Konrad Elshöft.
Ihmisen sydän on varsin kummallinen kalu. Sen tunteet käyvät
eksyksissä, ikäänkuin aaltojen ajama ruoko, jollei rehellisyyden ja
jumallisuuden lujat peri-ajatukset ja vankat päätökset ole niitä
ohjaamassa. Näin pitivät tänä yönä lukemattomat, risti-riitaiset
tunteet ja tuumat Konrad Elshöft'iä valveilla. Tuskautuneena ja
unettomana hän venyi vaikealla vuoteellansa. Hänen sydäntänsä ei
tosiaan lämmittänyt semmoinen rakkaus, millä pojan aina tulee palkita
isänsä helliä huolia ja runsaita vaivoja, vaan kuitenkin karvasteli
katkerasti hänen mieltänsä, että hänen täytyi kuulla isäänsä
soimattavan ja sadateltavan, eikä voinut vähintäkään häntä puolustaa.
Hän luuli taikka kumminkin toivoi isänsä olevan puhtaan siitä
rikoksesta, josta Martti ja Leo syyttivät häntä, eikä hän kuitenkaan
ollut tarpeeksi rohkea astumaan esiin, vakuuttaaksensa heitä heidän
väitöstensä perättömyydestä, sillä hiljainen ääni hänen rinnassansa
kuiskutteli hänelle, että, kun päähän päästäisi, oikeus olisi
päälle-kantajien puolella.
Konrad ei kunnioittanut isäänsä, vaikk'ei ne tunteet, jotka
käskivät hänen rakastaa tätä, vielä olleet haihtuneet aivan jäljen
jäämättömiksi. Tähän asti oli hän ainoastaan pitänyt isäänsä ahneena;
nyt täytyisi hänen myöskin luulla häntä petturiksi, leskien ja orpojen
varastajaksi. Tätä hän ei kuitenkaan millään muotoa olisi sallinut, ei
ainoastaan isänsä vuoksi, vaan myöskin oman itsensä tähden, sillä, jos
kerta hänen isänsä todistettaisiin syylliseksi, olisi aivan
luonnollista, että myöskin osa hänen häpeästänsä tulisi hänen
pojallensa. Konrad oli kyllä kovasti kietounut kelvottomuuden vahvoihin
verkkoihin, mutta siinä määrässä hän ei vielä ollut paatunut, että
kunnia ja häpeä olisivat hänestä olleet aivan arvottomat asiat.
Mielikarvautensa kuohuvassa kiivaudessa heittäysi hän raskaisin ja
synkkihin ajatuksiin. "Jos minä estäisin," sanoi hän itsekseen, "Martin
ja Leon tulemasta takaisin Bremen'iin, niin viimeinen todistus minun
isääni vastaan katoisi, eikä häpiällinen kiinni-joutuminen enää uhkaisi
häntä." Mutta millä tavoin voisi hän saada sitä aikaan? Hän ajatteli jo
pannaksensa molemmat väkisin hengeltä -- mutta pian kammoksui hän
rikosta, joka tahraisi hänen kätensä viattomalla verellä ja ijäksensä
ilmaksensa saattaisi hänen surkeaan onnettomuuteen. Ei, mieluisammin
tahtoi hän kärsiä häpeää ja ylenkatsetta, kuin tehdä rikoksen, julminta
julmemman, jota ei katuminen, eipä rukoileminen koskaan voisi sovittaa.
Mutta hän ei tietänyt, miten olla, kuin elää, voidakseen torjua tätä
solvausta isästään ja itsestänsä! Levottomana väänneksii hän siallansa,
ja päivä hämarsi jo, ennenkuin hän pääsi mihinkään päätökseen. Kerta
johtui hänen mieleensä, että, jos hänen isänsä todella oli syypää
rikokseen, hän myöskin vielä voisi jonkunlaisella tavalla palkita siitä
syntynyttä vahinkoa. Kotiin tultuaan mieli hän langeta isänsä jalkain
juureen, ja niin kauan rukoilla häntä antamaan viekkaudella ansaidun
omaisuuden takaisin oikealle omistajalle, kunnes hänen kovettunut
sydämensä heltyisi ja hän siihen suostuisi. Sillä keinoin sovittaisi
pojan jalomielisyys isän viat, ja Martti, kuten myöskin Leo ja kaikki
muut, pitäisivät hänen tähtensä asian salassa, ja hänen isänsä rikos
jäisi eläväksi ijäksi unhotuksiin.
Mutta nämätkin hyvät ja kauniit ajatukset painuivat pakoon hänen
aivoistansa, sillä hän epäili, voisiko hän milloinkaan saattaa isäänsä
tämmöiseen päätökseen. Sentähden luopui hän kokonaan näistä tuumista,
ennenkuin ne kerkisivät juurtumaan syvemmin hänen sydämeensä.
"Hän ei suostu siihen, ei vainen suostukaan!" huusi hän. "Hänen himonsa
on hänelle kalliimpi, kuin ihmisten arvon-anto ja hänen lastensa
kärsimykset!"
