Karhun-ajo.
Kolmena viikkona -- sillä niin kauvan kesti vielä Delphiini'n
kalastus-retki -- tapettiin vielä seitsemän valaskalaa, ja laiva oli
nyt lahtia täynnä. Par'aikaa se oli ankkurissa Huippuvuorien
etelärannikolla, ja katteini Bertram sanoi päättäneensä seuraavana
päivänä ruveta kotimatkaan, kun hän vaan ensiksi saisi laivan vähän
korjatuksi, sillä aivan vikaantumatta se ei kuitenkaan ollut päässyt
yli-ympäri uhkaavista vaaroista. Kaikki olivat nyt iloissansa. Hyvin
oli tähän saakka kaikki Delphiini'iltä käynyt, eikä kenkään epäillyt,
että myöskin matka kaukaiseen isänmaahan kävisi huokeasti ja
joutuisaan. Toinen osa merimiehistä oli laivan tilkitsemisen ja
laittamisen puuhassa; toinen latoi tarkalla huolella saalista laivan
alustaan. Ainoastaan muutamat -- näitten joukossa myöskin Martti, Leo
ja Konrad, -- kävelivät edestakaisin kannella, kosk'ei heidän apuansa
enää tarvittu, ja he ylimalkain jo olivat rehellisesti tehtävänsä
tehneet.
Martti laski leikkiä Leon kanssa heidän onnellisesta kalastuksestansa,
kohta tapahtuvasta paluumatkasta, ja siitä ilosta, joka tulisi Leon
äidille, kun hän taas saisi syleillä rakastettua, kauvan poissa
viipynyttä poikaansa. Ei kumpikaan heistä voinut arvata, että vielä
monta riemutonta päivää koittaisi, ennenkuin kodin lempeä aurinko
jälleen loistaisi heille.
Oli kaunis, kirkas, vaikka kohta kylmähkö päivä. Heleästi paistoi
aurinko pilvettömältä taivaalta ja sen säteet heijastuivat takaisin
läheisen saaren terävistä, jäisistä vuoren kulmista, jotka
säkenöitsivät, ikäänkuin kalliit kivet. Ilma oli tavattoman selkeä ja
kuulakas ja antoi toisinaan esinetten aivan selvään ilmaantua
peninkulmien päästä. Kiinteästi katsellen ympäröitsevää seutua, jok'ei
autionakaan ollut kokonansa suloa vailla, loi Leo silmänsä milloin
äärettömän avaroiksi jääkentiksi muuttuneesen meren pintaan, milloin
kummallisesti uurretun saaren lukuisiin lahtiin ja rantamaloihin,
taikka sen lumisiin vuoriin, jotka, hopean hohtavina, huipuillansa
tapailivat taivaan himmeätä sinilakea.
"Kaikki on kuollutta, elotonta ja autiota!" lausui Leo. "Ei mikään
heinänkorsi kaunista näitä jylhiä, tuimia jääselkiä, ei mikään puu
tuudittele vihantaa latvaansa iltatuulessa, ei lintu livertele näillä
jyrkillä jäävuorilla, eikä perhonen lehahtaen lennä kukasta kukkaan;
vaan kuitenkin on tämä luonto niin ihana, niin jalo, kuitenkin
muistuttaa kaikki Jumalan suuruutta ja voimaa."
"Se on tosi, ystäväni," vastasi vanha Martti. "Kaikki, mitä meidän
taivaallinen Isämme on luonut, on suloa täynnä. Älä vainen luule, että
tämä luonto on niin kolkko, kuin se nyt näyttää sinulle. Jäämaittenkin
synkeillä seuduilla vilisee luontokappaleita. Jääkarhu etsii
lumikedoilla elatustansa; rannikoilla liikkuu mursuja ja hylkeitä;
ketut, naalit ja sopulit eivät pelkää pohjoisnavan hirmuisintakin
kylmyyttä; eikä edes lintuja puutu täältä, vaikka ne eivät ele niin
loistavissa ja kirjavissa puvuissa, kuin heidän heimolaisensa
kesämaiden kauniissa metsiköissä. Kajavat, ruokit, myrskylinnut ja isot
harmaat hanhet kajahuttelevat kareja hurjilla huudoillansa, ja
lukemattomiin asti vilskuu kaloja jäämeren suurilla syvänteillä. Niinpä
kyllä, poikaseni, kaikkialla ilmaantuu Jumalan näkymätön käsi, joka on
luonut elämää ja liikettä, jossa ihmisen tylsä silmä ei luule näkevänsä
muuta, kuin Kalman kalpeita kankaita. Katso tuonne, tuolla näet
jääkarhun pörheän ruumiin luikertelevan jäävuoren helmalla!"
"Minä näen sen, näen aivan selvään!" huudahti Leo, pitäen kättänsä
silmiensä edessä, heikentääkseen huikaisevien, jäälaikoilta
kilpistyvien auringon soittojen kimallusta. "Katsokaat, Martti,
pikkuinen penikka on kintereissä kiinni sen perässä! Voi jos saisimme
ne ammutuksi!"
"Hm, saattaisi sangenkin helposti tapahtua," mutisi Martti, ja
tähysteli tarkkaan terävillä silmillänsä kauhean eläimen liikuntoja.
