Venhe.
Lähes vuorokausi oli kulunut siitä hetkestä, jolloin Martti ja Leo
olivat niin sanoaksemme elävältä haudanneet itsensä, kun Martti
yht'äkkiä virkosi siitä horrostilasta -- sillä uneksi ei sopinut sitä
sanoa -- johon hänkin viimein oli vaipunut. Hän oli tuntenut jotain
kylmää ja kosteaa kasvoillansa, ja, kun hän kavahti seisaalleen, kuuli
hän vähäisen karinan, joka kuitenkin kohta hiljeni.
"Oletkos valveilla, Leo?" kysyi hän matalalla äänellä. "Joku kettu on
minun herättänyt."
"Minä olen ihan hereillä," vastasi Leo, jota hänen kumppaninsa
äkillinen kapsahus niinikään oli häirinnyt.
"Minun luullakseni on myrsky laantunut," lisäsi Martti. "En minä
kumminkaan kuule muuta, kuin pikkuisen karhumme hengityksen, joka
muutoin näyttää sangen hyvin menestyvän äitinsä taljassa. Koettakaamme
nyt pyrkiä ulos haudastamme, Leo!"
Pimein päisin haparoiden löysi Martti pian toisen pään taljasta, ja
kehitti itsensä siitä. Kättänsä kurottaen haappasi hän lunta, ja yritti
luomaan sitä syrjälle. Mutta tämä ei ollut mikään helppo työ, sillä
lumi oli hyvin hienoa ja kehkeätä, eikä paltaantunut ensinkään, vaan
vieri ehtimiseen takaisin, ikäänkuin hiekka, kun Martti oli mättänyt
sen luotansa. Leo rupesi myöskin hänen avuksensa, ja vihdoin viimein
onnistui heidän päästä muutamia kyynäriä ylöspäin.
"On tainnut sataa kauhean paljon lunta," lausui Leo levottomasti.
"Emmekö pian pääse ilmoille"
"Vähäisen malttia vaan!" vastasi Martti. "Minä näen jo jotain
haamahtavan, jok'ei liene muuta, kuin päivän valoa! Hei, tuolla on
ilma, mutta kylmä kuin jää!"
Todellakin vastasi se ilma kylmältä, joka kaivetun aukon lävitse
tunkeutui luolaan, jos siksi sopii sanoa sitä paikkaa, joka oli
molempia ystäviämme myrskyltä suojellut. Martti nytkäsi kohta kätensä
takaisin, eikä näyttänyt enää haluavan jättää lämmintä vuodettansa.
"Mutta tämä on ilmeistä hulluutta vaan!" jupisi hän vähän ajan takaa
itsekseen. "Tästä meidän kuitenkin pitää lähtemän, jos me tahdomme
ehtiä Delphiini'in, ja sentähden ravakasti eteenpäin!"
Enentyneellä innolla kiinnitti hän nyt äsken keskeytettyä työtänsä, ja
pääsi muutamien minuuttien perästä ilmoille. Leo seurasi häntä
joutuisaan.
Muutto pimeästä piilopaikasta päivän hemeään valoon, joka lisäksi
heijaistui äärettömän väljältä, häikäisevältä lumikentältä, oli niin
äkkipikainen, että melkoinen aika kului, ennenkuin he voivat avata
silmiänsä. Kun he sitten katselivat ympärillensä, he eivät nähneet
muuta, kuin avaran lumikedon edessänsä ja takanansa Huippuvuorien
kärjekkäät jäätunturit, jotka loittoa heloittivat, ikäänkuin
suunnattoman suuret kultahelmet. Jäätikkö, jonka halkeaman kautta he
olivat juosseet lymypaikkaansa, oli kokonaan kadonnut, ja yksin
merikin näytti ainoastaan kapealta, siniseltä juomulta kaukaisessa
etelässä. Isot lumiset jäälaikat ja muutamat vähäläntäiset jääkalliot,
joita myrsky oli ajanut yhteen, täyttivät nyt koko välin. Yht'äkkiä
syntynyt kova pakkanen oli saumannut yksityiset jäälohkot lujaksi,
kiinteäksi joukoksi, ja viljalta tupruileva lumi oli levinnyt tämän
yli, ikäänkuin huikaisevan valkoinen, vilahteleva vaippa.
