Älä johdata meitä kiusaukseen!
Pitkän, mutta onnellisen matkan perästä oli Delphiini viimein saapunut
niille vesille, joissa valaskalat parhaasta päästä asuskelevat. Nyt
pidettiin tarkkaa vahtia, ja sekä kannella että mastoissa vilisi
merimiehiä, jotka katselivat ympärillensä, saadakseen nähdä jonkun
kojamon vankan, mustan selän kohoavan viheriöiden aaltojen lomasta.
Leo ei suinkaan pysynyt ottamatta osaa tähän yleiseen intoon. Hiljaan
varhaan venyi hän vanteilla, iskien kaikkialle siniset, terävät
silmänsä. Tuskin hennoi hän jättää tähystys-paikkaansa, kun
aterian-aika oli tullut ja miehistöä kutsuttiin ruo'alle. Hätäisiltä
nälkäänsä asetettuaan kiipesi hän kohta taitavasti takaisin
mastoihinsa, jopa toisinaan aivan niiden huippuihin asti, ja nauroi
vaan iloisesti, kun vanha Martti varoitteli häntä liiallisesta
uskaliaisuudesta.
"Riivattu poika, tuo!" mutisi silloin tunnollinen perämies itsekseen.
"Muutamissa viikoissa on hänestä tullut mitä kelvollisin merimies. No,
katteini Bertram'in ei tarvitse katua, että hän pestasi hänen, ja minä,
minä olen saanut ystävän, joka on tullut minulle yhtä rakkaaksi, kuin
jos hän olisi minun oma poikani. Saadaan nähdä, kuinka hän menettelee,
kun kerran käydään valaskalojen kimppuun! Hän on kyllä virma ja
voimakas, ja minä toivon, ett'ei taitoakaan häneltä puutu, sillä näinä
viimeisinä päivinä on hän joka kerta osannut pilkkaan, kun me olemme
harjoittaneet itseämme harpuunain heittämisessä! Mutta ihmeellistä on,
ett'ei yhtä ainoatakaan valaskalaa vielä ole tullut näkyviin! Taitaahan
ne älytä, että vanha Martti on liikkeillä!"
Tähän asti oli Delphiini tehnyt joutuisan ja kaikin puolin onnellisen
matkan, mutta nyt alkoi jo näyttää siltä, kuin olisivat onnettaret
kokonaan herjenneet sitä armastelemasta. Viikko meni, toinen tuli, eikä
unissakaan mitään valaskaloja nähty, vaikka kyllä öin päivin oltiin niitä
tähystämässä. Katteini Bertram tuli pahalle tuulelle, vanha Martti
murisi, ja merimiehiltä katosi kerrassaan heidän iloiset leikkinsä ja
pilapuheensa. Kun taas viikkokauden päivät olivat vierineet, astui
katteini Martin luoksi, ja lausui hänelle, päätänsä pudistaen: "ajan
pitkään tämä ei käy päihinsä, vanha Martti! Aika on jo pian lähteä
kotiin, tuskinpa voimme viipyä enää kuukauttakaan näillä seuduilla, ja,
jollemme sen kuluttua mitä kiireimmiten suorita lähtöämme, tulemme
suljetuiksi jäätelien välille, ja saamme viettää talvea jäämaiden
aavoilla kentillä. Siitä ei olisi mitään hyötyä meille, eikä laivan
isännällekään, jolta laivan varustaminen on vienyt paljon rahaa."
"Kyllä se niin on, katteini," vastasi vanha Martti. "Mutta mitä siihen
voi? Varmaanpa ovat nuot viekkaat vintiöt havainneet, että meillä on
paha mielessä, ja sen takia karttavat ne meitä."
"No, Martti, minä tiedän keinon, joka päästää meitä tästä pinteestä, ja
estää meitä tyhjin käsin palaamasta Bremen'iin," sanoi katteini. "Sinä
tiedät, että kaikki ihmiset nauraisivat meitä, jollei meidän olisi
onnistunut tappaa yhtäkään ainoata valaskalaa."
"Taitavat niin tehdä, katteini! Mutta ei sitä voi auttaa, kun kerran
nuot veitikat eivät tule meidän näkyviimmekään!"
"Kuuleppas, Martti, meillä ei ole nyt muuta neuvoa, kuin lähteä vielä
pohjoisimmille seuduille, siellä niiden kanssa otellaksemme. 'Yritykset
teon tekevät, ajatukset ajan vievät,' ystäväni. Kuinka olisi, jos
purjehtisimme Huippuvuorille asti?"