"Jos se vaan lähtee aukealle jäälakeudelle, jossa yltä ylitse ei ole
muuta, kuin paljasta jääkaloa, ja meidän vielä onnistuu estää sitä
palaamasta, joutuisi se pian käsiimme. Hm! hm! Karhunpaisti ei olisi
hullumpaa, ja sen röyheä talja sopisi hyvin tuliaisiksi laivan
isännälle. Hei, Leo, se astuu todellakin jäälle, ja, jos me vaan
pääsemme tuulen puolelle, että sopii takaapäin tuolta vuoren
kulmalta rientää sen päälle, niin on peto pentuinensa päivinensä
pääsemättömässä! Katteini, sananen vaan!"
Katteini Bertram, joka kokan puolella johti korjaustöitä, kuuli
perämiehensä äänen, ja lähestyi nopeasti häntä. "Mikä hätänä on,
Martti?" kysyi hän.
"Hm, Leo ja minä näimme äsken ison jääkarhun käydä köntystävän
rannalla, ja, jos vaan lähdemme ajamaan sitä, ei se suinkaan pääse
välttymään" -- vastasi Martti, jonka silmät jo alkoivat innosta
säihkyä. "Koko retki kestäisi hetken taikka korkeintaan kaksi, ja
paitsi nahkaa saisimme melkoisen määrän tuoretta lihaa laivaan. Mitä te
arvelette asiasta, katteini?" "En ainakaan minä kieltäisi sitä,"
vastasi tämä, -- "jollen tällä haavaa tarvitsisi kaikkia merimiehiäni,
Martti. Mutta missähän se nyt on koko karhu? Minä en voi eroittaa sitä
ensinkään."
"Tuolla, aivan oikoiseen jäätanterella, yhtä juonta peräsimen rattaan
ja tuon pihtipuolen kanssa --" vastasi Martti kiivaasti. "Katsokaat,
kuinka se pentunsa kanssa kömpii tuota solaa päin."
"Aivan oikein -- nyt minä eroitan sen karvaisen nahan valkoisesta
lumesta," lausui katteini, ja lisäsi, kahden mielen vaiheella
ollessaan: "ei suinkaan se pääsisi mihinkään teidän kynsistänne, mutta
minulla ei nyt olisi joutavaa väkeä, ja aikakin käypi jo täpärälle!"
"Mutta, Leo ja minä ja Konrad Elshöft -- meissä kolmessa olisi jo
kylläksi," vastasi vanha Martti. "Tuottakaat vaan esiin pyssyt, ja
luottakaat meihin! Olenhan minä ennenkin otellut jääkarhujen kanssa."
"Entä vaara, Martti," varoitti katteini. "Jos te ampuisitte syrjään --"
"Niin on ainaki Leo varaksi, ja hädän tullen turvaamme harpuunoihimme!"
vastasi Martti, joka melkein enemmän, kuin Leo, halusi päästäksensä
kahakkaan Pohjolan hirmuisimman asujamen kanssa. "Antakaat meidän nyt
lähteä, katteini, ja minä takaan, että kahden hetken kuluttua sekä
emäkarhu että pentu ovat hyvässä tallessa laivassa."
Katteini Bertram myöntyi viimein, ja juoksi kiireesti alas laivan
kastariin, josta hän otti kolme pyssyä ynnä kruutia ja kuulia. Mutta
Martti hyppäsi venheesen, laski sen mereen, otti vastaan katteinin
tuomat pyssyt ja kolme mitä kelvollisinta harpuunaa, ja aikoi,
Konrad'in ja Leon myöskin venheesen astuttua, juuri työntää tämän irti
laivasta, kun katteini vielä kerran huusi hänelle.
"Hoi, Martti," sanoi hän -- "heittäkäät kuitenkin koko matka tekemättä!
Tuolta ilmalta nousee harmaita pilviä, ja minä pelkään aika tuiskun
tulevan, ennenkuin kerkee kättänsä kääntämään! Katsokaat nyt, myöskin
aurinko menee sumuun!"
Martti alkoi tarkoin katsoa taivasta, ja pudisti päätänsä. "Eihän
tuosta ole vielä mitään hätää, katteini!" vastasi hän venheestä.
"Ennenkuin nuot pilvet pääsevät puhkeamaan, olemme jo tulleet takaisin,
sillä tästä ei ole kuin neljänneksen meripenikulman matka vuoren
kulmalle. Mutta kylmän varaksi -- antakaat heittää meille turkkimme,
katteini!"
Katteinin käskyn mukaan toi muuan laivapoika joutuisasti kolme paksua
sudennahkaista turkkia, ja viskasi ne venheesen. Nytkös vasta miehet
soutamaan, ja vähemmällä aikaa, kuin puolena hetkenä olivat he jo
tulleet vuoren kulmalle.
Karhu ei näyttänyt havainneen heidän tuloansa -- levollisena käveli se
vaan ympäri jäätanteretta, arvattavasti etsien itselleen ja pennulle
jotain syötävää.
"Se ei voi välttyä," lausui Martti, kun venhe pujahti vuoren kulman
ohitse, ja saapui jäiseen rantaan. "Joudu nyt Elshöft! Viskaappas
harpuunat rannalle, ja sinä, Leo, kanna pyssyt ja ampuvarat venheestä!
