Erokkaat.
Syvällä väikkyi vielä aurinko alipuolella taivaan rantaa, vaikka sen
säteet jo alkoivat valaista yön pimeyttä, kun Martti äänekkäästi
huutaen herätti kumppaninsa. Hän tiesi paremmin, kuin he, että
vielä oli paljon tehtävää, jos mielivät menestyksellä taistella
talven kylmyyttä vastaan, eikä vanha Martti ollut se mies, joka
saamattomuudesta taikka huolimattomuudesta olisi tämmöisessä tilassa
laimin lyönyt mitään tarpeellista varovaisuuden keinoa. Hän huomautti
kumppaniansa, että heidän tuli ennen kaikkia hankkia itselleen
jonkunlainen varma turvapaikka ja ehdoitteli, että he rakentaisivat
samankaltaisen lumimajan kuin Grönlantilaiset käyttävät talven aikana
asuntopaikaksi. Sekä Leo että Konrad olivat kohta valmiit ryhtymään
työhön. Kuitenkin mainitsi Konrad, että hän Hollannissa ollessaan,
jossa hän oli palvellut merimiehenä eräässä laivassa, oli kuullut
puhuttavan, että kauvan aikaa sitten muutamat Hollantilaiset valaskalan
pyytäjät olivat koettaneet pitää talvea täällä, ja että he sitä varten
olivat parsista rakentaneet vahvan tuvan, joka arvattavasti vielä olisi
hyvässä kunnossa ja niin muodoin kelpaisi asuntopaikaksi. Sen ohessa
esitteli hän, että he koettaisivat etsiä tätä tupaa, joka epäilemättä
olisi kaikin puolin parempi, kuin joku lumesta ja jäästä vaillinaisesti
kyhätty hökkeli.
"Se olisi hyvä Jumalan sallimus," vastasi Leo -- "mutta mitenkä me
voisimme löytää tämän turvan? Huippuvuoret ovat laveat, ja, ennenkuin
olisimme kulkeneet ne ristin rastin, saattaisimme jo paleltua
kuoliaaksi taikka nälkään nääntyä."
Vähän aikaa neuvoteltua, päätettiin kuitenkin ruveta tutkimaan edes
saaren eteläistä rantaa, jossa ystävämme par'aikaa oleskelivat, ja
jossa nähtävästi tuvan pitäisi löytyä, jos semmoinen vaan koskaan oli
olemassa ollut.
"Saadaan nähdä!" lausui vanha Martti. "Jos Hollantilaiset kerta
tarvitsivat tämmöistä tupaa, rakensivat he sen varmaan semmoiseen
paikkaan, josta he kaikkein parhaimmin voivat havaita sivutse
kulkevia laivoja, ja jossa he myöskin saivat olla suojassa hirmuisilta
pohjois- ja koillismyrskyiltä. Tätä kaksinkertaista tarkoitusperää
voivat he ainoastaan sillä tapaa saavuttaa, että he rakensivat tupansa
jonkun vuoren juurelle, joka siaitsi saaren etelänpuolella. Jos
katsomme ympärillemme, näemme täällä kaksi vuorta, toisen oikealla
kädellä, toisen vasemmalla. Tuo perimmäinen, joka tuolta etäältä
kangastaa, on niin kaukana rannalta, että olisi ilmeinen hulluus
asettua sen viereen. Kuulkaat nyt, hyvät ystävät, minä ehdottelisin,
että rakentaisimme majamme oikealla kädellä olevalle vuorelle, ja juuri
tuon kallion seinän luokse, joka kokonaan suojelee meitä kaikilta
pohjan myrskyiltä, ja myöskin yhden kulmansa kautta estää koillistuulen
meihin koskemasta. Paikka on epäilemättä kaikkein sukevin koko
eteläpuolella, ja minä olisin suuresti erehtynyt, jolleivät nuot
tolkukkaat Hollantilaiset olisi ymmärtäneet sitä yhtä hyvin, kuin minä.