Martti katseli kummastuneena katteinia, ja sanoi: "teidän tuumanne on
liian rohkea, sillä aika alkaa jo käydä vähiin!"
"Mutta kyllä me vielä ehdimme palata, jollemme sielläkään saisi mitään
saalista," vastasi katteini. 'Ei tule elo etsimättä, kala jalan
kastamatta,' Martti."
"Kyllähän se niin on -- ja rohkeampi ruo'an syöpi, mies ujo ohitse
käypi," vastasi Martti, joka jo rupesi taipumaan katteinin
ehdoitukseen. "Tosi on, ett'ei siellä koskaan puutu valaskaloja, ja,
jos oikein rohkeasti käymme niitten kimppuun, taitaa mar joku valaskala
joutua meidänkin harpuunaimme sakaroihin. Sitten, oikealle -- ja kaikki
purjeet nostettuina lähdemme vaikka jääsiltojen poikki kotiinpäin. Hei,
katteini, jos te vaan luulette sen kannattavan, ei suinkaan vanha
Martti tahdo sanoa mitään vastaan. Mutta meidän tulee kohta käydä
asiaan käsin."
"Olkoon menneeksi, Jumalan nimeen eteenpäin -- laiva pohjoiseen päin,
vanha merikarhu!"
Martti tarttui tanakasti peräsimen rattaan puola-puihin, ja käänsi
jäntevillä käsillään laivan karan pohjaista päin. Kaikki purjeet
hajoitettiin, ja tuulen nopeudella lensi Delphiini lakkipäiden
laineiden lävitse. Vaikk'ei koko miehistössä ollut ainoatakaan, jok'ei
hyvin tietänyt, että vaarat, jotka uhkasivat häntä, nyt yhä
lisääntyivät, tervehtivät kaikki katteinin miehuisaa, rohkeata päätöstä
vilkkailla ja kaikkuvilla "hurraa"-huudoilla. Kauvan olivat näitten
urheain merimiesten sydämet hehkuneet taisteluun meren ko'okkaita
petoja vastaan, eikä edes matkan vaarat olleet heidän mielestänsä
minkään veroiset sen häpeän rinnalla, jos he palaisivat tyhjinä
Bremen'iin. Tosin kyllä rypisti vanha Martti jo monta kertaa otsaansa,
kun hän ajan-tiedosta näki kuinka myöhäiseksi aika jo oli käynyt, mutta
semmoiset ajatukset saivat pian pötkiä tipo tiehensä, ja Martti mutisi
iloisesti itsekseen: "'ilman koskaan koettamatta, saapi olla
voittamatta!' Oikeastaan onkin meidän velvollisuutemme puolustaa
laivanisännän etua, vaikkapa me saisimme sitä varten panna elämät ja
edut alttiiksi. Jumala kyllä varjelee meitä, jos me joudumme
vaaroihin!"
Ahkerammin kuin ennen katselivat kaikki meren vahtoharjoja aaltoja,
sillä, kuta pohjoisemmille seuduille Delphiini tuli, sitä
todenmukaisempi olikin, että joku valaskala yhtyisi tulemaan heidän
tiellensä. Mutta vielä ei nähty mitään -- meri näytti olevan asujamia
vailla, ja katteini Bertram'in mieli kävi päivä päivältä yhä
nulommaksi. "Emme tällä kertaa tapaa mitään," sanoi hän eräänä iltana
perämiehelle. "Me olemme joutuneet onnen heittiöiksi, eikä meillä ole
nyt muuta tekemistä, kuin joutuisaan lähteä kotiin!"
"Ei suinkaan, ennenkuin me olemme nähneet Huippuvuorien jyrkät,
kärkevät jääkalliot!" vastasi Martti. "Ei kenkään saa sanoa meistä,
ett'emme ole tehneet velvollisuuttamme, katteini. Jollei kuitenkaan ole
apua mistään, on se ollut Jumalan sallimus, ja meidän tulee nöyrästi
siihen tarjountua. Näin tekin, katteini, arvelette, ja minä tiedän
kyllä, että te tällä ehdoituksella ainoastaan olette tahtoneet koettaa
minua. Mutta väärin tunnette vanhan Martin, jollette luule, että
rehellinen sydän sykkii hänen rinnassansa. Niin, katteini, meidän tulee
olla sitkeät, kuten aina miesten sopii, ja sillä tavoin koittaa kenties
vieläkin meille parempi, anteliaampi aika."
Suruisesti loi katteini silmänsä taivasta kohden ja katseli aurinkoa,
joka kiireesti aleni aaltoihin. "Lyhenemistään lyhenevät päivät!"
lausui hän. "Mutta oli mitä tahansa! Huippuvuorille täytyy meidän
lähteä, vaikkapa meidän tulisi purjehtia jäitä jäätiköitä koko matka!
