kielellä. Siitä tulee ettei kumpanenkaan ymmärrä toistansa. Tälläisiä
ihmisiä on nytki paljon maamme kaupunkeissa, ja etenki oli silloin
Turussa suuri osa alaisemmasta säädystä, jotka, pitäen häpiänä puhua
selwää äitinkieltänsä, elinaikansa eliwät toisilta ymmärtämättöminä
ja ymmärtämätä toisia. Sillä ihminen woipi waan äitinkielellänsä
ilmoittaa toiselle kaikki ajatuksensa ja mielensä. Wieraalla kielellä
puuttuwaisesti, ja kaikken waillinaisimmasti murretulla kielellä.
Monen kunnollisen luonnon, monet hywäin awuin toimet kuolettaa siis
tämä turmelewainen muukalaistumisen himo kotimaassamme. Kuin moni
palwelia eikö koko ikänsä kanna tätä muukalaisuuden kahletta, ja puhuu
murrettua ruotsia ennen kuin puhtaasti äitinkieltänsä, jolla woisi
selwästi toimittaa ajatuksensa toiselle. Moni tälläinen melskaaja, ehkä
luonnostaan älykäs, pidetään tuhmana koko elinaikansa. Monelle on tämä
joutawa muukalaistuminen alku kaikkeen turhallisuuteen. — Maialeenalle
oli tälläinen melskaus warsin työlästä; kun sunnuntai iltoina aina
tapasi weljeänsä ja sai sen kanssa puhella äitinkieltänsä, niin kuuli
päässeensä kuin kahleista irti. Aika olisi hänenki ehkä totuttanut
tähän tilaisuuteensa ja tehnyt hänestä yhtäläisen sekalikon; mutta
onneksensa pääsi hän ajoissa toisiin seuroihin, joissa tämä turmelewa
tapa ei saanut wielä waltaa. Se on myös arwattawa milla ilolla
Maialeena nykyisessä tilaisuudessaan otti tämän uuden palweluksen,
jossa sai joka päiwä wapaasti puhua rakasta äitinkieltänsä. Olikin
hän jo ensipäiwänä lasten parwessa ihan niinkuin kotonansa; kaikki
tätinsä luona näytetty ujous oli kerralla poikessa. Maialeena oli
yhtaikaa siewäluontoinen ja wilkas. Pian aikaa tuli hän lasten paraaksi
ystäwäksi. Puhdas selkiä muotonsa, silmistänsä paistawa wiattomuus
ja teräwä äly antoiwat hänelle erinomaisen kauneuden, joka päiwä
päiwältä kukoistui, ja weti kohta koko pereen häntä suosioimaan.
Jokainen kilpasi puhella Maialeenan kanssa Suomea, ja heidän täytyi
usiasti häwetä omaa kehnoa taitoansa Suomenkielessä. Waan usiammin oli
Suomenkieli waan olewinaan syynä nuoren Maialeenan puhuttelemiseen.
Jokainen rakasti enemmän häntä itsiään ja älyllistä puhettansa.
Jokainen kilpasi lasten kanssa tulla hänen ystäwäksensä. Etenki näkyi
tämä kilpa ensi Jouluna Maialeenan tultua talon. Sekä herra että rouwa
ja wanhemmat lapset oliwat warustaneet rikkaita ja kaiken paraasti
walittuja jouluantimia tälle yhteiselle ystäwällensä. Maialeena raiska,
jolle kaikki sellaiset kappaleet oliwat wielä oudot, ei tiennyt niistä
muuta kuin waltojensa hywyyden. Kiitollisuuden ja ilon kyyneleet
wälkkyiwät kirkkaissa silmissään, kun niillä meni isäntäänsä ja
emäntäänsä kiittämään. Lasten ilo oli myös suuri. He huusiwat kaikki,
"kas nyt Maialeena tulee niin koriiksi kuin muutki!" — Ja todellaki
tuli hän näillä antimilla oikein rikkaasti waatetetuksi. Ja kuin
Heikki eräsnä pyhänä tuli katsomaan sisärtänsä, niin ei tahtonut enää
tunteakaan tätä, ja seisattui ällistelemään, kunnes Maialeena kiisi
syleilemään häntä.
— Sinä hän se tosi olet, Maialeena. Tiedätkö kuin säikähdin; luulin
jo muuttaneesi pois tästä; waan miten olet noin koristunut, kuka
sinulle on tuollaiset waatteet antanut, syleili Heikki, sisärensä häntä
syleillessä.