"Jesus Kristus!" huusi Martti, kotvan aikaa säikähyksissään
tuijoteltuaan -- "minne on Delphiini joutunut? Jos myrsky on ajanut sen
eteläänpäin, olemme ijäksi päivää hukassa!"
"Se olisi kauhistuttavaa!" sanoi Leo hämmästyneenä. "Voi rakasta
äitiäni! Varmaan hän murtuisi murheesen, jos hän kadottaisi minun!
Mutta me emme saa vielä heittäytyä toivottomuuteen. Jos Elshöft on
onnellisesti päässyt laivaan, arvaa katteini Bertram kyllä, että me
olemme hengissä, ja odottaa meidän tuloamme. Meidän pitää nyt lähtemän
jäälakean poikki, päästäksemme meren äärelle."
Suruisesti pudisti Martti päätänsä. "Se en mahdotonta!" lausui hän.
"Peräti mahdotonta! Koettappas vaan kahlata tämän jäälakean poikki,
jossa joka askeleelta vajoot polvia myöden lumeen. Koko päivä kuluisi,
ennenkuin me pääsisimme perille. Ei, heitä nuot tuumat sillensä,
poikaseni! Ennenkuin matka olisi puoliväliin kuljettu, olisimme jo
uupuneet, ja joko nääntyneet nälkään, taikka vilusta jähmettyneet.
Emmekä edes saa toivoa, että katteini Bertram odottaa meitä. Talvi on
jo käsissä, ja joka hetki, jonka hän vielä viipyy, saattaa syöstää
hänen, miehistön ja laivan perikatoon. Jumala auttaa meitä hädässämme!
Meidän ei ole nyt muuta neuvoa, kuin rohkaista mieltämme ja jännittää
kaikkia voimiamme, kestääksemme talven julmuutta, joka nyt jo meitä
uhkaa. Me olemme joutuneet vangiksi, rakas poikaseni, eikä ole meillä
vähintäkään toivoa päästä vankeudestamme ennen kesän tuloa. Jumala
auttakoon meitä! Kova on se koetus, jonka alaisiksi me nyt olemme
tulleet!"
Alakuloisesti katsoi oivallinen perämies maahan päin, mutta Leo
väänteli käsiänsä. Kuitenkin surkutteli hän vähemmin omaa kovaa
onneansa, kuin äitiänsä, joka hartaasti rakasti häntä ja epäilemättä
kuolisi surusta, jos Delphiini palaisi, hänen poikaansa muassaan
tuomatta. Hän hyräytyi itkulle, äidin syvää surua ajatellessansa.
Säälien katseli Martti häntä.
"Niin, niin, rakas poikaseni, sinun on kyllä syy itkeä," hän lausui.
"Jumala yksin tietää, mitkä kovat kärsimykset kohdannevat meitä, ja
voimmeko kestää tätä talvea, sen pitkiä öitä ja haikeaa kylmyyttä.
Mutta minä vannon pyhän valan, ystäväni, että minä pidän huolta
sinusta, ikäänkuin isä lapsestansa, ja sattukoon minuun kaksin verroin
kaikki vaivat, kaikki kärsimykset, jollen aina etupäässä katso sinun
hyvääsi. Älä sure, rakastettu poikani! Vielä meidän tulee toivoa!