Kas niin, vetäkäät nyt se ylös jäälle. Kaikki hyvin! Urheasti
eteenpäin!"
Itsekukin heistä otti yhden ladatuista pyssyistä, ja alkoivat nyt,
Martti etupäässä, hitaisesti ja varovasti astua. Tultuansa siihen
paikkaan, josta heidän piti tehdä kierros, saadakseen uudestaan nähdä
saalistansa, pysähtyi Martti tuokioksi, ja rupesi, päätänsä kurottaen,
tähystelemään karhuja.
"Kaikki hyvin!" lausui hän. "tuolla jään reunalla seisoo emäkarhu,
väijyen luultavasti jotakuta hyljettä päivällis-ateriakseen. Mutta
kyllä me vielä hänestä ruokahalun otamme. Hyvin varovaisesti nyt,
pojat! Kun me kerran olemme päässeet pyssyn kannolle, ennenkuin se on
meistä vainoa saanut, niin tähtäkäät huolellisesti, ja tarkoittakaat
päätä taikka rintaa, mutta älkäät laukaisko, ennenkuin te varmaan
tiedätte, ett'ette ammu sivutse. Pennusta teidän ei tarvitse huolia
laisinkaan -- sillä se ei pääse meitä karkuun, kun kerta emäkarhu on
tapettu, jota vastaan tämä kauheasti hirmustuisi, jos me hänen silmänsä
edessä, ampuisimme pojan kuoliaaksi. Ei kukaan saa ampua kuin
viidenkymmenen kyynärän päästä! Jos se ennen sitä vainuisi meitä, joka
on hyvin mahdollista, koska jääkarhun aistimet ovat erittäin tarkat,
niin seisahtukaat ja vartokaat sen päällekarkaamista. Kun se sitten on
lähestynyt meitä kymmenen kyynärän päähän, ammun minä ensiksi, sen
jälkeen laukaiset sinä, Leo, ja viimein, jos on tarpeellista, sinä,
Elshöft. Mutta minä luulen, ett'ei se ole tarpeellistakaan, sillä
jollei se kaadu ensimäiseen laukaukseen, saa se epäilemättä surmansa
toisesta laukauksesta. Jos peräti suureen hätään joudumme, on meillä
vielä harpuunoita varanamme. Nyt tiedätte, miten meidän on
menetteleminen -- siis rohkeasti eteenpäin!"
Kun tuosta olivat vähäisen aikaa ripeästi kulkeneet, seisahtui Martti
yht'äkkiä, ja alkoi katsoa eteensä. "Minä olen päättänyt toisin,"
lausui hän, muutamien silmänräpäysten kuluttua. "Ei voi milloinkaan
edeltäpäin arvata, mitä on tapahtuva, ja, oli mitä hyvänsä, aina
saattaa joku turvapaikka olla tarpeesen. Kuuleppas, Elshöft, jää sinä
tähän, ja estä karhua palaamasta. Siinä tapauksessa, että se karttaisi
taistelua ja puikkisi tiehensä, suittaisi kyllä tapahtua, että me
hädissämme ampuisimme syrjään, ja silloin menisi sekä paistit että
taljat alimmaiseen kattilaan, jollei kukaan olisi tältä puolelta sitä
häätämässä. Niinpä niin, jää vaan tänne! Kyllä me kahden kesken saamme
sen masennetuksi, ja, jollei yritys luonnistuisi, juoksee se oikopäätä
sinun ampujuontaasi. Etsi vaan itsellesi hyvä asema, ett'ei hätätilassa
julmistunut karhu pääse tukkaasi haivertamaan ja että sinä ammut
varmemmin, kun ei pelko vavistuta käsiäsi, ja odota siellä tyyneesti,
mitä tapahtuu. Tuo kallio on siihen omansa -- kiipee sinne! Siellä saat
sinä olla kokonaan rauhassa karhusta, ja voit mitä tarkimmalla tavalla
tähdätä, ennenkuin laukaiset. Nopeasti, poikaseni!"
Alusta verukkeita vedettyään, suostui kuitenkin Konrad Elshöft pian
Martin ehdoitukseen. Kumppaniensa avulla nousi hän kalliolle, käski
Leon antaa itselleen ladatun pyssynsä, ja lupasi pitää tarkkaa vahtia.
Mutta Leo ja Martti rupesivat uudestansa astumaan eteenpäin jäällä, ja
hiipivät kyykistyneinä, pyssyt ja harpuunat tanassa, siihen paikkaan,
jossa jääkarhu seisoi, liikkumatta kurottaen silmiänsä suiveloon, johon
nähtävästi hylkeitä tavan takaa kokoontuivat uutta ilmaa
hengittääkseen. Jo olivat molemmat erämiehet noin sadan kyynärän matkan
päässä karhusta, eikä se vielä havainnut uhkaavaa vaaraa. Mutta nyt
nosti se yht'äkkiä päätänsä, katsoi sille puolelle, josta Martti ja Leo
likenivät, kohotti nenäänsä, ja imi vainoen ilmaa sieramiinsa. Hiljaa
viljuen lähestyi sitä pentu kiireesti ja painui sen kylkeä vastaan. Nyt
kiljahti emä julmasti, ja avasi ammollensa hirmuisen, tuliverevän
kitansa, josta kaksinkertainen rivi teräviä hampaita kammottavasti
irvisteli.