— Heikki kulta, wastasi Maialeena, — ole siiwollinen ja jumalinen,
muista äitiwainaamme neuwot, niin sinua auttaa Jumala niin kuin minuaki.
— Sisko kulta, et usko miten on hywä mieleni, että wielä puhelet
selwää äitimme kieltä; nuo koriat waatteet eiwät ole tehneet sinua niin
ylpiäksi kuin serkkuamme, tätin Annia.
— Weikkoseni, se on suurin onneni että olen säilyttänyt puhtaana
äitinkieleni; näetkö, ilman sitä ei olisi siskosi tässä kunnon talossa,
ei tälläisissä waatteissa. Minä saan joka päiwä puhella aito Suomea.
— Onnellinen siskoni! et woi kylliksi kiittää Jumalaa siitä. Weljesi
Heikki on onnettomampi. Et usko sisko, kuin iloinen olisin jos saisin
olla sellaisissa seuroissa kuin sinä. Minä tulen wiimen ihan hulluksi
siitä melskaamisesta jota täytyy kuullani ja tehtäni joka hetki.
Minulle nauretaan, minua iwataan alinomaa kuin hupsua, siitä waan, kun
en osaa nimittää kaikkia työkaluja heidän mongerras nimillä; minä olen
jokaisen pilkkana, en minkään muun kuin sen tähden ettei kieleni wielä
käänny heidän muukalaiseen puheesensa. Ja kun wastaan heidän iwojansa
omalla kielelläni, niin sille nauraawat niin kuin olisin sanonut jonkin
hulluuden. Kun taas melskaan wastausta heidän melskauskielellään, niin
nauretaan minulle monet päiwät sitä, kun en osannut melskata heidän
tawalla. Sisko kulta! mitä minulle neuwot?
— Minua säälittää sinua, Heikki raiska! waan minä en woi auttaa. "Lue
ahkerasti kirjaa, ole nöyrä ja uuras", muistatko niin äitin wiimeisiä
sanoja. Säilytä ne mielessäis, niin ihmiset eiwät woi sinulle mitään.
Siskokset syleiliwät toisiansa, ja Heikki palasi kewiämmällä mielellä
palweluspaikkaansa.
Opettaja. Ystäwykset.
Joulun pyhät oliwat ammoin ohitse. Nuoriso kokoutui joka haaralta
pääkaupungin kouluihin ja yliopistoon. Nämä antoiwat kaupungille
uuden elon joulun pyhien iloja seuranneesen hiljaisuuteen. Tutentit
etsiwät majataloja, sekä kotiopettajan paikkoja; koulupojat käweliwät
parwissa kaduilla. Isät etsiwät huotawaa majaa ja rawintoa lapsillensa
sukulaisten ja köyhäin kaupunkilaisten luona; tutentin alut juoksiwat
Magisterein luona sopimassa opetushetkistä; matamit hakiwat uusia
tuttuja palwellakseen; tee-, kahwi-, pesu-, ompelu- ja muut neitsyet
käweliwät korioina kaduilla; sanalla sanoen, kaupunki oli saantu
tawallisen elonsa ja liikkeensä.
Peranderilla oli neljä lasta kotona, nuorin 6 ja wanhin 10 wuoden
iällä. Pari wuotta oli heillä jo ollut mamseli opettajana. Wanhemmat
päättiwät sen siaan ottaa nyt jonku tutentin kotiopettajaksi, joka
saisi talossa asua ja wisseinä tuntina päiwässä luettaa lapsia. Kohta
yliopiston awattua muutti talon pihassa olewaan yksinäiseen kammariin
se nuori tutentti, joka oli tingattu opettajaksi. Antto Green, — se
oli nimensä, — oli ei aiwon köyhäin wanhempain ainoa poika. Isänsä,
käsiammattilainen Helsingissä, oli toiwonut paljon tästä pojastansa,
eikä säästänyt rahojansa poikaansa saattaissa Turkuun ja yliopistoon.