Lujalla tahdolla ja voimiensa ponnistamisella voi ihminen poistaa
esteitä, jotka muutoin kokonaan hänen kukistaisivat. Minun mieletön
jahdinhimoni on saattanut sinun tähän kovaan onnettomuuteen; mutta
minun kokemukseni ja hyvän tahtoni kautta olet sinä välttävä sen
pahimpia seurauksia. Jos minä vaan olisin voinut aavistaa, että tämä
Elshöft oli yhtä suuri konna, kuin hänen kaimansa Bremen'issä, emme
olisi koskaan joutuneet tämmöiseen surkeaan tilaan; mutta kuka olisi
saattanut edes ajatella semmoista inhoittavaa ilkeyttä? Tuommoinen
ystäviensä pettäminen, ja heidän jättämisensä kuoleman koviin kouriin,
vaikka kyllä olisi käynyt heitä pelastaminen -- hyi, se on todellakin
viheliäistä!"
"Mutta ainoastaan oman henkensä kaupalla olisi hän voinut sitä tehdä,"
sanoi Leo, häntä puolustaen.
"Mitä sinä sanot, poikaseni? Sinä olisit siis hänen siassaan tehnyt
samaten? Ei! En minä olisi tehnyt niin! Siinä yksistänsä on jo kyllin
syytä halveksia häntä. No, kyllä hänkin toisella puolen hautaa saa
rangaistuksen teoistansa. Mutta lähtekäämme pois tästä! Meidän ei tule
pahoittaa mieltämme hänestä puhumalla. Etsikäämme sen siaan itsellemme
semmoinen paikka, jossa me, pohjais- ja itätuulen varjossa, saamme
pitää talvimajaamme. Älä sure, poikaseni! Tosin nyt koittaa meille
kovat kuukaudet, mutta nekin kerran loppuvat."
"Vaan emmekö sentään koeta päästä takaisin Delphiini'in?" kysyi Leo.
"Kiivetkäämme tuolle vuoren kulmalle, Martti. Se ei ole aivan korkea,
ja sieltäkäsin voimme kaikkein parhaimmin selittää laivan."
"Siitä ei ole mitään hyötyä, sen minä ennaltaan tiedän, vaan tehdään
kuitenkin tahtosi," vastasi perämies, ja alkoi samassa astua mainittua
vuoren kulmaa kohden. Puolen hetkeä vaivaloisesti kuljettuaan saapuivat
he sinne, ja Martti yritti juuri kiipeemään sen loivinta kylkeä
ylöspäin, kun Leo äkisti huusi häntä takaisin.
"Mikä tuo on, Martti?" kysyi hän, osoittaen sormellansa mustaläntäistä,
eriskummaista esinettä, joka lumesta pisti vähäisen näkyviin.
"Mikäkö se on?" vastasi Martti. "Hajonnut laiva, jonka tuuli on ajanut
tänne ja joku hyöky-laine on paiskannut rantaan. Näethän sinä ihan
selvään, että me nyt olemme aivan meren vieremällä, vaikka kaikki
täällä on jäässä. Kun ensiksi varmaan huomaamme, ettei Delphiini'stä
enään ole mitään toivoa, saamme tarkemmin sitä tutkia."
Sanomattoman suurella vaivalla kiipesivät tällä kertaa nuot muutoin
kapuamiseen ylen tottuneet merimiehet kalliota ylöspäin. Monen turhan
yrityksen perästä pääsivät he viimein sen huipulle, ja alkoivat tarkoin
tähystellä merta, joka siinsi kaukaa taivaan rannalta. Kerran luuli Leo
jo näkevänsä laivan, ja ilmoitti sen Martille. Mutta tämä näytti pian
hänelle todeksi, että hän oli erhettynyt. Hän oli nimittäin pitänyt
uiskentelevaa jääkalliota laivana. Delphiini oli kadonnut, ja purjehti
arvattavasti aikaa sitten tuolla puolen sitä sinertävää juomua, joka
levisi meidän ystäviemme silmien eteen.