Jos he kerta ovat rakentaneet jonkun tuvan tänne, seisoo se varmaan
tuon kallion seinän äärellä, ja sen vuoksi katson minä parhaaksi, että
lähdemme sinne tarkemmin paikkaa tutkimaan. Jos löydämme turvan -- on
se suuri Jumalan siunaus, josta polvillamme saamme häntä kiittää;
vastakohdassa emme rupea laisinkaan enää sitä hakemaan, sillä minä olen
vakuutettu siitä, ett'ei se löydy muuallakaan näillä seuduilla.
Kaikissa tapauksissa emme ole laimin lyöneet mitään, sillä me rupeamme
kohta jälestäpäin rakentamaan omaa majaamme, joka kyllä tulee ahtaaksi
ja vaillinaiseksi, mutta sentään varjelee meitä pahemmista
kärsimyksistä. Eteenpäin, ystäväni!"
Ne syyt, joita vanha kokenut perämies toi esiin, olivat niin selvät ja
tukevat, ett'ei Leo eikä Konrad voinut sanoa mitään niitä vastaan,
vaan alkoivat viipymättä astua hänen neuvomaansa tietä myöden.
Puolen hetkeä käytyänsä saapuivat he mainitulle vuorelle, jonka lumiset
huiput ja jyrkät kupeet vilkkuen kimalsivat auringon säteissä, ja
aloittivat kohta tutkimuksiaan. Martti oli parhaasta päästä ottanut
tarkastaaksensa sitä paikkaa, joka oli kallion seinän ja kulman
välillä, mutta hänen vaivansa oli varsin turha. Eivät myöskään Leo ja
Konrad, jotka kulkivat vuoren rinnettä myöden, löytäneet muuta, kuin
lunta, jota tuuli oli mättänyt suuriin kinoksiin, ja palasivat nyt
alakuloisena Martin luokse.
"Älkäät panko tätä tuoksennekaan, ystäväni!" lausui Martti heitä
lohduttaen. "Minä en ole alusta alkainkaan luullut semmoista tupaa
enää löytyvän, koska Hollantilaiset, jotka ovat tunnetut
säästäväisyydestänsä ja tyyskyydestänsä, eivät millään muotoa olisi
jättäneet sitä tänne, jos he joinkin vaan voivat viedä sen muassaan.
Älkäät enään koko asiaa ajatelko, vaan auttakaat sen siaan minua, kun
luon lumen syrjälle, jotta me saamme perustuksen majallemme. Tämä on
kaikkein paras paikka koko rannalla, ja meidän täytyy kaiken mokomin
käyttää sitä hyväksemme. Ahkeraan nyt, pojat! Työn nojassa haihtuvat
kaikki surut ja synkeät mieli-alat."
Koska vahvaa perustusta varten arvattavasti tarvitsisi tungeksia lumen
läpi maahan asti, olivat kolme ystäväämme ottaneet mukaansa
aironlapoja, joita he aikoivat käyttää lapion asemesta. Ahkerasti
kävivät he työhönsä käsiksi, vaikka olivat toivoissaan pettyneet, ja
olivat jo hetken perästä kaivaneet syvän aukon lumeen. Mutta maaperä ei
tullut vieläkään näkyviin, ja Martti ehdoitteli jo paksua jäälaikkaa
perustaksi, kun onneksi juohtui hänen mieleensä koputtaa sitä airolla
ja näin koettaa sen kestäväisyyttä. Voimansa takaa hän loukutti sitä
airollansa; se jyskyi, särkeyi ja vajosi rotevan perämiehen alta, joka
kovasti huutaen katosi syvyyteen.