"Pitkälleen, Leo!" kuiskasi Martti nuorelle kumppanillensa. "Älä
hievahda paikaltasi! Ei se vielä tiedä meistä mitään, taikka se ei
kumminkaan ole nähnyt meitä. Hiljaa! Kenties pääsemme vielä lähemmäksi
sitä. Katso, se kääntyy toisaalle, ja pentu pyörii niin iloisesti sen
ympäri, kuin ei enään löytyisi ensinkään ampumiehiä koko maailmassa.
Hetken aikaa me vielä odotamme, sitten taas eteenpäin."
Liikahtamatta makasivat Martti ja Leo pitkällänsä jäällä, sillä välin
kuin emäkarhu selkäänsä heitä päin kääntäen uudestaan painoi päätänsä
sulaan. Mutta pikkuinen pentu löntysteli iloisesti ympäri jääkalloa,
taikka kelletteli lumella, jonka tuuli oli ajanut aallottain kinoksiin,
ja laski aika ajoin suustansa äänen, joka kileästi kaikkui raikkaassa
talvi-ilmassa.
"Tuo pieni peto on meille lujin liittolainen!" lausui Martti tuskin
kuuluvalla äänellä. "Anna sen vaan heijailla ja teijailla mieltänsä
myöten, sitä rohkeammin voimme liikkua eteenpäin, Leo -- vaan kavahda
itsesi jäänhileestä, joka murtuessa ilmoittaisi meidän täällä olomme,
ja seuraa minua perävilkkaa."
Hiljasti ja varoen nousivat molemmat pystyyn ja astuivat kyykistellen
verkalleen eteenpäin. Joka epävakaista paikkaa karttaen, koetti Martti
aina päästä jonkun nietoksen varjoon, ja ehti sillä tapaa onnellisesti
vielä nytkin kolmekymmentä kyynärää eteenpäin, eikä karhu huomannut
häntä. Mutta äkkiä hän seisahtui.
"Mikä valtaa?" kysyi Leo hiljaan. "Katsoppas tuonne!" vastasi Martti.
"Tuo penikka hylky on niin kauvan kilvannut täällä edestakaisin, että
se on joutunut ihan lähelle meitä. Soisin melkein harpuunani iskevän
siihen tuon rohkeuden tähden. Ei, hiljaa, Leo! Kukaties mennä
sipsuttelee se takaisin, meitä havaitsematta. Näin saattaa karhunpoika
useasti olla tyhmää tyhmempi!" Hiiskahtamatta katselivat Martti ja Leo
pentua, joka hämmästyneenä katsoa töllisteli paikallansa. Pelosta se ei
näyttänyt tietävän pikkuistakaan, vaan päinvastoin alkoi se, tuokion
molempia erämiehiä tarkattuaan, vitkalleen lähestyä heitä, kunnes se
noin viiden kyynärän päässä Martista seisahtui ja rupesi murisemaan.
"Tuo konnan vietävä saattaa meidän vielä pahaan pinteesen, jollemme
tuossa paikkaa tapa sitä!" sanoi Martti. "Ei nyt ole muusta apua --
irroita minun harpuunani vyöstäni, Leo!"
Leo teki hänen tahtonsa; mutta tuskin oli hän kurottanut kättänsä, kun
jo pikkuinen karhu, joka vihdoin viimein alkoi oudostua, pelästyneenä
peräytyi, ja äristen juosta lylleröitsi emänsä luokse.
"Nyt kahakka alkaa!" sanoi Martti nureissaan. "Ole varoillasi,
poikaseni -- ennen kahden minuutin kuluttua töyttää emäkarhu meidän
päällemme. Älä vaan ammu, ennenkuin varmaan tiedät osaavasi. Kah,
tuolla se jo tulee!"
Vanha Martti ei tällä kertaa erhettynyt. Pentunsa kanssa tulee
hölkyttää emäkarhu, ja rupee hirmuisesti kiljumaan, kun se havaitsee
molemmat miehet, jotka järkähtämättömän jäykkinä odottavat sen
hyökkäystä. Ei kumpikaan heistä tuntenut mitään pelkoa. Leo ei
kuitenkaan voinut aivan tyvenellä mielellä katsoa karhujen tuloa, sillä
hänen piti nyt ensi kertaa taistella semmoisia vastaan. Vaikka rohkea
ja uljas sydän asui hänen rinnassansa, vaikka monta onnellisesti
voitettua vaaraa oli kylläksi terästänyt hänen hermojansa, ett'ei joka
outo olisi voinut hämmästyttää häntä, tunsi hän kuitenkin nyt kätensä
vapisevan, kun hän nosti pyssynsä, ojentaakseen sitä lähestyvää karhua
kohden. Verkalleen tuli tämä heitä vastaan. Noin kolmenkymmenen
kyynärän päässä heistä nousi se pystyyn, asettui takajaloillensa, avasi
punaisen kitansa ja huimi hurjasti etujaloillaan ympärillensä.