Ravakasti eteenpäin, Martti!"
Martti seisoi perää pitämässä ja suunnitti laivan kulkua alinomaa
pohjaiseen päin. Taitavasti väisti hän muutamia jääkallioita, jotka
jättiläishahmuina verkalleen uiskentelivat vahtoisella vesipaltolla,
eikä jättänyt paikkaansa, ennenkuin päivä alkoi valjeta. Monta vaaraa
oli tosiaan Delphiini jo tänä yönä karttanut, sillä, mitä lähemmälle
pohjoisnapaa tultiin, sitä useammin ilmestyi näitä jääkallioita, jotka
tuulen ja meren-virtojen ajamina liikkuivat, ikäänkuin uiskentelevat
jääluodot, kaikkialta kaikkialle. Mutta, kun aurinko taas nousi, näkyi
meri aivan jäättömäksi, ja ainoastaan kaukaiselta ilmanrannalta
pilkehti muutamia jääpylväitä, joista ei kuitenkaan enää ollut mitään
pelkoa. Martti kutsui Leon luoksensa, asetti hänen peräsimen rattaalle,
ja käski hänen laskea laivaa entistä ilmaa kohti, ja vasta silloin
herättää hänen, kun hän havaitsisi jonkun jääkallion lähestyvän. Leo
lupasi säntilleen noudattaa hänen käskyjänsä, ja Martti lähti
laivankannen alle, pitkällisen valvomisensa jälkeen yreksi aikaa
heittäytyäkseen unen heimoihin. Mutta tällä kertaa ei saanut
Martti hetkeksikään lepoa, sillä tuskin pääsi hän kojuunsa, kun jo
maston-kopista kaikkuva ääni kuului, ja Martti eroitti sanat:
"valaskaloja! valaskaloja! Koko karja näkyy luoteessa!"
"Missä?" kysyi jyrähti perämies, jolta uni ihan kerrassaan pujahti
pakoon, ja riensi kannelle -- "missäpäin Juho?"
"Kesäpäivän laskussa -- kaksi, kolme, viisi -- seitsemän kappaletta!"
kaikkui uudelleen ääni ylhäältä. "Ikäänkuin suihkulähteet sinkauttavat
ne vettä sieramistansa -- ja tuolla -- hurraa, perämies, on vielä viisi
idässä! Hei, saalitonna ei Delphiini'n tarvitse palata!"
Iloisilla huudoilla tervehtivät merimiehet, jotka heti olivat
syöksähtäneet vuoteiltansa laivan kannelle, tätä sanomaa, ja Martti
lausui katteinille: "me olemme voittaneet, katteini! Hurraa, pojat,
harpuunat esiin! Kaikki venheet kuntoihinsa, ja sitten eteenpäin!
Tuolla on meidän harpuunoitamme koettaminen! Rivakasti eteenpäin,
pojat! Hurraa!"
Nyt syntyi mitä vilkkain meno Delphiini'n kannella. Kaikki liikkuvat,
juoksevat, hyörivät; muutamat hypähtivät venheisin, laskivat ne mereen,
ja tarttuivat airoihin; toiset viskasivat köydet ja harpuunat niihin;
vieläpä toiset panivat hätäiseltä vaatteet yllensä, ett'eivät venheiden
lähtiessä jäisi jälelle; mutta katteini Bertram piti neuvoa perämiehen
kanssa, mitenkä päällekarkaus kaikkein parhaiten tapahtuisi.
"Meillä on seitsemän venhettä, katteini, ja niiden varassa voimme
viipymättä iskeä kiinni kolmeen," sanoi vanha Martti pikaisesti. "Minä
lähden kahdella venheellä edeltä; kolmannen saavat ala-perämies Bartels
ja kirvesmies Koop johtaa. Molemmat ovat taatut harpuunan heittäjät.
Hei, Leo, vikkelästi venheesesi! Tänäpänä on sinun tilaisuus näyttää,
mitä olet meillä oppinut!"
Katteini Bertram ilmoitti itsensä olevan tyytyväisen kaikkiin, mitä
Martti oli esitellyt, ja tämä astui Leon kanssa ensimäiseen, parhaasen
venheesen, joka jo lähtöön valmiina heilui laivan laidalla. Merimiehet
asettuivat airoksille, ja höyhenen kevyisenä kiiti venhe aaltojen
huipuilla.