"Laupias Jumala, Martti!" huusi Leo, kalmeana laskien polvilleen ja
katsoa tuijotti mustaan syvänteesen, johon hänen paras, hänen ainoa
ystävänsä oli äkki-arvaamatta pudonnut. Kun hän näin seisoi kyyryllänsä
ja tuskissaan väänteli käsiänsä, vaikka hän muutoin oli jäykistynyt,
vaalea ja liikkumaton, ikäänkuin kivipatsas, lähestyi Konrad häntä
takaapäin, otsa ryppyyn vedettynä, posket ja huulet verettöminä, ja
silmät hurjasti mullistuneina. Käsi nostettuna astui hän aivan lähelle
Leoa, ja jupisi kolealla, vavahtavalla äänellä: "hauta peittää kaikki,
eikä mikään ääni voi koskaan sieltä kuulua. Sinun kunniasi pysyy
saastuttamatta, jos hänkin katoo, niinkuin hänen ystävänsä."
Hän kohotti taas kättänsä tavoittaakseen Leoa -- jysäys vaan, ja Leo
olisi päätähavin sortunut syvänteesen. Kun häntä ei ensinkään
aavistanut, mitkä kauheat ajatukset pyörivät Konradin aivoissa, ei hän
myöskään olisi voinut tehdä mitään vastarintaa. Hänen viimeinen
hetkensä näkyi jo tulleen, kun Konrad yht'äkkiä heittäysi taaksepäin,
lankesi polvilleen lumelle, peitti kasvonsa käsillään ja oihkasi: "ei,
minä en voi sitä tehdä! Pakene pois minusta, kiusaaja, ja Sinä Jumala!
Jumala! pelasta minua itsestäni! Minun käteni ei saa koskea sinuun,
joka äsken pelastit minun kuolemasta!"
Konrad'in ääni muuttui nyt kovaksi nikotukseksi, ja koko hänen
ruumiinsa vapisi, ikäänkuin tuulen tuudittelema haavan lehti.
Leo ei pitänyt ollenkaan vaaria Konrad'ista, eipä hän edes ollut
kuullut niitä sanoja, joita tämä tapaturmaa oli lausunut. Yhä vielä
seisoi hän vaan kyykistyneenä syvänteen äärellä, ja voihki ääneen, isot
kyynelet kalveilla poskillansa.
"Martti! Martti!" hän huusi. "Voi Jumala armahtakoon minua, ja antakoon
minulle takaisin kadonnut ystäväni! Martti! Martti! etkös enää kuule
minua?"
Kaikki oli hiljallansa, ei mikään ystävällinen ääni vastannut hänen
tuimiin huutoihinsa, ja katkerasti itkien heittäysi hän pitkälleen
kylmään, jäätyneesen maahan. Nuorempana oli Leo kuullut kerrottavan,
että jäässä usein löytyy isoja halkeamia ja syvänteitä, joita
ainoastaan ohut jääkuori peittää, ja jotka välttämättömästi saattavat
surman suihin jokaisen, joka varomatta yrittää astumaan niiden yli.
Sellaiseen halkeamaan oli, Leon luullen, Martti nyt pudonnut, ja hänen
sydämensä oli surusta pakahtumallaan tämän äkkiä tapahtuneen
onnettomuuden vuoksi.
Tällä välin oli Konrad jälleen tointunut, ja astui vaaleana, mutta
kuitenkin aivan tyynenä Leon puoleen.
"Ylös ystäväni!" hän lausui. "Ällös vaipuko suruhusi! Päivitteleminen
ja itkeminen eivät tässä auta mitään -- meidän täytyy koettaa pelastaa
häntä!"
"Pelastaako häntä?" huusi Leo, ja kavahti kerrallaan pystyyn. "Hei,
Konrad, sinä saatat minun takaisin henkiin! Luuletkos olevan
mahdollista pelastaa häntä?"
"Niin minä kumminkin toivon!" vastasi Konrad. "Tämä jäähalkeama ei ole
kukaties peräti syvä, ja, jos me ahkerasti luomme jään ja lumen
syrjälle, voimme kenties päästä sen pohjaan! Meidän tulee kumminkin
koettaa sitä."