"Tarkkaa vaaria nyt!" huusi Martti. "Minä ammun ensiksi, ja, jollei se
kaadu, niin laukaise sinä! Vaan älä Jumalan tähden hätäile, Leo!"
"Olkaat huoleti, Martti," vastasi tämä lujasti, vaikka hänen äänensä
vähäsen värisi ja hänen verekset kasvonsa kävivät kalmeiksi. "Henkeen
kuolemaan saakka seuraan minä teitä."
Martti viipyi vielä silmänräpäyksen -- silloin paukahti hänen pyssynsä,
ja verinen juomu, joka punasi karhun pörröistä rintaa, todisti kyllä,
että hän oli osannut. Karhu rämpsähti ryömilleen, kieritteli vähän
aikaa jäällä, mutta karkasi sitten yht'äkkiä hurjassa vimmassa Martin
päälle, jonka tuo voimakas sysäys paiskasi selälleen.
"Ammu, Leo, taikka olemme molemmat hukassa!" karjahti Martti.
Kerrassaan kokosi Leo rohkeutensa: hän ei ampunut etäältä, hän lähestyi
vakavin askelin, vaikka vaaleana, karhua, joka, tulipunaisia silmiänsä
kauheasti mullistaen, irvisteli häntä vastaan. Laskien pyssyn suun ihan
lähelle karhun päätä, Leo laukaisi. Hirmuisesti kiljuen, hypähti karhu
taaksepäin, ja pudisti veristä päätänsä. Leo oli osannut hyvin, mutta
kuolemaksiko vai ei, sitä hän ei kohta voinut eroittaa. Kerkeästi
hypähti Martti, joka kaikeksi onneksi oli eheänä päässyt vaarasta, ylös
maasta, otti harpuunansa käteensä, ja heitti sen voimainsa takaa
emäkarhuun, joka uudestaan haavoitettuna ärjyi hirveällä tavalla.
"Pidä paikkasi, Leo! ei se kauvan enää voi vastusta tehdä, ennenkuin se
hoipertuu maahan! Harpuuna käteesi, poikaseni!"
Leo tarttui molemmin käsin harpuunaansa, ja odotti karhun uutta
päällekarkaamista, sillä välin kuin Martti kaappasi laukaistun pyssynsä
maasta, otti sen piipusta kiinni, ikäänkuin nuijan-varresta, ja katseli
tuimasti karhua, valmiina rusentamaan tämän pääkalloa, jos se vaan
jatkaisi taistelua.
Mutta karhu oli jo uuvuksissa, eikä näyttänyt enää haluavan ottelemista
vihollistensa kanssa. Se maanitteli vaan pentuansa luokseen, joka
takajaloillansa seisoen osaa ottamatta oli katsonut taistelua, käänsi
selkänsä molemmille erämiehille, ja juoksi tiehensä.
"Nyt se ei voi päästä meidän käsistämme!" huusi Martti iloisesti.
"lataa nopeasti pyssysi, Leo, ja sitten kohta perässä! Se ei voi
millekään haaralle välttyä, jollei se heittäydy mereen, jossa me
veneellä ajamme sitä takaa. Kyllä se jo on henkitoreissaan, muutoin se
ei olisi pakoon pötkinyt!"
"Enkö minä huuda Elshöft'iä avuksemme?" kysyi Leo.
"Ei, ei, kyllä me tulemme toimeen ilman hänettäkin!" vastasi Martti.
"Mutta sinä saat huutaa hänelle, että hän soutaa venheen tänne, jotta
se on saapuvissa, kun sitä tarvitaan. Mutta joutuisasti, sillä muutoin
saaliimme välttyy."
Vikkelästi juoksi Leo täyttämään Martin käskyä, ja tuli jo takaisin,
ennenkuin tämä oli päättänyt lataamisensa.
"Nyt ripeästi eteenpäin!" sanoi Martti. "Jätä harpuunat tähän; ne
olisivat vaan esteeksi, ja takaisin tullessamme saamme ottaa ne
mukaamme. Missä karhu nyt on? Hei, tuolla se juoksee jäätikköä kohti,
ja pentu on sen vieressä! Raisusti, poikani!"
Näin puhuen alkoi Martti ajaa sitä takaa, pikaisesti juosten jäälakea
poikki. Leo seurasi häntä aivan läheltä, ja muutamien minuutien perästä
olivat he jo ehtineet melkoisen matkan eteenpäin.
"Se uupuu!" lausui Martti. "Verenvuoto ja haavat ovat näännyttäneet
sitä, ja se on ennen pitkää kuoleman omana!" Molemmat erämiehet
riensivät nyt kahta kiireemmin silmillänsä tarkaten karhun liikuntoja,
kunnes tämä yht'äkkiä poikkesi jostakin kulmanteesta ja meni
näkymättömiin.
"Hän on kadonnut!" huusi Leo.
"Mutta kohta me näemme hänen taas! Rivakasti vaan eteenpäin!" vastasi
Martti.