Paitsi Leoa oli kolme rotevaa miestä astunut Martin venheesen. Sillä
välin kuin nämät kiireesti sousivat, pani perämies kelan ja köydet
järjestykseen, koetti harpuunia, olivatko ne terävät ja kyllin lujasti
kiinnitetyt köysiin, ja opetti vielä kerran Leolle kaikki, mitä oli
vaarin otettavaa valaskalan pyynnissä. Kiihkeä halu punasi Leon posket,
hänen silmänsä hehkuivat, ja hänen sydämensä sykki. Mutta kuitenkin
kuunteli hän suurimmalla huomiolla Martin opetuksia ja painoi ne
syvälle mieleensä.
"Sinä pysyt siis koko ajan minun vieressäni, ja vasta silloin, kun
näet, ett'ei valaskala millään muotoa voi välttää meitä, saat omin
neuvoin koettaa parastasi," sanoi vanha merimies. "Pidä myöskin tarkka
vaari, ett'et kietoudu köyteen, jos harpuunasi on käynyt valaskalaan.
Jos vaan kerran takerrut siihen, vie peto sinun muassaan meren pohjaan,
ja sinä olet kun oletkin hukassa! Varovaisuus on aina hyvä, mutta
erittäin, kun valaskaloja pyydetään!"
Martin näin Leoa varoitellessa olivat molemmat venheet ehtineet varsin
likelle valaskaloja. "Hyppää nyt omaan venheesesi, Leo, ja katso hyvin
tarkoin, miten minä karkaan ensimäisen kimppuun," sanoi vanha Martti.
"Sinun täytyy myöskin muistaa, että pysyt aivan lähellä minun
venhettäni, ja maltat mielesi, jotta et ennen aikojaan heitä
harpuunaasi, vaikkapa valaskala tulisi kuinka lähelle tahansa. Silmät
auki, pojat! Rohkeasti eteenpäin! Tuolla minä näen kuuden- taikka
seitsemänkymmenen jalan pitkän otuksen, ja sen päälle me ensiksi
käymme. Soutakaat tarmokkaasti -- mutta älkäät loiskuttako, että se
säikähtyy ja ui tiehensä. Eteenpäin pojat! Hurraa!"
Näin sanottuaan oli Martti noussut teljoltansa seisaalleen ja asettui
kokan puolelle, pitäen raskasta harpuunaansa kädessänsä, ikäänkuin
heittokeihästä. Sitten siirsi hän vasenta jalkaansa tuonnemmaksi, ja,
vähän notkistuen eteenpäin, katsoi hän terävillä silmillään, kuinka
suunnattoman suuri eläin liikkui edestakaisin, iloisesti ja
huolettomasti uiskennellen, ikäänkuin ei olisi ollut mitään vaaraa
käsissä. Yhä enemmän säihkyivät Martin silmät -- hän jännitti
jäntäreitänsä, ja kohotti harpuunalla varustettua kättänsä.
"Antakaat nyt," lausui hän matalalla ja vastoin hänen tahtoansa
vävähtävällä äänellä -- "venheen edistyä syrjittäin, ja laskekaat se
niin lähelle petoa, kuin suinkin on mahdollista. Vielä vähän enemmän sen
etupuolelle, ett'ei se saa purstollansa rusentaa meidän venhettämme, ja
nyt -- onni ohjaksille!"
Vielä kerran nosti hän oikean kätensä -- vartoi muutamia
silmänräpäyksiä, sillä välin kuin kumppanit hengittämättä katselivat
milloin häntä, milloin valaskaloja, ja heitti yht'äkkiä harpuunansa
pedon mustan harmaasen selkään semmoisella voimalla, kuin se olisi
ollut joutsen lennättämä nuoli. Harpuunan terävä, väellä varustettu
teräskärki tunkeusi syvälle summattoman suuren pedon ruumiisen, ja
heiton ankaruudesta värisi sen varsi kauan haavassa. Iloissansa väänsi
vanha Martti suutansa hiljaiseen nauruun, tarttui nopeasti köyteen,
jossa harpuuna oli kiinni, ja sanoi enemmän itselleen, kuin
kumppanillensa: "tuo ei taida enää päästä meidän käsistämme -- heitto
oli hyvä, eikä Delphiini ole turhaan tehnyt tätä matkaa!"