Kuumeen tapaisella innolla tarttui nyt Leo airoonsa, ja aloitti, mitään
hiiskumatta, työtänsä. Jäät ja lumet lensivät ilmaan; mutta yht'äkkiä
herkesi hän työstänsä, ja seisoi hengittämättä, ikäänkuin
halvautuneena.
"Leo, Konrad! Hei, ystäväni, kuinka jaksatte?" kaikkui syvänteestä
ääni, johon Leo riemuhuudolla vastasi.
"Hän elää! Suuri Jumala, hän elää!" hän lausui, ja hänen silmänsä
loistivat kirkkaasti, kun hän kiitollisuutta täynnänsä loi ne taivasta
kohden. "Martti, oletko aivan vahingoittumatta? Mitenkä voimme kaikkein
parhaimmin auttaa sinua?"
"Vähäisen sahjaantunut ja rusentunut minä kyllä olen," vastasi ääni --
"mutta en ole kuitenkaan jalkojani taittanut, ja tainnoksista olen
kokonaan vironnut. Makasinko jo kauvankin täällä?"
"Ei ikään -- tuskin viisi taikka kymmenen minuuttia," vastasi Leo.
"Mutta kuinka voimme nyt auttaa teitä? Laskenko minä alas köyden, vai
luommeko, Konrad ja minä, lumen syrjälle, että pääsemme teidän
luoksenne?"
"Ei kumpaakaan, poikaseni," vastasi Martti. "Syrjäy vaan ensiksi
aukolta, että vähäisen päivän valoa voi päästä tänne. Nykyjään voin
minä varsin hyvin, vaikk'en oikein ymmärrä, mitä minun on ajatteleminen
tästä luolasta."
Leo astui nyt muutamia askelia taaksepäin, ja odotti malttavaisesti
uusia käskyjä syvänteestä. "Oi Konrad," lausui hän tälle, "mikä suuri
Jumalan armo, että uskollinen, rehellinen ystävämme on saanut jäädä
eloon! Ilman hänettä, ilman hänen kokemuksettansa ja avuttansa emme
voisi koskaan päästä takaisin meidän isänmaahamme, vaan nääntyisimme
varmaan täällä surkeaan kuolemaan!"
"Aivan niin, Leo, ja myöskin minä kiitän Jumalaa sisimmästä sydämeni
pohjasta!" vastasi Konrad. "Sinä et voi aavistaa mitenkä -- mutta
tosiansa, Jumala on tänä hirmuisena hetkenä säilyttänyt minulle
enemmän, kuin sinulle, ja sinullekin enemmän, kuin itse luulet. Mutta
nyt minä vannon sinulle, ett'ei milloinkaan vast'edes kiusaaja saa
minua valtoihinsa, ja käteni ja omatuntoni pysyvät tästä lähin
puhtaana, vaikka minun täytyisi kuolla siitä!"
"Miksi sinä näin puhut? Mikä sinun on, Konrad?" kysyi kummastuen Leo,
jok'ei voinut ymmärtää kumppaninsa himmeitä sanoja. "Mikä sinun on
kiusaukseen saattanut?"
"Paha sisuni, hyvä ystävä!" vastasi Konrad. "Mutta ollaan nyt siitä
puhumatta -- vast'edes saat sinä tietää kaikki, ja silloin, niin minä
toivon, annat sinä minulle anteeksi, kun näet, että suon hyvää sinulle.
Hiljaa nyt -- minä kuulen taas Martin äänen."
Todellakin kuului taas Martin ääni syvänteestä, ja molemmat nuorukaiset
lähestyivät nopeasti aukkoa.
"Mitä tahdotte, Martti?" kysyi Leo. "Kuulkaat, ystävät," vastasi
perämies -- "Minä luulen löytäneeni sen tuvan, josta Konrad äsken
puhui. Kumminkin olen minä nyt jossakin salvoksessa, ja, sitä myöden
kuin tässä hämärässä voin selittää, näyttää kaikki olevan hyvässä
kunnossa. Kas, tuolla on ovikin -- kukaties saa sen auki!"