Vähän ajan perästä saapuivat he siiten paikkaan, josta karhu oli
kadonnut, ja hämmästyksestä ja suuttumuksesta päästi Martti huudon
suustansa, kun hän havaitsi soukan halkeaman jäätikössä, jonka kautta
karhu oli puikkinut piiloon. Jäällä ja lumella olevat veriset jäljet
todistivat kylläksi, että niin oli asian laita.
"Tuo riiviö on pahasti pettänyt meidän!" huusi Martti. "Mutta sillä se
ei voita mitään! Nähtävästi se ei ole vielä joutunut etäälle, ja me
ajamme sitä jälestä, kunnes saamme sen kiinni!"
Leo viivähti, ja katseli arvelevaisesti taivasta, joka sillä välillä
oli mennyt umpipilveen. Synkeä sumu peitti kokonaan auringon, ja sitä
ilmaa kohden, jossa Delphiini oli ankkurissa, kohosi sakea,
läpinäkymätön pilven jänkä. Äänetönnä osotti Leo sormellansa taivaan
rantaa.
"Ei se tee mitään!" sanoi Martti, ja tarkasti niinikään taivasta.
"Ennenkuin myrsky nousee, ja nuot lumipilvet rupeavat sirottamaan
sohjuansa, saamme olla kokonaan pelvotta. Eteenpäin! Eteenpäin! Leo!
Neljänneksen hetkeä saamme ainakin panna tähän työhön, ja silloin vasta
on aika palata! Vaikk'emme voisikaan toimittaa koko karhua laivaan,
viemme kuitenkin sen oivallisen taljan muassamme!"
Samaa päätä syöksähti tuo muutoin aina varovainen, mutta nyt jahdin
himoon tykkänänsä heittäytynyt perämies halkeamaan, ja Leo seurasi
häntä, vaikka kyllä hänen sydäntänsä ahdisti. Tosin hän olisi hillinnyt
Marttia, sillä pahat aaveet iskivät hänen mieltänsä, mutta hän pelkäsi,
että tämä halveksisi häntä ja pitäisi häntä pelkurina, eikä hän
myöskään olisi millään tavalla tahtonut jättää hyvää suopaa ja
uskollista ystäväänsä pulaan. Hän pysyi sen vuoksi Martin kintereillä,
lohduttaen itseään sillä toivolla, että haavoitettu karhu tuskasta ja
verenvuodosta arvattavasti oli niin voipunut, ett'ei se enää voisi
etäälle paeta. Niin olikin, sillä tuskin kului viisi minuuttia, kun jo
molemmat erämiehet tulivat halkeamasta aavalle, ja Martti riemuiten
ilmoitti taas näkevänsä karkurit. Emäkarhu makasi pitkällään lumella,
jonka hän ympärillänsä oli punannut verellään, ja inuen hääräsi pentu
hänen edessänsä. Martin ja Leon lähetessä, yritti emä nousemaan
pystyyn, etäämmäksi karatakseen. Mutta jäntiä puuttui, ja uikutellen
sortui hän kohta rötkälleen. Hyvin osattu laukaus Martin pyssystä teki
lopun sen julmista tuskista. Kuula tunki silmän lävitse aivoihin, ja
pari kertaa ruumistansa vävähytettyään heitti karhu henkensä. Pennun
ympärille heitti Leo harpuunan köydestä tehdyn lämsän, ja kietouneena
siihen makasi se kohta avutonna jäällä.
"Joutuivatpa molemmat pedot viimein meidän käsiimme!" lausui Martti, ja
veti suutansa riemuisaan hymyyn. "Helposti voimme taluttaa pentua
venheelle, mutta emäkarhun me ketistämme. Käy työhön käsiksi, Leo,
sillä kauvan aikaa emme tosiaan saa enää viipyä!"
Puukkojansa esiin ottaen, ryhtyivät molemmat erämiehet karhun
nylkemiseen, ja olivat jo melkein päättäneet työnsä, kun vanha Martti
äkisti nousi seisaalleen ja kallisti, tarkasti kuunnellen, päätänsä.
Myöskin Leo heitti työnsä kesken, ja katseli kummastuneena
kumppaniansa, jonka kasvoissa tuskallinen ahdistus nähtävästi kuvautui.
"Etkös kuule mitään, Leo?" kysyi Martti.
"Kyllä, tohisevan huminan, joka lähenemistään lähenee," vastasi Leo.
"Se ei ole muuta, kuin vihuri, joka ajaa jäälakeoita myöden ja on
ahdistunut vuorien rotkoihin."
"Suokoon Jumala, että sinä olet oikeassa!" lausui vanha Martti. "Mutta
ei" -- lisäsi hän, ja hänen ruskeat poskensa lensivät vaaleiksi --
"tämä on jotain pahempaa, kuin paljas vihuri. Kuule, tuolla se jo
vinkuen tulee -- yhä enemmän on taivas synkistynyt -- laupias Jumala,
jo tupruu läämältä lumihiuteita! Takaisin, kiiruimman kautta takaisin,
poikaseni! Jätä kaikki silleen, ja pane viimeiset voimasi alttiiksi,
että me ehdimme venheelle ja saamme peittää itsemme turkeillamme.
Juokse nyt mitä suinkin jaksat!"