Muuta Martti tällä vertaa ei tullut sanoneeksi; sillä tuskin tunsi
valaskala haavansa karvastelevan, ennenkuin se jo julmasti värväytti
ruumistansa, ja kohotti purstonsa korkealle ilmaan, paiskataksensa sitä
heti jälleen mereen semmoisella pamauksella, kuin jos olisi yhtä haavaa
laukaistu monta kanuunaa. Ikäänkuin rankkasateella parskui vesi
kaikkialle, venhe vaapui väkevästi, ja syystä iloitsi Martti, ett'ei
pursto ollut osannut venheesen. Tuskissansa puuskasi valaskala
verensekaisen vesisoiton sieramistaan, ja sujahti salaman nopeudella
veden alle, johon hänen vihollisensa eivät voineet seurata häntä,
välttääkseen näitten turmiokkaita aseita. Mutta turhaan ponnisti se
voimiansa henkeänsä paolla pelastaa. Harpuuna oli liian huolellisesti
pantu kiinni köyteen, ja niin suurella voimalla heitetty, ett'ei kala
olisi millään tavalla voinut vapauttaa itseään siitä. Mutta kauhean
nopeasti juoksi köysi telalta, joka pian rupesi suitsemaan savua, ja
oli tuleen syttymällänsä. "Viskatkaat vettä sen päälle!" huudahti
Martti, ja sieppasi kaksi harpuunaa venheen pohjasta, niitä
heittääkseen valaskalaan, kun se nousisi merestä, joka luultavasti
pian oli tapahtuva.
Yksi merimiehistä valoi ehtimiseen perämiehen käskyn mukaan vettä kelan
siiville, ja toiset kaikki sousivat joutuisasti sitä suuntaa, jonka
Martti jotensakin suurella varmuudella ilmoitti samalla kuin hän
tarkkaan katseli valaskalan liikuntoja köydestä, jossa se oli kiinni.
Muutamia minuuttia kului syvimmässä äänettömyydessä. Kaikki
tarkastelivat veden pintaa, saadakseen kohta nähdä petoa, kun se taas
hengittämistä varten tulisi ilmoille, ja kaikki sousivat tarmonsa
takaa, päästäkseen niin lähelle sitä, kuin suinkin oli mahdollista. Leo
piti koko ajan venhettänsä varsin lähellä Martin venhettä, ja katseli
hartaasti jahdin edistymistä.
"Ole varoillasi, poikaseni!" huusi perämies hänelle. "Meidän köytemme
on koht'sillään purkaunut, ja, jollei valaskala pian ilmaannu, pitää
meidän liittämän sinun köytesi jatkoksi. Likemmäksi tänne, Leo, kaiken
mokomin likemmäksi -- pari silmänräpäystä vielä, ja se on liian
myöhäistä -- meidän pitää katkaista köysi, taikka saamme kaikki tyyni
kuolla, sillä haavoitettu valaskala viepi venheen, miehistön ja kaikki
Ahdin hautaan! Leo, tuolla se näkyy!"
Noin viidenkymmenen kyynärän päästä kohosivat meren aallot, ja,
ikäänkuin hämyssä haamoittava kallionrinta, ilmestyi haavoitetun pedon
selkä syvyydestä. Erityistä käskyä odottamatta, sousivat merimiehet
voimansa tietä sitä kohden, ja kaksi Martin kädestä lentänyttä
harpuunaa puhkaisi sen kupeita. Samalla herkesi Leokin perää pitämästä,
tempasi yhden harpuunan, hyppäsi venheen kokan puolelle, ja noudatti
Martin esimerkkiä. Harpuuna lentää viuhahti ja sattuikin kohdallensa --
mutta samassa huljahti venhe -- Leo horjahti -- huudahus vaan -- ja
nuorukainen kohahti suin silmin mereen, sen vahtoharjaisiin, valaskalan
kuohuttamiin aaltoihin kadotakseen. Kaikki merimiehet, jotka olivat
hänen venheessänsä, kirkaisivat isolla äänellä; ainoastaan yksi istui
äänetönnä ja vaaleana, eikä mitään huutoa päässyt hänen huuliltansa,
vaikka hänen kasvoissansa kyllä ilmaantui säikähys ja kauhu.
"Mitä on tapahtunut?" huusi Martti semmoisella äänellä, että se voitti
aaltojen hirmuisen pauhinan.
"Leo putosi mereen!" vastasivat merimiehet toisesta venheestä, ja vanha
Martti, jonka kasvot jahdin kiihko ja ponnistukset olivat punanneet,
muuttuivat kohta kalmankarvaisiksi.
"Suuri Jumala!" huusi hän -- "poika poloinen on hukassa! Mutta ei --
menköön valaskala menoansa! Kalliimpi on aina ihmisen henki, kuin
kaikki kulta-romu maailmassa! Takaisin miehet! Katkaiskaat köydet, jos
valaskala rupeaa vetämään meitä perästänsä!"