Vielä kerran valloitti suru Leon jo toivovan sydämen. Mutta pian
rohkaisi hän mielensä, ja sanoi: "olkoon menneeksi! Kaikki, mitä Jumala
sallii, on hyvä, ja meidän, joita hän äsken pelasti myrskyyn
kuolemasta, tulee aina vieroa valitusta. Meidän sydämemme ovat niinkuin
vaha Hänen kädessänsä; mutta jos Hän tahtoo, Hän karaisee ne terästä
lujemmiksi. Minun rakkaan äitini täytyy lohduttaa itseään, turvaten
Häneen, ja me, Martti, me pysymme vahvassa luottamuksessa siihen, että
se on Jumalan tahto, joka on saattanut meidän näille autioille
saarille. Sillä tavalla kestämme helposti kaikki koetukset. Luottamus
Jumalaan ja toivo, että Hän auttaa meitä, olkoon se vankka kallio,
jolle me perustamme tulevat päivämme!"
"Hyvä, kunnon poika," vastasi Martti syvästi liikutettuna. "Kosk'et
sinä, heikko nuorukainen, epäile meidän hädässämme, täytyy minunkin,
vanhan kokeneen merimiehen, pysyä lujana. Mutta tästä meidän nyt pitää
lähtemän, sillä ilta jo pimenee, ja meillä on vielä paljon tekemistä,
ennenkuin yö joutuu. Mennään nyt tutkimaan tuota hajonnutta laivaa,
jonka löysit tuolla alhaalla. Vaikk'ei se nyt kohta juuri hyödytä
meitä, saatamme kuitenkin käyttää sitä poltoksiksi lumimajassamme,
jonka meidän kylmän varaksi pitää rakentaman."
Molemmat erokkaat, sillä siksi sopii nyt syystä sanoa heitä, koska
heidän täytyi, erotettuina koko muusta maailmasta, viettää yksinäistä,
kolkkoa elämää näillä kauheilla erämailla, molemmat erokkaat astuivat
vuoren kulmaa alaspäin, ja saapuivat, koska alaspäin kulkeminen kävi
huokeammin kuin kiipeeminen ylöspäin, vähän ajan päästä sen juurelle.
Pian tulivat he myöskin luullun haaksi-hylyn luokse, ja ajoivat käsin
jaloin syrjälle lumen, johon se oli vajonnut.
"Kas, mitä tämä on?" huusi Martti yht'äkkiä, työtänsä keskeyttäen.
"Turkin kappale! Mitenkä se on tänne joutunut? Sen saamme pian tietää,
sillä, kuten minä nyt näen, ei tämä olekkaan mikään laiva, vaan
ainoastaan pikkuinen, aivan eheä venhe. Ahkerasti, Leo, että me
pääsemme selville tässä asiassa, ennenkuin yö yllättää meitä."
Parannetulla innolla alkoivat he taas luoda lunta syrjälle, ja se hyöty
oli kumminkin heidän työstänsä, ett'ei yhä ankarammaksi kiintynyt
pakkanen voinut enää pystyä heihin. Heidän kätensä, jotka äsken olivat
aivan iljanteessa, hohtivat nyt kuin tuli, ja hikihelmet valuivat
heidän otsastansa.
"Tämä työ virvoittaa meitä suuresti!" lausui Leo, silmänräpäykseksi
levähtäen ja syvältä hengittäen.
"Kyllä!" vastasi Martti. "Liikkuminen ulkona onkin ylimalkain ainoa
keino, jolla voimme varjella itseämme vastapäin tulevasta pakkasesta,
jonka rinnalla tämä on kuin lempeän syys-illan vieno väristys. Mutta
katso, Leo, jollen kiveen kovaan olisi vakuutettu siitä, että Elshöft
pakeni meidän venheellämme, olisin minä nyt valmis vannomaan, että tämä
venhe on juuri sama."
"Minunkin silmissäni se näyttää kummastuttavan tuttavalta," sanoi Leo.
"Mutta ovathan ylikanteen valaskalan pyytäjien venheet, kuin kaksi
marjaa, toinen toisensa näköiset. Minä luulen muutoin, että me jo
saamme kääntää sen ylössuin."
"Ei vielä -- ensiksi meidän pitää tekemän venheen viereen syvennys,
johon se sitten helposti suljahtaa. Ole vaan avullinen minulle, se on
pian tehty."