Samalla kuului syvänteestä kova kolkutus, joka kuitenkin vähän ajan
takaa kokonaan taukosi.
"Ei se käy päinsä," huusi Martti. "sitä ei voi avata kuin ulkoapäin,
sillä isot lumi-joukot, jotka ovat sen edessä, estävät minua sitä
liikuttamasta. Mutta nyt on varmaa, ystäväni, että tämä tupa on juuri
se, jonka Hollantilaiset rakensivat, ja tämmöinen löytö palkitsee
yltäkyllin minun mustelmani ja jäsenteni pakotuksen. Tämä näyttää
olevan aivan vahva rakennus, ja minä luulen, että kiekahdin tänne juuri
takan torven kautta. Kuulkaat -- menkäät nyt kymmenen jalkaa aukolta
lounaasenpäin, ja luokaat sieltä voimanne takaa lumi syrjälle. Kun
olette päässeet kylläksi syvälle, tulette varmaan oven kohdalle, ja
sillä tapaa voimme saada sen auki. Ensiksi katson kuitenkin vähän
ympärilleni, josko minäkin voisin täällä jotain toimittaa. Heittäkäät
sentähden minulle yksi airo!"
Tuota pikaa tehtiin hänen tahtonsa, ja riuhkeasti alkoivat Konrad ja
Leo kaivaa juuri siltä kohdalta, jonka Martti oli heille neuvonut.
Heillä oli kyllä paljon vastuksia, sillä välistä tuli heidän tunkea
aivan kehkeiden lumikerrosten lävitse, välistä ilmestyi heidän eteensä
isoja, yhteen liittyneitä jäälohkoja, joista heidän aironsa kalahtaen
kalpistuivat. Mutta heidän väsymättömät ponnistuksensa voittivat
kuitenkin kaikki esteet, ja kahden hetken perästä havaitsivat he
iloksensa, että olivat päässeet vallan lähelle Marttia. Nyt kuului
myöskin kova, yhtämittainen koputus siltä kulmalta, jossa he luulivat
oven olevan, ja he päättivät siitä, että Marttikin jännitti voimiansa
vapauttaakseen itseänsä.
"Meidän tulee nyt kääntyä sivullepäin, koska nähtävästi jo olemme
tulleet kylliksi syvälle," lausui Konrad. "Ryhdy sinäkin Leo, siihen!"
"Ei vielä, ei vielä," vastasi tämä, "ei ole luultavaa, että tupa olisi
rakennettu lumelle, emmekä siis saa muuttaa suuntaa, ennenkuin pääsemme
maahan asti."
Konrad katsoi Leon väitteitä oikeiksi, ja molemmat nuorukaiset
rupesivat uudestaan kaivamaan. Muutamien minuuttien perästä alkoi
jäätynyt maa ilmaantua, ja Leo näki siis arvelunsa olleen aivan oikean.
"Nyt oikeallepäin!" hän riemuitsi. "Lumikerros, joka eroittaa meidän
Martista, ei voi olla kuin toista jalkaa paksu!"
Sen siaan että he olisivat ruvenneet ylhäältä tunkemaan tämän
lumikerroksen läpi, koversivat he sitä altapäin siinä toivossa, että se
pian oman painonsa kautta rotkahtaisi maahan. Todellakin luonnistui
heidän yrityksensä ennen pitkää. Koko lumiseinä alkoi hetkua, muutamia
vähempiä lumilohkareita kapsahti jo alas, ja hädin tuskin kerkesivät
molemmat nuorukaiset hypähtämään syrjälle, päästäksensä lumijoukkojen
alta, kun yht'äkkiä nämät romahtivat maahan, ja samalla jalan paksu,
parsista tehty ovi, joka viimein antoi perään Martin sysäyksistä, lensi
selälleen.