Jollei Leo rehellisyydellänsä, ystävällisyydellänsä, ja aina
osoitetulla miehevyydellänsä olisi voittanut melkein kaikkien
merimiesten sydämet, olisi hän näin tärkeällä hetkellä, jolloin jahdin
himo oli valloittanut kaikkien mielet, varmaan ollut Tuonen omana.
Mutta hyväksi onneksi oli hänen kumppaniensa rakkaus häntä kohtaan
voimakkaampi kuin muut tunteet. Venheet alkoivat viipymättä peräytyä,
purstoansa hurjasti paiskellen meni valaskala uudestaan umpisukkulaan,
ja meren pauhaavat, loiskuvat aallot asettuivat. Tuskaa täynnänsä
katsoivat kaikki kadonnutta kumppaniansa. Vaan hänestä ei nyt hitukaan
nähty. Yht'äkkiä ilmestyi kuitenkin inhimillinen muoto aaltojen
helmasta. Kalveat, märkien hivusten peittämät kasvot näkyivät -- ja
oitis syöksähti Martti mereen. Muutamissa silmänräpäyksissä saapui hän
Leon tunnottoman ruumiin luokse, ja ui, pitäen sitä toisella kädellänsä
yli veden pinnan, verkalleen ja varovaisesti venhettä kohden, joka mitä
kiireemmin lähestyi häntä. Ei kukaan niistä merimiehistä, jotka olivat
Leon venheessä, nyt näyttänyt suurempaa intoa ja auttavaisuutta, kuin
se, joka turman tapahtuessa oli toimetonna istua ällistellyt. Kun Leo
nostettiin venheesen, hyrähti sama mies itkuun, peitti kasvonsa
käsillään, ja mutisi, syvästi liikutettuna, muutamia sanoja, joita ei
kenkään voinut oikein ymmärtää. Tällä välin Leo vähitellen virkosi. Hän
oli vaan vähän huumeissaan, sillä valaskala oli kerran sivauttanut
häntä purstollaan, vaikka se kaikeksi onneksi jo oli uuvuksissaan. Leo
karisti nyt veden pois ruskeista kiharistaan, ja huusi perämiehelle:
"minun on hyvä olla Martti!" Tämän kasvot kirkastuivat taas, kun hän
näki silmäteränsä olevan pelastettuna ja, kuten hän toivoi, vapaana
kaikesta vaarasta. "Katsokaat vaan, kuinka minä jo heilutan
harpuunaani! Toinen ei saa tunkea tuumaakaan vähemmän syvälle
valaskalan kylkeen, kuin ensimäinen! Minne nyt peto joutui?"
"Vai niin, koska sinä semmoisia puhut," riemuitsi jalo perämies,
"tahdomme taas ruveta taistelemaan petoja vastaan! Kaikki harpuunat
pois! Ensimäinen on jo saanut kylliksi, ja meidän tulee nyt tappaa se
keihäillä! Eteenpäin taas kaikki venheet! Katso itsesi vaan, Leo! Sinä
olet jo nähnyt, ett'ei nyt jäniksessä olla." Näin sanottuaan hypätä
heipahti Martti takaisin omaan, lähellä olevaan venheesensä, ja alkoi
katsoa puoliksi jo voitettua vihollistansa.
"Eteenpäin, pojat, Jumalan nimeen!" huusi hän. "Köytemme on taas
melkein kokonaan purkaunut kelalta! Vasemmallepäin! Vasemmallepäin!
Hei, aivan niin! Nyt se ei enää voi kumota venhettämme, ja meidän on
takaisin saaminen, mitä olemme viipymisellämme menettäneet. Soutakaat
nyt, pojat, mitä ikinä teidän kouristanne lähtee! Ei se ole koskaan
ollut niin tarpeellista kuin nyt -- ja -- niin totta kuin minä olen
vanha Martti, saatte tänä iltana kahta vertaa suuremman määrän grog'ia,
kuin tavallisesti, jollette vaan päästä häntä välttymään!"
Näiden viimeisten sanain vaikutus soutomiehiin oli todellakin tehokas.