He kaivoivat nyt kuopan, ja nostivat sitten voimiansa ponnistain
toiselta puolen venheen ylös.
Hitaisesti se kohosi, huojui, ja luiskahti viimein, talka alaspäin,
omasta painostansa syvennykseen. Kovin hämmästyneinä huudahtivat nyt
yhtä aikaa molemmat ystävät, sillä, kun se paikka, jonka venhe tähän
asti oli peittänyt, tuli avonaiseksi, havaitsivat he osaksi turkilla
verhotun ihmishahmon makaavan jäällä ja tunsivat sen -- Elshöft'iksi,
joka taannoin oli ilkeästi heidän pettänyt. Hän oli nyt kasvoiltansa
vaalea, jähmettynyt, ja, kuten näytti, kuolluksissa.
"Jumalan käsi on temmannut hänen pois kesken hänen pahoja tekojansa!"
lausui Martti, katkaisten sitä pitkää äänettömyyttä, joka seurasi tätä
odottamatonta löytöä.
"Jumala on hurskas! Uskollisuudesta ja jalomielisyydestä luopuen yritti
tämä konna pakenemaan, mutta Jumala heitti hänen takaisin tälle
autiolle saarelle, ilmoittaakseen meille, että Hän on muistanut meitä
meidän hädässämme. Niinpä kyllä, Jumala on hurskas, eikä kukaan
pahan-tekiä voi välttää Hänen rangaistustansa."
"Mutta, Martti, kukaties hän on vielä hengissä," sanoi Leo. "Meidän
tulee koetta pelastaa häntä!"
"Minä en kumminkaan sitä tee! Minun käteni ei saa kajota siihen, jota
Jumalan kosto on kohdannut!" vastasi rehellinen, mutta leppymätön
perämies. "Ma'atkoon hänen ruumiinsa ilman alla jääkarhujen ja kettujen
syötäväksi! Minun ei tule häneen mitään!"
"Voi, Martti -- entä jos hän nyt olisi hyvästä ehdosta palannut tänne,
meitä pelastaakseen, meitä auttaakseen, taikka kumminkin ottaakseen
osaa meidän onnettomuuteemme?" lausui Leo jalomielisesti. "Käskeehän
Jumala meidän rakastaa yksin vihamiehiämmekin, eikä tämä edes ollut
vihollinen meille, vaan kenties hyvä ja uskollinen kumppani!"
Martti ei vastannut näihin sanoihin mitään, vaan käänsi selkänsä päin
nuorta ystäväänsä. Mutta Leo tarttui haaksirikkoiseen, hieroi hänen
käsiänsä ja kasvojansa lumella, ja jatkoi noita alusta turhia
ponnistuksiansa, siksi kun viimein hiljainen huokaus kuului
tyrmistyneen miehen huulilta.
"Hän elää, Martti! Hän elää!" riemuitsi Leo. "Jumalan tähden, auta nyt
minua. Jos nyt hylkäämme hänen, joudumme murhaajiksi Jumalan ja omien
omatuntojemme edessä!"
Samalla lisäsi Leo ahkeruuttansa ja havaitsi mielihyvällä, ett'eivät
hänen sanansa olleet aivan turhat. Vanha Martti lähestyi, kyllä
hitaisesti ja nurpalla nenin, mutta kävi kuitenkin viholliseensa --
sillä semmoisena piti hän Elshöft'iä -- käsiksi, kuoleman kidasta häntä
pelastaakseen. Kun hän kerran oli siihen toimeen ryhtynyt, haihtui
vähitellen viha hänen mielestänsä, ja jääkuori sulasi hänen
sydämestänsä, ikäänkuin lumi, jolla hän hieroi Elshöft'in jäseniä.
Hänen tylyt kasvonsa kajasivat, hänen huulensa menivät hymyyn, ja
vähän ajan perästä lausui hän iloisesti: "tosiansa, hän tointuu
tainnoksistaan! Noh, koska se on Herran tahto, että tämä pahan-tekiä
taas tulee henkiin, kenties rikoksiansa katuakseen ja sovittaakseen, en
minäkään enää tahdo siitä nurkastua! Katso, Leo, hän avaa jo silmiänsä!