Muutamia silmänräpäyksiä kului, ennenkuin taas yhdistetyt ystävät
saivat nähdä toinen toisensa, sillä höllä, vahvasti tuoksuva lumi
peitti kaikki, ikäänkuin synkeä sumu. Mutta, kun ilma taas selkeni,
seisoivat vanha Martti ja molemmat nuorukaiset vastakkain, ja
ilopäissään heittäysi Leo jalon ystävänsä avoimeen syliin. Vaan Konrad
seisoi äänetönnä heidän vieressänsä, kyynel-silmin heitä katsoen.
"Oi Jumala," sanoi hän hiljalleen -- "kuinka minä hartaasti kiitän
Sinua, että olet antanut minun elää tänä hetkenä. Minä olen nyt iloa
täynnä -- mutta mitkä hirmuiset omatunnon vaivat olisivat kalvaneet
minun sydäntäni, jollen olisi kestänyt tuota kiusausta! Ei, ei, eivät
milloinkaan enää semmoiset ajatukset saa jalan siaa minun sydämessäni!"
"Noh, Konrad, etkös sinä ole ensinkään iloinen siitä, että jälleen
olemme tavanneet toinen toisemme?" kysyi Martti, keskeyttäen Konrad'in
mietteitä.
"Kaikesta sydämestäni minä iloitsen!" vastasi Konrad, ja lähestyi häntä
vilkkaasti, pusertaakseen hänen ystävällisesti ojennettua kättänsä.
"Minä riemuitsen, ikäänkuin itse olisin tullut kuolemasta
pelastetuksi!"
"Hyvä, ystäväni, onhan sinusta siis lopulta tullut kunnon kumppani
meille, vaikka minä alusta sitä epäilin," lausui Martti, ja taputti
ystävällisesti Konrad'ia olkapäälle. "Sinun vilpitön intosi tänään on
kylläksi palkinnut konnan työsi, eikä milloinkaan saa meidän keskenämme
puhe syntyä siitä, että jätit meidän pulaan. Jääköön se iki päiviksi
unhotuksiin, ja eläkäämme täällä hyvässä sovussa, kunnes tulevana
kesänä pääsemme takaisin isänmaahamme. Olkaat huoleti, ystäväni --
koska olemme löytäneet tämän oivallisen tuvan, en minä enää pelkää
talvea, vaan toivon, että Jumalan avulla voimme helposti kestää sen
ankaruutta. Sanomattoman tärkeä oli todellakin tämä löytö, ja nyt kun
päivän valo voi hyvin tunkea sen sisään, voimme tarkemmin sitä tutkia!"
Erokkaamme astuivat nyt isojen lumijoukkojen ylitse tupaan, ja
pikainen, mutta tarkka tutkimus vakuutti heitä pian siitä, ett'ei
parempaa asuntopaikkaa olisi voinut näillä seuduin toivoa itselleen.
Vaikka arvattavasti monta vuotta oli kulunut siitä, kuin ihmisjalka oli
sen permantoa polkenut, oli se kuitenkin aivan eheä, sillä lumi, joka
vuosien kuluessa oli kerttynyt sen päälle, oli suojellut sitä ilman
kaikkia turmelevasta vaikutuksesta. Toisessa päässä oli siinä hyvin
mukava, keittämistä ja paahtamista varten kudottu kiuvas, ja eräästä
vara-paikasta löysi Leo ison läjän hiiliä ja halkoja, joita
Hollantilaiset nähtävästi tahallansa olivat lähtiessään jättäneet
sinne, noudattaen jotakin sääliväisyyden tuntoa, joka nyt kantoi
hyviä hedelmiä. Muutoin se oli jotensakin tyhjä. Ainoastaan jykeä
laivan hirsien pirstaleista kokoon kyhätty pöytä ja kaksi yhtä
yksinkertaisesti tehtyä tuolia nähtiin sen seinuksilla. Toisessa päässä
oli tuvassa rautainen takka, ja juuri sen torven kautta oli Martti,
onnellisesti kyllä, tehnyt äkillisen matkansa. Niinkuin muutamat