Hänen ilonsa oli myös suuri kuultua poikansa jo muutamia wiikkausia
Turkuun päästyään tulleen tutentiksi. Hän piti sen nyt jo pian walmiina
wirkamiehenä, niin suuri ajatus oli hänellä tutentin nimestä. Ei
mitään säästetty nyt täyttäissä pojan tarpeita, ja tämä ei puolestansa
unohtanut luottaa isän waroihin. Niin kului wuosi toisensa perästä,
ja joka lukuajan loppuun lupasi poika isällensä päästä yliopistosta
irti. Waan yhtäkkiä seisattuiwat isän awut. Ukon warat loppuiwat, ja
Anton täytyi 4 wuotta oltuaan tutenttina hankkia kotiopettajan paikan.
Pitkällisellä olollansa Turussa oli Antto saanut paljon tuttawia, ei
waan kumppaneissansa, joista kolmen neljänneksen kanssa hän oli weli,
mutta myös kaupunkilaissaki, joissa hän monessa talossa pidettiin
siwistyneimpinä, iloisimpina ja sanalla sanoen huwittawaisimpina
tuttawina tutenttein joukosta. Peranderin talo oli yksi näistä, joissa
Antto oli pitänyt tuttawuutta. Sen wähemmin epäiltiin ottaessa häntä
opettajaksi lapsille, kuin Antto myös syytti wanhempiensa köyhyyttä
lukemisensa wiiwytykseen.
Nyt siis jo tunnemme Anton ulkopuolisesti. Pistäitkäämme hänen
kammariinsa tunnustelemaan itseänsä.
"Magisteri", niin kuin kotiopettajat wielä nytkin tawallisesti
kutsutaan, jos kohta olisiwat waan koulupojat — Magisteri Antto Green,
oli ikään päättänyt iltaluettamisensa ja ehtinyt kammarissaan haudaita
paksuun sawupilween raakkaasta piipustansa, kun eräs nuori tutentti,
Anton ystäwiä, pistiin kammariin.
— Jaakko! terwetulemastasi, kiljasi Magisteri, hypäten tulwallen
wastaan. Wiimenki näkyy sinuaki; hitoillako olet oleksinut koko
lukuajan? Wain owatko suomalaiset houreesi tehneet sinun jo koko
hulluksi?
— Houreet, sanot aina; — waan sano mitä hywäsi, tämän lukuajan olen
kuunnellut ahkerasti Porthaanin julkisia lukuja. Ethän niitäki sanone
houreiksi.
— Minulla ei ole ollut aikaa häntä kuunnella, waan muistanen oikein,
hän on yksiä Suomihulluja.
— Olisit kuullut wiimo lukujansa Suomen historiasta, Suomalaisista,
heidän erinomaisesti suloisesta laulustansa, joka muinosista kansan
sankarajoista wielä elää Suomen itäisillä rajoilla, Karjalan saloissa.
— Olisit kuullut niitä, — Antto!
— Oikein sanani totetuuwat; weliseni, nään mä, on yksi Porthanin
Suomihulluja. Ketä se liikuttaa jos Karjalassa lauletaan tai luetaan,
jos Porthani lukee Suomen eli Turkin historiaa; — minusta näyttää
molemmat hyödyttäwän saman werran, enkä aiwo päätäni halaista
kummallakaan. Waan näätsä, Jaakko, Antto Greeniki pitää suomalaisia
lukuja jokapäiwä, — mutta paljon huwittawampia kuin Porthani kaikin
oppilaisinensa.
— Sinä? sen uskosin. Warmaan olet tawannut jonku Uskelan neitsyen,
joka on unohtanut deklineerata rakkautta suomeksi.
— Oikein leikitä. Tietänet opettawani Peranderin lapsia...
— Ja pitäwäni suomalaisia puheita sen sisäpiioille, tahtonet sanoa.
— Ihan todella, Jaakko! waan kesken puheen, — minusta näyttää kuin
käwelisit entisellä tawallasi suomalainen runo taskussa, — niinhän?
— Tulen Porthaanilta, näyttämästä erästä uutta laulua.
— Joka sinulla on powellais, hahaha! Arwasinhan sen. Waan jos nyt
tohtosin nähdä lauluais... minusta luulteni pitäisi tulla wielä toinen
Porthaani... näytäthän?
— Mielelläni. Waan aikonet sitä puhemieheksesi, niin olet hukassa.
Tuossa on!
Huolettomasti ja muhoillen otti Antto taritun paperin, pani sen
pöydälle sanoen:
— Täniltana aiwon koetella saanki sillä hywästi unta.
— Sitä nähden et taida runoja tarwita, sillä unen puutteessa et ole
muutenkaan, nauroi Jaakko.