Hiero vaan vahvasti hänen rintaansa; minä hivutan hänen aivojansa!
Hurraa, jo hän on ilpo elävänä!"
Todellakin toipui Elshöft toipumistansa armeliasten kumppaniensa
huomassa. Äsken kokonaan kangistunut ruumis elpyi; hän avasi silmänsä,
kaskotteli, niinkuin ihminen, joka herää pitkällisestä unesta, ja hänen
kalvettuneilta huuliltansa kuului sanat: "hyvä Jumala, missä minä
olen?"
"Haahkan untuvilla et vainen maata," vastasi Martti; "mutta pelastettu
sinä kuitenkin täksi kertaa olet, ja siinä on enemmän, kuin minä itse
kymmenen minuuttia takaperin olisin voinut uskoakaan. Suokoon Jumala,
että tämä on onneksi sinulle, että sinä rupeat ajattelemaan entistä
elämääsi, ja muutat paatuneen mielesi. En minä nyt kuitenkaan tahdo
nuhdella sinua; siihen ilmaantunee vast'edeskin sopivaa tilaisuutta.
Juo nyt kerta!"
Samalla laski hän vielä voimattoman kumppaninsa huulille viini-pullon,
jonka hän muitten kapineitten joukosta oli löytänyt venheestä, ja antoi
hänelle siitä kelpo siemauksen. Yhä enemmän vaurastui Konrad. Uusia
elintoimia virisi hänen ruumiissansa, ja hän nousi seisaalleen.
"Martti -- Leo -- tekö minun olette pelastaneet!" hän ohkasi
vuorotellen heitä katsellen. "Voi Jumala, tätä minä en olisi
ansainnut!"
"Se on kyllä totta!" mutisi vanha perämies; "ja minun puolestani olisit
ikipäiviksi saanut maata tuossa, jollei Leo olisi ruvennut sinun
avuksesi ja saattanut minunkin siihen yhdistymään. Häntä sinun tulee
kiittää henkesi pelastajaksi; itse-altani minä en olisi yrittänytkään
sinua pelastamaan!"
Näitten kovien sanojen ohessa kiilsi kuitenkin Martin silmät ilosta
Konrad'in pelastumisesta, ja kenties piti hän juuri nyt enemmän
hänestä, kuin ikinä ennen. Sangen usein tapahtuu niin, että me kaikkein
enimmin rakastamme niitä, joille olemme tehneet jotain hyvää, ja kun
Jumala sanoo: rakastakaat teidän vihamiehiänne, tarkoittaa Hän sillä,
että meidän tulee tehdä niille niin paljon hyvää kuin mahdollista on,
josta sitten rakkaus itsestään syntyy. Elshöft oli kyllä kuullut Martin
sanat, mutta ymmärsi niitä ainoastaan himmeästi. Milloin punehtuen,
milloin vaaleten katseli hän vaan kummallisella tavalla Leoa, kunnes
hän yht'äkkiä tarttui avuliaan nuorukaisen käteen, pusersi sitä
kovasti, ja lausui tukehtuvalla äänellä, kuumat kyynelet poskillansa:
"minä kiitän sinua! Minä kiitän sinua, ylevämielinen ystävä! Niin totta
kuin Jumala on, tahdon minä palkita sinulle mitä olen rikkonut sinua ja
omaisiasi vastaan! Oi Jumala, tässä on viittaus minulle elämäni
muuttamiseen!"