Muuta kehoitusta ei Leo tarvinnutkaan, sillä hän tiesi yhtä hyvin, kuin
Martti, että tämä tuisku veisi molemmilta hengen, jolleivät pääsisi
johonkin varjoon. Jos he kerran ehtisivät venheelle, olisivat he
pelastetut; heidän tarvitsi ainoastaan vetää se jäälle, panna se
alassuin ja käydä sen alle. Siellä heidän sopi istua, ikäänkuin kotelot
kuorissansa, ja tuulispää saisi riehua mielin määrin, eivätkä he siitä
piittaisi laisinkaan. Siitä jähmetyttävästä kylmästä, jonka tuommoiset
tuiskut Pohjan päivättömillä penkereillä tavallisesti tuovat muassaan,
varjelisi heitä kylläksi heidän paksut turkkinsa, ja sillä tapaa
olisivat he päässeet eheinä vaarasta, jahka vaan Elshöft oli käyttänyt
itseään kuin uskollinen ja rehellinen kumppani ja soutanut venheen
määrätylle paikalle rannalla.
Sanaakaan virkaamatta, -- eikä myrskyn vonkunalta olisi mitään
kuullutkaan, -- juoksivat Martti ja Leo halkeaman lävitse, jonka
korkeat seinät jotenkin hyvin suojelivat heitä kauhean raju-ilman
tuimuudesta. Kun he tulivat aavalle jääkedolle, taukosi myrsky
yht'äkkiä raivoomasta, lumen höyhet tulla leijailivat harvemmalta, ja
näytti melkein siltä, kuin aivan äkkiä syntynyt pyry yhtä väleen
herkeisikin.
"Me olemme pelastetut!" sanoi Leo ja huokasi syvältä. "Myrsky asettuu,
jopa taivaskin kaihentelee."
"Eteenpäin vaan poikaseni!" vastasi Martti. "Ulkomuoto pettää. Yreksi
aikaa on tämä Jumalan ilma lauhtunut, vaan kohta se taas kiintyy,
raivotakseen vielä julmemmin kuin äsken. Suokoon Jumala vaan, että
Elshöft on vienyt venheen oikealle paikalle."
Yhä kiireemmin riensivät molemmat ystävät jäälakean poikki. Vähällä
aikaa saapuivat he sen reunalle, ja tähystelivät tuskissansa
kumppaniansa. Mutta niin pitkältä kuin silmä kannatti ei näkynyt mitään
venhettä, ja hammasta purren, suuttumustansa Leolta salatakseen, sanoi
Martti: "me olemme hukassa! Tuo kavala koira on jättänyt meitä oman
onnemme nojaan! Voi Leo parkaa, minkätähden houkuttelin minä sinua
turmioon!"
Leo käänsi nyt silmänsä merellepäin ja hiljainen huudahus joukahti
hänen vaalenneilta huuliltansa. "Mitä se on?" kysyi Martti.
"Katsokaat tuonne" -- vastasi Leo -- "tuolla heiluu venhe merellä, ja
Elshöft soutaa sitä kiireesti laivaan päin."
Sumu, joka tähän asti oli vankkana vaippana verhoillut vesiä, alkoi jo
haihtua, ja selvästi eroitti nyt Martti venheen. Se oli vielä
kuuluvissa, ja, molempia käsiään suunsa edessä pitäen, huusi Martti
jyrähtävällä äänellä: "venhe hoi!"
Epäilemättä oli Elshöft kuullut Martin huudon sillä hän käänsi
päätänsä jäänyttä rantaa päin ja taukosi soutamasta, ilmeisesti
kahdenvaiheisena, kääntyisikö hän takaisin vai ei.
"Tuo ilkeä konna pettää meidän varmaan!" sanoi Martti. "Omaa
viheliäistä henkeänsä pelastaakseen, antaa hän meidän menehtyä täällä,
sillä muutoin hän ei vielä olisi lähtenyt odotuspaikasta, jossa hänen
olisi velvollisuutensa ja kunniansa puolesta pitänyt pysyä! Mutta
kuule, mitä tuo merkitsee?"
Kaikkuva kumahus mereltäpäin tärisytti ilmoja. Toinen pamahus seurasi
kohta, ja vähän ajan takaa vielä kolmaskin.
"Ne on Delphiini'in tykin laukauksia, jotka kutsuvat meitä takaisin!"
sanoi Leo.
"Niin onkin," lisäsi Martti, "ja Elshöft on kuullut ne yhtä hyvin, kuin
mekin! Katso, hän on taas alkanut soutaa, ja heittää meidän oleville
onnillemme! Tuo järjetön, Jumalan kosto saavuttaa kerran hänenkin, jos
kohta tässä maailmassa ei voi häntä rangaista. Nyt, Leo, ei auta mikään
muu, kuin kestäväisyys. Meidän pitää palata tapetun karhun luo, että
saamme sen taljan peitteeksemme, kunnes myrsky, joka epäilemättä kohta
rupee uudestaan raivoomaan, on mennyt ohitse. Tule, joka hetki on tässä
tilassa meille kallis."
Martti ja Leo riensivät nyt takaisin halkeamaan, ja olivat tuskin
saapuneet sinne, kun jo vihurit alkoivat viuhkata ja lumipilvet
laskettivat suurissa määrin kiteitänsä maahan. Samalla ilmakin muuttui
niin jäätävän kylmäksi, että pakenevien henki kohta huurahti, ja
kohmetuttava vilu kangistutti Leon hermoja, jotka eivät vielä olleet
pakkaseen tottuneet.