— Jumalan kiitos, tähän asti en. Waan, Jaakko! woipi muillaki olla
pienet houreensa.
— Todellako? Eiwäthän oppilaisesi liene sinua pyörryttämässä? —
warmaan kaiken ihanimmat kukkanyplykäiset puhkeemaisillaan, nuo pienet
Peranderit.
— Todella. Waan tuskin uskonet kuin oikein leikitä sanon, minulla,
Antto Greenillä, on suomalainen kerjäläistyttö oppilaisena.
— Sitä en yhtään kummeksi, jos opetat häntä lukemaan.
— Et sunkaan; waan kerjäläistyttö wallaswaatteissa,
orjantappurankukkas-poskilla, tulisilla silmillä ja
suuteluunwetoisimmilla purppurahuulilla, joista kuulet waan neroisimmat
Hämeen-suomalaiset sukkelapuheet, ja joka remputtain forttepiaanoa
laulaa paimenlauluja, äänellä jota mamseli _Carlsson_ ei tarwitsisi
häwetä, — ajattele sellainen 14 wuotinen tyttö Peranderin rouwan
kaswattityttärenä, jolle joka päiwä saat opettaa kuinka "_rakastan_"
konjugeerataan olewassa ja tulewassa ajassa, ja joka opetushetkinä
istuu nenäni edessä, että woit kuulla sen rinnan sykkämisen ja lukea
joka ajatuksen sen sini silmissä, niin et yhtään ihmettele jos Antto
Greenistä tulisi toinen Porthaani, ja jos sanon että toisinaan...
Magisterin puhe keskeytyi talon piikatytön juostessa tanssien ja
rallattain owesta kammariin kiljasteten: — "Frou' kuss' maisterit tee'
'werelle", jolla paiskasi jälle kiini owen, laulaen: "sinua ma rakastan!
ja rallaralla raa"...
Jaakko, joka huwituksella oli kuunnellut iloisen ystäwänsä leikillistä
kuwausta suomalaisesta kerjäläistytöstänsä, suostui suuritta
houkuttelemisitta seuraamaan ystäwänsä Peranderiin, jossa tämä lupasi
teettää hänen tutuksi. Waan nyt jätämme ystäwykset katsahtaaksemme
Matami Hultin taloutta.
Ann'-sohwia.
Hultin Saara tyttärinensä asui muutaman työmiehen talossa Aningaisen
mäen tienoilla. Hänellä oli nyt enemmän palweluspaikkoja kuin
milloinkaan ennen. Pian koko päiwän täytyi Saaran wiettää herroinsa
palweluksessa, jotka oliwat jokseenki kaukana toisestaan. Joka päiwä
piti hänen juosta Aningaisesta "Opsalwuoriumin" luokse, sieltä Hämeen
kadulle, Piispan kadulle ja takasin Puolalamäelle ja wiimeksi wielä
kahteen paikkaan Aningaisessa. Sillaikaa istui Ann'-sohwia yksinään
kotona, ommellen paitoja, maniskoita ja kauluksia äitin tutuille
tutenttiloille ja "kultapojille". Usiasti tapahtui että nämä kultapojat
tahtoiwat itseki tiedustella työnkulkua, ja tapasiwat silloin aina
nuoren ompeliansa yksinään, jos ei joku kumppanistansa jo ennen ollut
samalla asialla. Näissä tilaisuuksissa arwattawasti kulki ompelu
niin ja näin, ja monesti löysi äiti ompelukset samallaisena kuin
lähteissään. Jokainen kilpasi liehakoimisella ja maanittelemisella,
joka turhalliselle, niin wähän maailmaa tuntewalle tytölle,
luonnollisesti ei woinut olla waikutukseta. Päiwä päiwältä lisääntyiwät
nämä käynnit, äitin niistä ollet ihan tietymättömänä.
Eräsnä päiwänä tuli Hultin Saara tawallisella tawallansa kotiin aamu
käynnistään. Ensimäinen kysymyksensä oli aina jos rakas kahwipannunsa
oli warina. Tytär wastasi äitinsä kysymykseen wähän närkästyksellä:
— Ei ole puukapulaa sisässä, millä sitä keitin.
— Tyttäreni, wastasi siewästi äiti, — onhan koko kuorma halkoja
wajassa; luulin että...
— Minun pitäisi pihan yli kantaman kahwillenne puita; todella, äiti,
kas se olisi näyttänyt warmaan kauniille; waan mamma! mitäs sanotte
tuosta kukkaisesta? eikö se ole kaiken somin ruusu?