Leo hymyili ystävällisesti ja pusersi sydämellisesti Elshöft'in kättä,
mutta Martti murisi karkealla äänellä: "Jumala suokoon sitä ja
vahvistakoon hän sinua hyvässä aikomuksessasi! Konnan työn teit, kun
jätit meidän avuttomiksi tälle kolkolle saarelle! Mutta katumus
sovittaa kaikki, ja tuo päätetty muutos itse suhteesi todistaa
parhaimmin katumuksesi vilpittömyyttä. Pysy vaan rehellisenä, niin
kauvan kuin meidän täytyy olla täällä, eikä kukaan ihminen saa koskaan
tietää koko asiasta mitään. Kunnon kumppanista ei kenkään kieliä kanna,
ja tosiansa meidän tarvitsee elää ystävällisessä sovussa keskenämme
voidaksemme kestää Huippuvuorien pitkän pitkää talvea. Mutta nyt
sinun pitää lähtemän liikkeelle, jos sinulla vaan on voimia siihen.
Aurinko on jo mennyt maillensa, ja meidän pitää pääsemän vanhalle
turvapaikallemme, ennenkuin nenämme ja korvamme kokonaan paleltuvat.
Tuuli käy Pohjasta ja huokuu jäädyttävää kylmyyttä."
Suurella vaivalla nousi Elshöft taas seisaalleen ja yritti Martin ja
Leon nojalla astumaan. Mutta hän oli vielä liian heikko kestääkseen
niinkään suurta vaivaa, ja muutamien askelten perästä lannistui hän
maahan.
"Jättäkäät minua tänne, ystävät!" rukoili hän tuskin kuuluvalla
äänellä. "Peittäkäät minua turkilla ja kaatakaat vene minun päälleni,
niin minä kyllä tarkenen täällä huomiseksi."
Martti ja Leo katselivat toinen toistansa, ja edellinen heistä kohotti
hartioitansa.
"Hm, venhe on kukaties yhtä hyvä, kuin karhun talja, semminkin kun jo
löysimme turkkimme, jolla voimme peittää itsemme," lausui Martti, vähän
aikaa mietiskeltyään. "Jospa vaan tuo pikkuinen karhu olisi täällä!
Meidän maatessamme se paljon lämmittäisi meitä. Noh, jää sinä, Leo,
tänne ja kata Elshöft'iä huolellisesti hänen turkillansa; minä lähden
karhun pentua noutamaan, leikkaan palan vanhasta karhusta paistiksi ja
tuon kaikki tänne. Kokonaisena vuorokautena emme ole syöneet mitään,
eikä asioiden niin ollessa karhun paisti maistune aivan pahalta."
Leo intti kyllä tätä ehdoitusta vastaan, tahtoen itse lähteä pentua
ottamaan ja jättää Elshöft'in Martin huostaan, mutta Martti ei
suostunut siihen, vaan ryhtyi kohta ehdoituksensa toimeen panemiseen.
Sillä aikaa saattoi Leo aivan voipuneen Elshöft'in takaisin venheelle,
peitti häntä huolellisesti hänen turkillansa, ja laittoi hänelle
makuu-sian venheen viereen, jossa ei tuulen henki päässyt koskemaan
häneen. Muutamien silmänräpäysten perästä vaipui jo Konrad sitkeään
uneen, ja myöskin Leoa rupesi nyt raukaisemaan. Vajottaen itseään
puoliksi lumeen, pani hän turkkinsa yllensä, ja odotti sitten Martin
tuloa, joka tapahtuikin parin hetken perästä. Pikkuisen karhun oli hän
sitonut kiinni köyteen, ja kuljetti sitä edessänsä, ikäänkuin se olisi
ollut joku lammas taikka vuohi. Selässänsä kantoi hän vanhan karhun
taljan, johon hän oli käärinyt lihan palan, ja kädessänsä piti hän
vielä lisäksi pyssynsä, jonka hän oli aivan sattumalta löytänyt,
emäkarhua lumesta esiin kaivaessaan. Taakkaansa venheesen laskien,
hengähti Martti huokeasti, sillä kuorman melkoinen paino ja vaivaloinen
matka kyynärän korkeassa lumessa oli suuresti häntä rasittanut.