varustukset vielä todistivat, oli tätä takkaa käytetty lihan ja kalan
savuttamista varten, ja Martti muistutti, että heidän nytkin varsin
hyvin sopisi käyttää sitä samalla tapaa, koska heillä oli vielä
runsaasti karhun lihaa jälellä. Heti päätettiin hankkia tapetun
emäkarhun tähteet sinne, paloitella ne ja panna ne takan torveen
savuttumaan. Sen ohessa katsoivat he parhaaksi tappaa pennun,
kosk'eivät muutoin voisi saada kylläksi ruoka-aineita pitkän ja kovan
talven tarpeeksi, niinkuin myöskin tuoda venheen likemmäksi tupaa ja
hädin tullen hakata sen polttopuiksi. Nyt viritti Martti välkkyvän
valkean takkaan, katti tämän, estääkseen lämmintä ilmaan haihtumasta,
rautaisella juskalla, jonka he löysivät laattialta, pani savi-astian,
joka niin ikään oli aivan eheänä maannut eräässä nurkassa, täyteen
lunta, nosti sen takan arinalle, ja kantoi molempain nuorukaisten
avulla, karhun lihan tupaan. Muutamia palasia siitä pantiin
savi-astiaan, jossa tällä välin lumi oli sulanut vedeksi, ja sen
kiehuessa lähti Martti venheelle, pientä karhua tappaaksensa.
Kun hän palasi tästä ikävästä toimesta, johon ainoastaan kova pakko oli
hänen saattanut, liha oli jo kypsynyt, ja erokkaamme söivät nyt
yksinkertaisia, mutta terveellistä ruokaansa, suuresti kiittäen
Jumalaa, joka sinä päivänä runsaasti oli antanut heille apunsa. Tupa
oli nyt aivan lämmin, ja nauraen arveli Martti, että, jos asiat
vast'edeskin pysyisivät niin hyvällä kannalla, moni ihmisraukka heidän
isänmaassansa, jolta puuttui sekä valkea takasta että karhun liha
pöydältä, varmaan mielellään vaihtaisi elämänsä tähän.
"Mutta," lisäsi hän vakavasti -- "emme kuitenkaan vielä voi tietää mitä
vaivoja ja kärsimyksiä saamme kestää. Kun kerran sydän-talvi hirmuisin
pakkasineen ja kovin tuiskuineen tulee, taitaisi sentään olla
harvakselta niitä, jotka kadehtisivat meiltä kohtaloamme!"
"Kävi miten kävi," lausui Leo, "epätoivoon emme milloinkaan heittäy.
Jumalan apu ei puutu meiltä koskaan, sen takaa siunaus, jonka minun
äitini minun kotoa lähteissäni antoi minulle. Voi, Martti, kuinka
onneton minä nyt olisin, jos kaikissa kärsimyksissä, jotka kohtaavat
meitä täällä, minun vielä lisäksi täytyisi kärsiä pahan omatunnon
kalvavia kipuja! Todellakin oli hyvä, että veljeni tuolla lipulla
ilmoitti minulle äitini suostumuksen!"
"Se oli varsin hyvä ajatus!" lausui Martti. "Äidin siunaus tuopi aina
onnea lapsille, ja minä luulen varmaan, että sinun äitisi siunaus on
avannut meille tien tälle tuvalle. Turvatkaamme ainiaan siihen, ja
Jumala on meitä auttava!"
Konrad ei sanonut mitään -- mutta, ennenkuin hän sinä iltana pani
maata, lupasi hän vielä kerran Jumalalle, ett'ei hän koskaan enää
poikkeisi oikeuden poluilta, ja lausui hiljasti itsekseen: "jos kerran
onnellisesti pääsemme takaisin Bremen'iin, tahdon minä näyttää teille,
Martille ja Leolle, että minunkin rinnassani sykkii rehellinen sydän.
Sinä olet pelastanut henkeni, Leo; on kumminkin tulevaisuus todistava,
ett'en ole aivan kiittämätön sinua kohtaan!"