Lupaus tuosta kaikkein merimiesten mielijuomasta ja kiivaimmillaan
oleva jahdin into näkyi antavan näille terhakoille pojille
jättiläisvoimat. Ei ole veden kalvossa keloileva kala koskaan väleemmin
viiletellyt vesiä, kuin se venhe, jota vanha Martti nyt johti. Yhdessä
vilauksessa oli jo monen sadan jalan väli soudettu, ja hyvään aikaan
saapuivat venheet niille paikoin, joissa valaskalan pitäisi perämiehen
oikeata arvelua myöden uudestaan tuleman esiin. Se näkyi jo veden
pinnalla, jonka se oli avaralta punannut verellänsä. Rasvansekaista
verta vuoti sen haavoista, ja sieramistansa se purskutti punaiselta
vivahtavaa vettä. Yhä lähemmäksi riensivät venheet. Martti ja Leo
heittivät vielä kerran kumpikin harpuunansa voipuneen venkaleen
selkään, ja nyt viskasivat kaikki merimiehet, paitsi kaksi, jotka
pitivät perää, airot luotansa, ja tarttuivat keihäisin, joita he
työnsivät syvälle valaskalan kylkeen.
Hirmuisa oli tämän vanhan valaan kuoleman-kamppaus. Väkevällä
purstollansa se lyödä leimahutti punertavaa merta niin hurjasti, että
aallot, vuoren korkuisina, vyöryivät kaikille haaroille, ja olisi
luullut olevansa sotatantereella keskellä jytiseviä kanuunia.
Merimiehet, jotka pitivät perää, olivat pahemmassa kuin pulassa,
varjellessaan venhettä valaskalasta, joka yhdellä ainoalla purstonsa
sätkähyksellä olisi kohta lyönyt sen murskaksi. Mutta päällekarkaavat
merimiehet käyttivät kahta kiivaammin keihäitänsä, eivätkä huolineet
laisinkaan kuoleman vaarasta, joka yhä uhkasi heitä, vaan hätyyttivät
valaskalaa niin, että se uudestaan sukaisi pakoon. Kaksi kertaa katosi
se vielä meren syvyyteen; mutta yhä lyhyemmiksi kävivät loma-ajat,
joiden kuluttua sen taas täytyi palata henkeä uudestaan vetääksensä, ja
yhä hermottomammiksi muuttuivat sen liikunnot. Nyt -- vielä kerran se
kavahti pystyyn -- kumajava korina kuului sen avoimesta kidasta --
sitten moiskahti se jälleen mereen, tärisytti vielä pari kertaa
jättiläisrunkoansa, ja vääntyi viimein, henkensä heittäen, vitkoin
selälleen. Kolme kaikkuvaa hurraahuutoa kuului merimiesten suusta, kun
he kumppaneilleen ilmoittivat voittonsa; valkoinen lippu nostettiin, ja
hyvillänsä lausui vanha Martti, hikihelmiä otsaltansa pyyhkien: "nyt,
pojat, olette tehneet kelpotyön, kun te, toisten auttamatta, tapoitte
tuommoisen tönkäleen, joka epäilemättä tuottaa laivan isännälle
pari tuhatta taaleria. Todella rehellisesti olette ansainneet
kaksinkertaisen määränne grog'ia, ja vanha Martti takaa sen, että
määrin vierin taritaankin teille. Kuinka te voitte nyt, pojat?
Viedäänkö ensiksi saaliimme Delphinii'in, vai autammeko vielä meidän
kumppaniamme, jotka tuolla tuonnempana taistelevat petoja vastaan? Tämä
ei suintaan enää pääse mihinkään meidän käsistämme, kuten tekin näette,
mutta nuot tuolla liputtavat vielä vahvasti uimuksiaan."
Merimiesten jahdin into oli nyt yltynyt korkeimmilleen, ja yhteen
ääneen vaativat he, että Martti uudestaan veisi heitä taisteluun, johon
vanha Martti, sydämellisesti nauraen, vastasi: "Sen minä kohta arvasin!
Hyvinkin ennallaan jo tiesin! Niin, niin, kun ihminen kerran saapi
yhden otuksen pyydyksiinsä, ei hän malta mieltänsä, ennenkuin hän on
pannut kaikki hengeltä. Nyt, pojat, on meillä silmänmääränä
velvollisuutemme täyttäminen, ja sentähden iloisesti eteenpäin!"
Riemuhuudoilla rupesivat merimiehet taas soutamaan, ja jouduttivat
venheen toisten kumppaniensa luokse, jotka tällä välin niin ikään
olivat ryhtyneet jahtiin, ja karanneet muutamien ko'okkainten
valaskalojen päälle. Vanha Martti suoritti sillä aikaa harpuunansa
köyttä, tarkasti aseita, olivatko ne ottelussa tylsyneet, taikka
muutoin viottuneet ja niin muodoin joutuneet erikseen pantavien lukuun,
ja kääntyi, kun kaikki oli järjestyksessä, Leon puoleen, häneltä
kysyäkseen, mikä syy oli siihen, että hän äsken oli suljahtanut mereen.