"Se on jo tehty!" hän sanoi. "Nyt, Leo, tulee meidän kaataa venhe taas
alassuin, ja virittää valkea, tätä karhun lihaa paistaaksemme. Se on
tuota hätää tehty, ja makeammalta vaan maittunee sitten nukkuminen.
Mihin sinä olet Elshöft'in laskenut?"
"Hän nukkuu!" vastasi Leo, sormellansa Konrad'ia osoittaen. "Mies
raukka on varmaan julmasti uupunut."
"Noh, antakaamme hänen nukkua, kunnes me voimme pistää palan karhun
pöystistä hänen suuhunsa," lausui Martti, ja alkoi viipymättä puuhata
valkean virittämistä. Pari joutavaa airoa, jotka löydettiin venheestä,
katkaistiin, ja kourallisen tappuran ja kruudin avulla räiskyi pian
suuri, suihkiva valkea heidän vieressänsä. Pyssyn rautaista latasinta
käytettiin vartaan asemesta. Muutamia makeita kappaleita karhun lihasta
leikattuaan pisti Martti ne latasimeen, ja paahtoi niitä niin
taitavasti, kuin olisi hän koko elin-aikansa toimittanut keittäjän
virkaa. Äänetönnä autti Leo häntä, ja myöskin Martti teki ainoastaan
muutamia muistutuksia yhä vielä nukkuvasta Konrad'ista, ilmoittaen
Leolle mielipidettänsä niistä syistä, jotka olivat saattaneet tämän
lähtemään pakoon ja jättämään kumppaninsa pulaan.
"Pelosta hän sen teki, Leo, pelosta ja miehuuttomuudesta!" hän lausui.
"Kun hän näki myrskyn nousevan, hän säikähtyi, ja pötki pakoon, omaa
henkeänsä pelastaakseen. Kenties luuli hän myös, että me olimme saaneet
surmamme taistelussa karhua vastaan, ja kaikissa tapauksissa sopi hänen
ajatella, että hänen petoksensa jäisi ilmiin tulematta, jos hän vaan,
laivaan päästyään, voisi antaa jonkunlaisen tyydyttävän selityksen
käytöksestänsä. Mutta Jumala ei antanut hänen töittensä hedelmän
joutuvan hänen omiin käsiinsä. Joku tuulispää sieppasi hänen venheensä
ja viskasi sen takaisin vasta jätetylle rannalle. Noh, saadaan nähdä,
mitenkä hän tästä lähtein käyttää itseään. Jos hän vaan puoliksikin
parantaa itseänsä, emme enää huoli pitää vihaa hänelle."
Rehellinen perämies ei vähintäkään aavistanut, että ihan toisenlaiset
syyt olivat saattaneet Elshöft'in tähän ilkeään tekoon; hän ei
vähintäkään arvannut, että tämä Elshöft oli jonkunlaisessa yhteydessä
sen Elshöft'in kanssa, joka oli pettänyt Leon äidin ja kovalla
vainoomisellaan ollut syypää siihen, että Leo sai viettää hirmuisen
talven ja kenties pysyä vielä kauemman aikaa Huippuvuorien jylhillä
seuduilla. Leokin luuli, että halu oman hengen pelastamiseen oli ollut
syynä Konrad'in häpeälliseen pakoon, ja hänen ylevämielinen ja anteeksi
antamiseen taipunut sydämensä tahtoi mielellään unohtaa tämän
pelkurimaisuuden, joka oli Konrad'in itse hukkaan saattamaisillaan.
Kun liha oli kylläksi paistunut, herätettiin Elshöft, ja kolmen kesken
söivät nyt erokkaamme yksinkertaista, mutta sangen ravitsevaa
ruokaansa. Aterioittuaan kaatoivat he yhdistyneisin voimin venheen
kumoon, menivät sen alle, peittivät itsensä turkeillaan, asettivat
pikkuisen karhun, joka niin ikään oli saanut osan paistista, väliinsä
ja nukkuivat häiritsemättä kaiken yötä, kunnes päivä alkoi valjeta,
kutsuen heitä uusiin vaivoihin ja ponnistuksiin.