— Tyttö! silkkinen ruusu,... mistä sinä sen sait? kiljasi äiti oikein
häpsähtäin, nähtyä tyttärensä kädessä suuren loistawan ruusukukan,
sellaisen joita nuoret mamsellit pitääwät waatteissaan tanssipaikoissa
ja pidoissa.
— Näättekö, mamma, kun menin ostamaan kahwianne, oli Berglunnin
puodissa paljon joukkoa, ja arwaatte etten minä woinut sinne mennä
selwällä päiwällä ja sellaiselle asialle; sentähden päätin tehdä
ostokseni Hämmeliinin puodissa, jossa minua eiwät tunne ja jossa
harwoin käypi muita waltoja. Ja näätte, nyt satutti kukkien ompelian
_Eriksonin_ rouwan, joka asuu pian Hämmeliinin wastassa, justiin
ikkunaansa asettamaan tätä äsken tehtyä ruusua näytiksi käwelewille.
Hän tuntee minun ja olisi nähnyt minun käywän Hämmeliinissä, jossa muut
wallat eiwät ruukkaa käydä, ja minun täytyi poiketa samassa Eriksonin
rouwalle, jolta sain tämän armaan kukkasen kahella plouwulla —
uskoisittako sitä, mamma!
— Waan kahwit? — kiljasi äiti pian wapisewalla äänellä.
Millä niitä olisin ostanut?... kaksi ploutuahan minulle waan
heititteki, wastasi Ann'-sohwia pikaisesti, katsomata äitiinsä päinkään.
— Oletko sinä hurjana, tyttö? Kahwia ei ole jywää kotona ja rahaa ei
leiwäksikään, — onneton! — mitä sillä kukkaiella teet.
— Soisitte warmaan minun käwelemään kerjäläistyttönä pitkin katuja
ihmisten nauruna, wain miten? — pitäisihän teidän tuhmanaki ymmärtää
ettei uusi silkkihattu woi olla kukkasita.
Jos Ann'-sohwia olisi katsahtanut äitiinsä, olisi warmaan keksinyt
wälkkywän herneen äitinsä silmässä, waan hän hyräili itsekseen eikä
nostanut päätänsä ompeluksestaan. Äiti ja tytär oliwat hywänaikaa
ääneti. Wiimein sanoi äiti wapisewalla äänellä ja itkein:
— Sillä tawalla saatat kohta minun sekä itsesi silkki hattuines ja
kukkasines kerjäläisiksi. Minulla on mahdotonta kauwemmin juosta
koirana ympäri Turunkaupungin. Nyt toin suuren pesun rikkailta
walloilta ja huomena sinun täytyy ruweta pesemään. Itse en ehdi enkä
jaksa.
— Hahaha! minä luulen eukko on tullut hulluksi wanhoilla päiwillään,
kiljasi tytär wiskaten ompeluksensa pöydälle. — Wiimein tahdotte
warmaan minun pesemään omia likasia ryysyjänneki, itsenne istuissa
huoletonna kahwikattilan ääressä. Wahinko ettette ole opettaneet minua
puhumaan Hämeen Suomeakin, ehkä woisitte todellaki naittaa minua talon
isännän pojalle Antille ja tyttärenne woisi ruweta palwelemaan teidän
tutenttiloitanne. Wain mitä?
Äiti nojaisin wieressään olewalle wuoteelle, peittäen käsillänsä
silmänsä ja huoaten:
— Onneton koulu, johon hupsenin sinun panemaan. Kaikki waiwani meniwät
kuin tina tuhkaan. — Kirotut silkki hatut ja kukkaiset! Ne tuowat
kerjäläisen sauwan wanhuuden turwakseni. — Jumalani! mitä pitää
tekemäni?
Äitin nostaissa päätänsä oli tytär häwinnyt tuwasta. Eteinenki oli
tyhjä. Lähestyin pöytää rupesi Saara katselemaan tyttärensä ompeluksia,
jotka oliwat kaikki sekaisin pöydällä. Silloin käweli koriasti
waatetettu mamseli ikkunan siwuitse kadulla;... äitin polwet rupesiwat
wapisemaan tunnettua tyttärensä paistawan silkki hatun ruusuinensa,
ja hän lankesi jälleen wuoteellensa itkein ja huutaen kohtikulkkuaan:
"kirottu koulu ja kirotut silkki hatut!"