"Minä en jaksa edemmäksi!" vaikeroitsi hän, ja nojautui, lopen
uupuneena, jääseinää vastaan. "Pelasta itsesi, Martti, ja anna minun
maata täällä."
"Jumala varjelkoon minua siitä!" vastasi Martti. "Paina itsesi minun
olkapäitäni vastaan -- niin -- ja nyt eteenpäin!"
Leo yritti nyt astumaan, mutta jo muutamien silmänräpäysten perästä
turtauivat hänen jalkansa, ja voipuneena meni hän tainnoksiin.
"Suuri Jumala, mikä nyt neuvoksi?" huusi Martti tuskaa täynnänsä. "Leo,
Leo, sinun pitää liikkuman, taikka olet jo viiden minuutin perästä
aivan paleltuneena!"
"Anna minun kuolla tähän!" ohkasi Leo. "Voimani ovat minulta
vilpistyneet."
Martti katseli tuimasti taivasta, ja hykersi käsiänsä.
"Ei, ei!" mutisi hän sitten itsekseen -- "minä tahdon pelastaa sinun,
taikka kuolla sinun kanssasi! Jumala auttaa varmaan minua, ja antaa
minulle uudet voimat!"
Hän notkistui nyt puoliksi jähmettynyttä nuorukaista vastaan, kohotti
häntä seisaalleen, nosti hänen hartioillensa, ja alkoi uudestaan
juosta. Hengistyneenä ja kovin väsyksissä pääsi hän vihdoin siihen
paikkaan, jossa tapettu karhu makasi. Tuota pikaa ketti hän siltä
nahan, peitti itsensä, Leon ja pennun tällä, ja havaitsi pian nuoren
ystävänsä virkoovan. Kerran huo'aten kysyi Leo: "missä minä olen?"
"Turvallisessa paikassa nykyjään kumminkin! Karhun talja ja pentu ovat
pelastaneet meidän! Täydellisesti peitetyinä makaamme tässä, ja tuo
pieni pörröinen pentu uumaa lämmintä, ikäänkuin kuuma kiuvas.
Kärsimystä vaan, Leo! Kaikki muuttuu vielä hyväksi, jollei vaan tätä
raju-ilmaa kauvan kestä ja Delphiini riisty ankkuristansa. Kylmyyttä ja
tuiskua meidän ei enää tarvitse peljätä!"
Vaikka myrsky ei enään erittäin haitannut ystäviämme, ei kumminkaan
mitä heidän ruumiilliseen oloonsa koski, tunkeusi kuitenkin sen kauhea
pauhina heidän korviinsa. Aikalomasta kuului myöskin hirmuinen jyry,
joka tuntui järisyttävän maan sisimpiä perustuksia. Ei Martti eikä Leo
voineet käsittää, mistä tämä outo jyske, jonka rinnalla tuhansien
kanuunain pauke olisi tuntunut vähäpätöiseltä, sai alkunsa. Vasta
jälestäpäin havaitsivat he sen tulleen jääkallioista, joita aallot
vähitellen olivat uurtaneet altapitin, ja, jotka, tasapainosta
joutuessaan, irtautuivat rannalta ja rojahtivat mereen.
[Jääkallioin sanotaan syntyvän seuraavalla tavalla. Ne summattoman
suuret lumijoukot, jotka peittävät pohjois-navan autioita seutuja ja
vuonna vuotuisena enenttyvät, sulaavat kesäpäivän helteestä vedeksi,
jota kokoontuu lukuisiin puroihin ja juomiin, jotka sitten vipajavina
virtoina juosta suikertelevat laakeille rantamaille. Siellä niiden
kirkas, kylmä vesi pian jäätyy, ja joka ajast'aika kasvaa uusi jääkuore
lisäksi, jotta vuosisatojen kuluessa sukeuu tuhansien jalkojen
korkuisia jäätiköitä. Lumi, joka tuommoisilla jäävierroksilla pintyy ja
sulaa, kartuttaa niitä yhä isommiksi, täyttää lomakot ja haljenteet, ja
tekee nämät tiiveiksi ja sileiksi. Meren aaltojen lakkaamaton
liikkuminen ja läiskyminen syöpi sitten aikaa voittain niiden juuria,
eikä tarvita viimein kuin vähäinen tärähys, esimerkiksi joku myrsky,
kun ne jo hirmuisella räjäyksellä sysääntyvät mereen. Saarentapaisina
uiskentelevat ne sitten valtamerellä, kunnes tuuli ja virrat ajavat
niitä eteläänpäin, jossa ne vähitellen hupenevat, ja viimein kokonaan
riutuvat.]
Huolia ja tuskaa täynnänsä odottivat Martti ja Leo julmasti riehuvien
luonnon voimien viihtymistä. Mutta monta pitkää hetkeä vieri, ennenkuin
he rohkenivat jättää turvapaikkansa ja ruveta pyrkimään esiin niistä
tiiviistä lumiläjistä, jotka olivat kertyneet heidän päällensä.