Syystä lausui Konrad nämät sanat, sillä pienestä pikkuisesta asti oli
hän kyllin kyllä saanut kokea isänsä kovuutta ja itaruutta. Tämän
lemmetön kasvatuskeino olikin pakoittanut hänen neljäntoista-vuotisena
salaa jättämään kotinsa ja rupeemaan merimieheksi Länsi-Indiaan
lähtevälle laivalle. Kauvan aikaa viipyi hän poissa, maat manteret hän
kulki, eipä hänen isänsä huolinut senkään vertaa hänestä, että hän
olisi viitsinyt tiedustella hänen vaiheitansa. Kun hän sitten
yhdeksäntoista-vuotisena nuorukaisena palasi syntymä-paikoillensa,
anoakseen isältänsä anteeksi hairaustansa, oli tämä, sen siaan, että
hänen olisi tullut avoimin sylin ottaa vastaan katuvaista poikaansa,
kovilla sanoilla säälimättä ajanut hänen pois luotansa uudelleen
retkeilemään elämän myrskyisellä merellä. Muutamien vuosien perästä oli
kyllä jonkunlainen sovinto syntynyt isän ja pojan välillä, kun
nimittäin vanha Elshöft havaitsi, että hänen poikansa, isäänsä
turvaamatta, kyllä voisi elättää itseänsä. Ei mitään oikeata sopua
kuitenkaan koskaan voinut syntyä. Vähän aikaa kotona oltuaan läksi
Konrad taas merille ja tuli viimein, sekä hyviä että pahoja koettuansa,
katteini Bertram'in palvelukseen. Nyt toivoi hän, valaskalan pyynnin
vaivoista ja vaaroista lukua pitämättä, ansaitsevansa pikkuisen
pää-oman, jonka nojassa hän vast'edes voisi, muiden armosta
riippumatta, perustaa hyvän tulevaisuuden itselleen. Mutta nämät
rakkaat toiveet eivät nekään voisi milloinkaan käydä toteen, vaan
raukenisivat tyhjiin, jos hänen isänsä, kun Delphiini oli Bremen'iin
palannut, saataisiin syypääksi siihen rikokseen, josta Leo syytti
häntä, ja jonka Martti lupasi täydesti todistaa. Ei kukaan luottaisi
julkisen pahan-tekiän poikaan, ei kenkään tahtoisi ryhtyä asioihin
hänen kanssaan, ja luonnollista oli, että Konrad pinnisti aivojansa
keksiäkseen keinoja, jotka saattaisivat uhkaavan turmion häpeinensä
huolinensa mitättömiin. Jos olisi ollut luvallisia, oikeita neuvoja
tarjona, olisi Konrad epäilemättä kohta koettanut käyttää niitä
eduksensa. Sillä luonnostaan oli hän enemmän hyvä, kuin paha, vaikka
hänen kasvatuksensa oli mitä huonoimmalla tavalla laiminlyöty. Mutta
jollei hän semmoisella keinolla voisi päästä tarkoituksensa perille, ei
ollut mitään takeita, mihin neuvoihin hänen intohimonsa ja pelko joutua
ikuisen häpeän alaiseksi pakoittaisivat häntä.
Kaikkein paras olisi ollut, että Konrad, valheita karttaen, suoraan
olisi ilmoittanut itsensä olevan sen miehen pojan, jota syytettiin
tuosta kovasta rikoksesta, sekä tahtovansa viimeisiin anti puolustaa
isäänsä. Jos sitten olisi tullut ilmiin, että hänen isänsä todella oli
vikapää pahantekoon, olisi hänen tullut taivuttaa tätä parantamaan
tehtyä rikostansa ja oikealle hallitsialle antamaan takaisin varastetun
omaisuuden. Mutta jos hänen isänsä ei olisi suostunut siihen, olisi
hänen sopinut julkisesti ilmoittaa, ett'ei hänellä ollut mitään osaa
tämän töissä, niinkuin myöskin, että hän aikoi sovittaa niitä, kun vaan
tilaisuutta siihen ilmaantuisi. Jos Konrad olisi tehnyt sillä tavoin,
olisi hän voinut vaeltaa kaukana pahuuden poluilta, eikä kenkään olisi
koskaan voinut moittia häntä siitä, vaan itse olisi hän päässyt
vapaaksi monesta katkerasta hetkestä ja haikeasta oman-tunnon vaivasta.
Mutta Konrad oli heikko, häneltä puuttui miehuutta menetellä
rehellisesti ja julkisesti, ja, kumppaniensa ylenkatsetta peläten,
päätti hän pysyä valheessa, jonka hän kerran oli lausunut. Hän toivoi
jonkun suotuisan sattumuksen tulevan avuksensa. Valaskalan pyynti oli
vaarallinen keino; helposti suittaisi tapahtua, että laiva miehinensä
päivinensä menisi hukkaan -- Martti ja Leo saattaisivat nääntyä matkan
vaivoihin -- hän itse menettäisi kenties henkensä -- lyhyeltä puhuen,
hyvin mahdollista oli, että se rikos, jonka ilmiin saaminen niin paljon
peloitti häntä, ijäksi päivää pysyisi salassa. Sentähdenkin päätti hän
antaa asiain selvitä itsestään, niiden juoksua estämättä, ja vasta
laivan tultua kotiin -- silloinkin ainoastaan hätätilassa -- tahtoi
hän, jos tarve niin vaati, ryhtyä niihin. Näin rauhoitti Konrad
itseänsä, ja teki muutoin väsymättä velvollisuutensa, vaikk'ei samalla
ilolla, samalla virkoisella innolla, kuin muu miehistö, ja nimen-omaan
meidän nuori ystävämme Leo. Suruisena ja äänetönnä hiipi Konrad ympäri,
eikä edes kumppaniensa rattoisin leikin-teko voinut kuin hetkeksi
saattaa häntä iloisemmaksi.