Sellaiset owat wirheellisen kaswatuksen jälet. Parempaa todistusta
kansan koulun tarpeellisuudesta ei tarwittane. Hultin Saaran tytär
näyttää meille kansan koulun kaihon, kaupunkeissa, ei waan elättäwän
raakuutta, mutta myöskin turmelewan kansan tapoja. Köyhinkin wanhempi
halaa lapsellensa jota kuta osaa ajanwalistuksesta. Hän luulee sen
tapaamansa samoissa kouluissa, joissa onnellisemmatki wanhemmat
käyttääwät lapsiansa, ja puuhaawat sitä ahkeramammasti saada lapsensa
niihin, tuntemata mitä siellä opetetaan. He toiwoowat saawansa sieltä
siwistyneen kiitollisen lapsen, joka kerran on maksawa wanhempansa
waiwat ja huolet; joka onnellisempana wanhempaansa on lapsellisella
rakkaudella muistelewa sen hywyyttä. Myöhään keksii tämä huolenpitäwä
wanhempi erhetyksensä. Hänen täytyy kauhistuksella nähdä juuri tämän
huolenpitonsa syyksi lapsensa turmellukseen. Hänen täytyy nähdä
itsensä auttaneen lastansa wierastamaan wanhempaansa, sen töitä,
tilaisuutta ja säätyä. Hänen täytyy katumuksella nähdä lapsensa
eroawan kaikista säädyn ja seurallisuuden pauloista, ja wielä ennen
kuolemansa turmeltuna ja kaiken onnettomimmassa tilassa johon ihminen
woipi langeta. Tarpeenmukainen kansan koulu olisi ehkä sitonut
saman lapsen wanhempainsa alaiseen säätyyn; mutta se olisi tehnyt
hänestä kunniallisen siweyttä harjoittawan ihmisen, joka olisi ollut
wanhempansa ilona, ja aikanansa woinut kaswattaa lapsia, joilla ehkä
kansalaisensa olisiwat woineet ylpeillä.
Suomalainen tyttö.
Peranderin rouwa, warakkain wanhempain tytär, oli saanut kaswatuksensa
oiwallisessa naiskoulussa Stokholmissa. Tämä luonnollisin awuinensa ja
kotona Suomessa saaduin ensimäisin kaswatuksinensa, teki että hän oli
aikansa loistawimpia ja ympärystönsä pulskeimpia naisia. Peranderin
talo oli myös niitä joissa ei näkynyt isännän eikä emännän waltaa.
Hywä järjestys näytti siihen tulewan itsestään, ja palawin moitehalu
ei pistänyt tähän pereesen, joka pait sitä oli kaupungin korkeempia
säätyjä. Kaikki mitä Turun kaupungilla siihen aikaan oli jaloa, suurta
ja loistawaa kuului Peranderin jokapäiwäisiin seuruuksiin, ja talo oli
paraita wieraankäyntöpaikkoja Turussa.
Päätettyänsä antaa sen nuoren Maialeenan lukea kotiopettajan edessä
yhtenä lasten kanssa, oli Peranderin rouwa yhtaikaa miettinyt kuinka
tytön kaswatus oli täytettäwä, ja Perander suostui siihen mielellään.
Rouwa oli nähnyt tytöllä erinomaiset lahjat ja tahtoi tehdä kaikki
niiden puoleen, saadakseen tytöstä kunnollisen ihmisen. Maialeena
oli jo oppinut hywästi ymmärtämään ruotsin kieltä ja taisi lukea
ruotsalaista kirjaaki; waan koska tyttö paremmin rakasti puhua Suomea
kun sitä wielä wähän jäykästi kulkewaa Ruotsia, sai hän sekä selittää
Magisterille kaiken lukunsa omalla kielellään että myös jokaisen
kanssa puhella sitä. Kun joku tuntematon sattui mitä sanomaan hänelle
Ruotsiksi, niin wastasi Maialeena aina Suomeksi, yhtään kainustelemata.