Leo ei voinut selittää sitä millään tyydyttävällä tavalla, ja myöskin
toiset kaikki kumppanit vakuuttivat, ett'eivät hekään voineet ymmärtää
sitä. Ainoastaan merimies perän puolella pysyi äännetönnä, ja hänen
ruskeat poskensa lensivät tuota hätää vaaleiksi, kun Martti kääntyi
häneen ja sanoi: "No, Elshöft, teidän on sieltäpäin ollut parempi
tilaisuus katsoa asiaa, kuin kenenkään muun, ja sen vuoksi te taidatte
tietääkin, kuinka tämä oikeastansa kävi."
"Minä en suinkaan tiedä siitä mitään!" vastasi merimies pikaisesti.
"Minä katselin ainoastaan valaskalaa, enkä havainnut laisinkaan, että
Leo putosi mereen!"
Vanha Martti lennätti terävän säteen silmistänsä Elshöft'iin, joka,
milloin punehtuen, milloin vaaleten, nopeasti käänsi päänsä toisapäin,
mielensä mustia mietteitä salatakseen.
"Minä tahdon pitää tarkkaa vaaria hänestä," jupisi perämies itsekseen.
"Mies näyttää minusta siltä, kuin hänessä ei olisi aivan puhdas
omatunto; ja viimeistä lukua tuntee hän vanhan Elshöft'in paremmin kuin
hän tahtoo myöntää."
Muista merimiehistä ei kukaan epäillyt mitään, vaan jokainen arveli,
että Leo, harpuunansa heittäen, oli luiskahtanut ja näin ikään
pyörähtänyt mereen. Mutta Konrad Elshöft lausui hiljasti itsekseen:
"Herra, älä johdata minua kiusaukseen, vaan päästä minua niistä
pahoista ajatuksista, jotka yhä enemmän ovat saaneet siaa sydämessäni!"
Konrad-raukka teki kyllä hyvin, kun hän pyysi taivaalta voimia itseään
parantaaksensa. Hän oli tuskin tuntuvasti liikahuttanut airoansa, ja se
saattoi Leon suin päin mereen. Tekikö hän sitä tahallansa, vai ei? Sen
tiesi yksin Jumala, joka tutkii sydämet ja munaskuut. Mutta tarjona
oli kuitenkin se ajatus, että Konrad oli koettanut käyttää tätä
tilaisuutta, päästäksensä siitä nuorukaisesta, jota hän kovin pelkäsi.
Sangen hyvin voi hän edeltäpäin arvata, että Martti heti syöksähtäisi
mereen, lemmittyänsä pelastaakseen, ja varsin todennäköistä oli
myöskin, että molemmat siellä saisivat surmansa. Ainoastaan se seikka,
että valaskala oli mennyt umpipäähän meren syvyyteen, päästi molemmat
hengissä vaarasta.
Vikkelään riensivät venheet eteenpäin, ja olivat ennen pitkää taas
uudessa taistelussa ja uusissa vaaroissa. Vielä kaksi mitä suurinta
valaskalaa tapettiin. Toiset pelastivat itsensä pakenemisella, eikä
kukaan enää edes ajatellutkaan ajaa niitä takaa, koska miehillä oli
yltäkyllin työtä, päivän runsasta saalista laivaan viedessänsä. Köysiä
kiinnitettiin kuolleiden köntysten purstoihin, ja niistä ne laahattiin
Delphiini'in, jossa sillä aikaa oli laitettu niin, että sopi kannelle
hilata kaupoiksi käyvät saaliin-osat, nimittäin rasva ja parrat.
[Valaskalan parroiksi nimitetään sen lihassa tiheissä riveissä olevia
sarveis-säikäleitä l. kaupassa n.k. kalanluita.] Kaksi kokonaista
päivää kului umpeen, ennenkuin siitä työstä päästiin, ja vasta silloin
voi ajatella uutta jahtia. Ei kukaan enää sallinut, että paluu-matkasta
puhuttiin, vaikka vuoden aika jo oli käynyt kovin myöhäiseksi; ei
kenkään pelännyt jääkallioita ja jääkentäitä, vaikka helposti saattaisi
tapahtua, että ne sulkisivat Delphiini'n palaamattomiin, jos vaan talvi
sattuisi tulemaan pikkuista varemmin, kuin tavallisesti. Rohkeasti
käännettiin vaan laivan nokka pohjaiseenpäin, kaikki purjeet
viritettiin, ja suotuisa lounainen tuuli tuuitteli oivallista laivaa
Huippuvuoria kohden.