Maialeena sai myös oppia laulamaan, sekä soittamaan forttepiaanoa ja
gitarria, talonlasten soittoopettajan awulla. Kaikessa näytti hän
erinomaisen oppiwaisuuden. Hän osasi muutamia suomalaisia paimenlauluja
ja siihen aikaan tawallisia runoja, joita nyt opetteli myös soitolla
juohdattelemaan. Hänellä oli erinomainen taipumus soittoon, ja rouwa
antoi hänen olla kaikissa soitto-toiwutelmissa joita pian joka päiwä
iltapuolla piti lapsillensa. — Elköön kuitenkaan luultako rouwan
kaswatustoimen pysähtyneen näihin huwitus- ja seuruus omaisuuksiin;
Peranderin rouwa oli liian toimellinen antamaan köyhälle suomalaiselle
tytöllensä waan sellaisen kaswatuksen. Hän näki etemmä, ja Maialeena
sai kaiken muun oppimisensa rinnalla toimittaa pian tawallisen paremman
sisäpiian ammattia; sai olla apuna leipomisessa, pesuissa, ompeluissa,
talouden pidossa ja ruoan laitoksessa. Wieraihen aikana sai hän tehdä
palwelusta pöydässä, taikka kantaa kahwia ja teetä wieraille, ja kuin
nämä oliwat toimitetut, sai myös seisattua seuraan. Luonnollisesti
eiwät wieraat olleet keksimätä tätä tytön kummallista oloa, ja pian
aikaa oli Peranderin rouwan "Suomalainen tyttö" tunnettu kaikissa talon
tuttawissa. Hänelle alettiin näyttää ystäwyyttä, häntä puhuteltiin
siewästi ja oltiin huwitetut yhden werran hänen kauneudestansa,
kuin nerollisuudestansa ja suomalaisesta puheestansa. Ja sitä ei
enää pidetty minään ihmeenä jos nuoret herrat, joista suuri osa oli
kotiopettajan kumppania ja ystäwiä, istuisiwat "Suomalaisen tytön"
wiereen ja puheliwat sille niin koriasti kuin suomeksi woiwat; sillä
siihen aikaan puhuttiin herrassäädyssä Suomea yhtä harwoin kuin nytki,
ja kaiken wähimmän oli se tawallista Turussa, joka oli niin läheisessä
yhteydessä Ruotsin pääkaupungin kanssa.
Ei kauwan wiipynyt ennen kuin Maialeena näin oli tutenttein kesken
tullut melkein kuuluisaksi, ja kohta kilwattiin woittaissa sen kainun
"Suomalaistytön" ystäwyyttä. Maialeena ei sunkaan wielä käynyt
yhteisissä tanssiseuroissa, waan kotona ja muissa yksityisissä
pereissä pidetyissä tansseissa oli hän usiasti talon waltojen mukana,
ja käytöksensä oli näissä yhtä siewä, nerollinen ja wirhetön kuin
kotielämässäki. Tälläisissä tiloissa etenki, ja Maialeenan ympärillä
ollessa joukon liukaskielisiä nuorukaisia, tunsi Antto Green rintansa
lämpeäwän, kun silloin nuoren oppilaisensa silmät kertomattomalla
mielisuosiolla tapasiwat opettajansa. Waan tämä tunto oli waan
hetkellinen, jota hän toisella silmän räpäyksellä häpesi, ajatellessaan
tytön sukua ja kieltä, joita hän ei kaikkein sen awujen ja etujen
rinnalla woinut unhottaa.
Niin muukalaistunut oli tähän aikaan Suomen walistuneempi sääty.
Afrikan raat mustat asukkaat owat nykyaikoina jo ruwenneet saamaan
Eurooppalaisilta ihmisarwonsa, siirtolaiset Amerikassa lähestyywät jo
sen raakoja waskenkarwaisia asukkaita; mutta puoliruotsalaistuneen
suomalaisen työmiehen poika, tyhjin päinensä, inhosi silloin
rakkauttansa siwistyneesen kunnolliseen suomalaiseen tyttöön, sen
puolesta waan, että tämä puhuu hylittyä äitinkieltänsä, Suomea. Waan
Antto Greenin puollustukseksi woimme sanoa hänen ei olleen ainoan joka
teki niin.
Sairaanhoitaja.
Kolmatta kertaa muutti maa walkoista pukuansa wiheriäiseen, ja kolmatta
kertaa leikitsiwät sinisen järwen aallot ikuista leikkiään Anton tultua
kotiopettajaksi Peranderiin, ja nuori Maialeena oli tällä ajalla
muuttunut kaswawasta lapsesta täyteläiseksi tytöksi, kukkanyplykäisestä
loistawaksi kukkaiseksi. Waan "Magisteri" oli aina sama Magisteri.
Lukunsa Akatemiassa oli aina samalla jalalla kuin taloon tullessaan.
Waan lienee hän nyt sisällisesti muuttunut?
Se oli Toukokuun ilta. Peranderissa oli paljon wieraita, ja niiden
seassa muutamia Anton wanhoja kumppania. Nuoret tanssiwat ja pitiwät
siihen aikaan tawallista leikkiään. Waan näissä iloissa kaipasi
nyt moni yhtä, joka Peranderissa oli kauwan aikaa jo ollut seuran
ilona ja henkenä. Peranderin "Suomalaista tyttöä" ei nähty niin kuin
ennen iloitsewain seassa, sillä hän istui nyt enimmästi yksinään
jossai nurkassa, pian keksimätönnä muilta. Mustat waatteensa ja
mureellinen muotonsa näyttiwät hänen surewan, ei waan ulkonaisesti
mutta sydämmellisestiki. Muutamia wiikkoja ennen oli hän ummistanut
weljensä Heikin silmät, joka onnettomassa palweluksessaan oli turmellut
terweytensä ja läksi hywän äitinsä luoksi, niinkuin hänen wiimeiset
sanansa sisärelle oliwat olleet. Weljensä potessa oli Maialeena käynyt
pian jokapäiwä sen luona, ja silloin puheliwat he aina entisestä
mökistänsä Hämeessä, lapsuuden ajoistansa ja äitistänsä, ja Heikille
oliwat nämä muistot sanomattomasti lohduttawaiset. Heikin kuoltua
oli Maialeena ensimäiset wiikot ollut lohduttamatoin; hän tunsi
nyt olewansa yksinään, kaikita omaisita ja sukulaisita. Tätinsä ja
serkkunsa luuli Maialeena aina yhtä ylpeiksi kuin ennenki, ja ajatteli
etteiwät he nyt enemmän kuin heidän luona asuissansa tahtoneet puhua
suomea ja ystäwöidä suomalaista tyttöä. Maialeena oli ihan tietymätön
niistä eduista jotka sillaikaa Peranderin talossa oli saanut; hän piti
itsensä aina köyhänä armottomana mökin tyttönä.
Kas siinä oikian kaswatuksen hedelmä! Sen siaan kuin köyhän
palwelus-eukon Hultin Saaran kunnoton tytär piteliin siwistyneenä
esiwaltana, halweksien äitiänsä, piteliin esiwallan rinnalle siwistynyt
Maialeena aina turwattomana köyhän mökin tyttärenä.
Waan palatkaamme jätettyyn iloseuraan. Maialeena istui, niin kuin
sanottiin, nurkassaan, eikä näkynyt paljon huoliwan koko iloista,
joissa hän ennen oli niin monta onnellista hetkeä wiettänyt. Nuori
mies, pimiällä wakaisella katsannolla, oli, pait Peranderin nuorempia
lapsia, pian ainoa joka oli tanssin aikana kerran toisen puhutellut
Maialeenaa. Tämä nuorukainen, jonka jo tunnemme Jaakon nimellä, oli
muutaman ajan ollut poikessa Turusta, ja nähtiin nyt palattuaan sinne
tulleen wielä synkiämpi mieliseksi kuin sitä ennen. Hän kantoi myös
surua isänsä kuolemasta, niin kuin oli sanonut. Entiset kumppaninsa
ja tuttunsa oli kaikki jättänyt, ja ikään kuin sattumaisiltaan oli
jonku kerran pistäinyt Anton luona, joka myös ihmetteli ystäwänsä
muutosta, sanoen: "Sinua tuskin woipi tuntea entiseksesi; taikka
sinun owat tehneet ne suomalaiset runot ihan höyrypäiseksi, taikka
olet rakastunut, jompi kahdesta". Tämä synkiä alakuloinen nuorukainen
nähtiin istuwan Maialeenan wieressä, kun tanssin ja muiden leikkein
päätyttyä kaihottiin seuraan Maialeenaa. Kyllästyttyä muihin iloihin
tahdottiin nyt soittaa ja laulaa, ja kaikki sulhaismiehet keräytyiwät
"Suomalaistytön" ympärille ja pyysiwät häneltäki kuulla jonku laulun,
jonku suomalaisen runon. Maialeena ei woinut wastustella kauwemmin, hän
istuisiin forttepiaanon ääreen ja sillä juohdellen lauloi: