Kuuntelia.
Tuuli oli myötäinen ja asui alituiseen lounaassa. Vilkkaasti viilsi
Delphiini aaltoja, ja näytti kilpailevan kaimojensa kanssa, jotka
iloisesti uiskentelivat oivallisen laivan-talan ympäri. Katteini
Bertram arveli, ett'ei, asiain näin ollessa, tulisi mitään vahinkoa
siitä, että he vähän myöhään olivat lähteneet matkalle, ja että, jos
tuuli vaan kappaleen aikaa pysyisi yhtä mieluisana, kuin tähän asti,
olisi varsin kummallista, jos he eivät parin kuukauden perästä, laiva
lastia täynnä, laskisi takaisin kotiinpäin. Vanha Martti oli koko ajan
hyvällä päällä, ja myöskin kaikki muu laivaväki näkyi olevan
mielissänsä. Leo oli ravakka ja uuttera, eikä vanha Martti pettynyt,
kun hän oli toivonut, että työ ja toimi pian haihduttaisivat surut
hänen nuoren ystävänsä mielestä.
Vähän ajan kuluttua Martti ja katteini Bertram eivät enää olleet
ainoat, jotka Leoa suosittelivat. Kaunis, alati ystävällinen ja iloisa
poika sai pian itselleen ystäviä Delphiini'in miehistöstäkin, ja
ainoastaan muutamia merimiehiä löytyi, jotka yhtä mittaa katselivat
häntä karsain taikka kumminkin epäilevin silmin, ja kadehtivat häneltä
esimiestensä suosiota. Mutta Leo ei tahtonut pahaa pahalla kostaa. Hän
oli leppeä ja kohtelias kaikkia kohtaan, eikä se isällinen rakkaus,
jota vanha Martti päivä päivältä yhä selvemmin osotti hänelle, estänyt
häntä olemasta ahkerana ja tarkkana askareissaan. Päinvastoin näkyi hän
enennetyllä uutteruudella koettavan ansaita Martin ystävyyttä.
Eräänä yönä sattui niin, että Martti ja Leo yhtä aikaa olivat vartioina
laivalla. Yö oli tyyni ja kirkas. Kuu kimalsi tähtilöillä, ja valaisi
säteillänsä meren läikkyviä laineita. Tasaisesti ja kuitenkin
joutuisaan liukui Delphiini meren väljällä pinnalla. Kohisten
puhkesivat aallot laivan kokkaa vastaan ja loiskahtivat rajusti pitkin
sen laitoja. Vaikka jo oli tultu jotenkin pohjoisille seuduille, oli
ilma lempeä ja raikas, eikä tarvinnut mitään vaaraa pelätä. Martti oli
perää pitämässä ja katsoi huomiokkaasti ympärillensä. Kun hän ei voinut
havaita vähintäkään vaaran haamua, käski hän luoksensa Leon, joka,
tuonnempana kokan puolella laivanparrasta vastaan nojauten, näytti
ihastelevan kuutamalla välkkyviä aaltoja, ja toimitti hänelle siaa
viereensä.
"Painappas vähäisen puuta, poikaseni," sanoi hän ystävällisesti. "Yö on
kirkas, kuu kumottaa, ja laiva etenee hyvällä vauhdilla. Kokan puolella
pidetään myöskin hyvää vahtia, ja niin muodoin on meillä nyt oikein
sopiva tilaisuus ruveta kehittämään menneiden aikojen luomia kankaita.
Kerro nyt minulle aivan juurta jaksain, ystäväni, mikä oikeastaan
saattoi sinun Delphiini'in. Katteinilta olen kyllä kuullut niitä näitä
sinusta, mutta ylimalkain tiedän minä vielä varsin vähän sinun
edellisistä vaiheistasi." Leo oli kohta valmis perin-pohjin juttelemaan
kunnon perämiehelle kaikki, mitä hän ikinä tiesi itsestään ja
omaisistaan, sillä hänen vanhempiensa työt ja teot, niin kuin myöskin
hänen omat, olivat aina olleet rehelliset, eikä hänen siis tarvinnut
salata häneltä mitään. Hänen näin kertoessaan käveli muuan merimies,
joka niin ikään piti vahtia, edestakaisin laivan kannella, ja istuutui
viimein, ikäänkuin hän olisi väsynyt kävelemästä ja nyt aikoisi vähän
levähtää, eräälle ruhmolle, joka oli niin lähellä Marttia ja Leoa, että
siitä voi varsin selvään kuulla jokaisen sanan, jonka he lausuivat.
Ett'ei häntä luultaisi uuteliaaksi kuunteliaksi, nojasi hän päätänsä
kättä vastaan, veti ruumiinsa huolimattomasti taaksepäin, ja käänsi
vielä kasvonsa merelle päin, jott'ei kukaan voisi helposti häntä
tuntea. Muutoin ei Martti eikä Leo pitänyt laisinkaan väliä hänellä,
sillä heidän se teki aivan yhtä, kuunteliko vielä kolmaskin heitä, vai
ei. Eihän se ollut mikään salaisuus, jonka Leo tahtoi kertoa
rehelliselle, luotettavalle ystävällensä. Koko maailma olisi saanut
kuulla sen, sillä siinä ei ollut muuta kuin pelkkää totuutta.
Näin jutteli Leo tyynesti ja teeskentelemättä ja Martti kuunteli
tarkoin, hänen puhettansa keskeyttämättä, kunnes Leo kertoi, että hänen
isänsä kauppa-kumppani oli väittänyt, ett'ei tuo upoksiin mennyt laiva
ollut ollenkaan vakuutettu katteini Rembrandt'in, vaan ainoastaan hänen
omilla varoillaan, josta syystä myöskin katteinin leski, Leon äiti, ei
suinkaan voisi vaatia mitään osaa vakuutus-summasta. Silloin kavahti
vanha Martti seisaallensa, ja ärjähti: "tämä on viheliäisin petos,
jonka vanha Elshöft on koskaan tehnyt. Minä tiedän sen aivan varmaan,
ja tunnen sangen hyvin koko asian, sillä vähällä oli, ett'en
silloin olisi ruvennut sinun isäsi siaan uponneen Uranus-laivan
päällysmieheksi. Kuten minä jo sanoin, tunsin minä hänen hyvin, ja kun
hän sairastui, pyysi hän minun toimittamaan laivan päällikön virkaa,
siksi kun hän itse parantuisi. Mutta siihen aikaan minä en voinut
ryhtyä koko asiaan, sillä minä olin jo pestattu perämieheksi toiseen
laivaan, joka juuri oli Itä-Indiaan purjehtimaisillaan. Silloin, juuri
silloin sanoi sinun isäsi, tuon konnan Elshöft'in läsnä-ollessa, ett'ei
se edesvastaus, joka siitä tulisi minulle, olisi aivan suuri, sillä hän
ja hänen kauppa-kumppaninsa olivat vakuuttaneet sekä laivan että
lastin, ja sen vahvisti hän, Elshöft, omilla sanoillansa. Selvä on
siis, että hän on pettänyt sinun äitiäsi. Ilettävää, todellakin
ilettävää on näin varastaa köyhältä leskeltä ja kahdelta turvattomalta
lapselta heidän ainoan omaisuutensa!"
"Voi, Martti, jospa siinä olisi ollut kaikki, olisimme kuitenkin
voineet kestää onnettomuuttamme," sanoi Leo. "Mutta hän ei herjennyt
vainoomasta äitiäni, saadakseen häneltä vielä enemmän rahaa, ja juuri
siinä oli syy, että minä rupesin merimieheksi."
"Kuinka julkeni hän tehdä niin?" kysyi vanha Martti, ja istuutui taas
vitkalleen.
Leo jatkoi meille jo tunnettua kertomustansa, ja Martti, joka muutoin
oli vakava ja tyyni, joutui siitä niin vihan vimmaan, että hän päästi
julman, hirmuisen kirouksen huuliltansa.
"Jumala armahtakoon minua!" lisäsi hän, "mutta tämmöisiä kuullessa
ei tavallisen ihmisen kärsimys enään riitä! Hän tahtoi siis vielä
ajaa sinun äitisi pois hänen ainoasta turva-paikastansa, sitte
kuin hän ensiksi oli ilkeästi pettänyt häntä? No, ystäväni, sinun
alttiiksi-antamuksesi äitiäsi varten ei ainoastaan saata kunniaa
sinulle, vaan hyödyttää varmaan sinua vielä, ja sinun jalo tekosi tulee
kyllin kyllä palkituksi, jos vaan Jumala johdattaa minun takaisin
Bremen'iin. Kuule, poikaseni, niin totta, kuin vanha Martti on
rehellinen mies, on tuo konna vielä heittävä pois ryöstönsä. Mieleni
tekisi tietää, rohkeneeko hän kasvoista kasvoihin kieltää sitä, mitä
sinun isäsi, hänen läsnä-ollessaan, lausui minulle. Sen saamme nähdä,
ja sitten -- sillä ei hän suinkaan minun edessäni tohdi nostaa väärää
lippua -- sitten pitää hänen antaman pois koko saaliinsa, jonka hän jo
katsoo varmaksi omaisuudekseen, ja viimeiseen ropoon asti maksaa
äidillesi takaisin, mitä tämän on oikeus vaatia. Kärsimystä vaan, Leo,
kärsimystä! Jumala on johtanut sinua Delphiini'in, saattaakseen tätä
rikosta valkeuteen, etkä sinä turhaan tee tätä matkaa jäämerelle. Ole
huolematta, ystäväni -- me hilaamme hai-kalan rantaan, ja siellä pitää
sen antaman meille eränsä, vaikkapa vuosia olisi kulunut siitä, kun se
sen nielaisi."
"Ei siihen voi enää mitään, hyvä Martti -- ei niin mitään," vastasi
Leo. Petos on liian taitavasti sommiteltu, ett'emme voi sitä ilmiin
saada. Asian-ajaja Liborius on kyllä tehnyt parastansa, pitääkseen
äitini oikeutta voimassa, koska hän, kuten kaikki muutoin, oli
vakuutettu siitä, että äitini todella oli oikeassa -- mutta eihän
tuosta ole mitään apua lähtenyt. Oikeus ratkaisi asian Elshöft'in
eduksi, joka salaviten nauraa virnisteli meidän turhia ponnistuksiamme.
Hänen asia-kirjansa olivat lainmukaiset ja kaikin puolin oikeat, jos
totta ne perustuivat paljaasen petokseen."
"Saadaan katsoa, Leo," vastasi vanha Martti tyynempänä, kuin ennen.
"Oikeus on sinun äitisi puolella, ja sen puolella, joka on oikeassa, on
myöskin meidän Isämme tuolla ylhäällä taivaassa. Kummallista tuo olisi,
jos ei ajan pitkään petos joutuisi tappioon. Koettakaamme, pannaanko
rehellisen, totisen merimiehen sanoihin enemmän arvoa, kuin tyhjään
paperi-palaseen, johon jokainen konna voi kirjoittaa, mitä vaan hänen
mielensä laatii. Kyllä sekin tapahtuu, että rikokset vuosi-määriä
pysyvät huomaamatta, ja ihminen usein jo epäilee, pitääkö Jumala
ensinkään vaaria pahoista ihmisistä ja heidän teoistansa, kun
kerrassaan kaikki tulee ilmiin, ja toivottomat ja heikko-uskoiset
saavat hävetä turhia murheitansa. Kärsimystä, Leo! Jumala tuopi kaikki,
mikä on pahaa, ilmiin, vaikkapa olisi maan uumeniin upotettu!"
Epäillen pudisti Leo päätänsä; hän ei kuitenkaan tahtonut inttää vanhan
perämiehen sanoja vastaan, vaan arveli jo sitä suureksi Jumalan
armoksi, että hän oli otettu merimieheksi Delphiini'in, jonka kautta
hänen äitinsä oli varjeltu ainaki suurimmasta hädästä. Sillä välin
kuin Martti vastasi siihen ja molemmat yhtyivät yhä hartaampaan
keskusteluun, nousi tuo merimies, joka oli kuunnellut heidän
puhettansa, vitkoin istualtaan, ja alkoi taas kävellä edestakaisin
laivan kannella; vaan Martti ja hänen nuori ystävänsä eivät sitä
erittäin huomanneet. Vähän ajan perästä lähti hän kokallepäin, ja,
laskien kätensä siellä vahtia pitävän miehen hartioille, sanoi hän:
"kuuleppas, Jaakko, johan olet kylläksi kauvan lojunut yhdessä kohden
liikkumatta. Jätä siasi minulle, ja lähde vähäisen astumaan, muutoin
joudut kokonaan unen voitteesen."
"Aivan oikein, Konrad!" vastasi toinen, ja nousi mieluisasti ylös
touvi-läjältä, jonka päällä hän nekosasti oli venynyt. Konrad istuikse
samaan paikkaan, Jaakko mitteli hetken aikaa laivan kantta pitkin
askelin, ja laskeusi juuri sille ruhmolle, josta hänen toverinsa oli
tarkoin kuunnellut Martin ja Leon sanoja. Nämät molemmat eivät pitäneet
paljon lukua hänestä, ja tuskinpa olivat havainneetkaan, että mikään
muutos oli tapahtunut. Mutta Konrad, joka oli ottanut visun vaarin
toverinsa liikunnoista, nyykäytti tyytyväisesti päätänsä, ja sanoi
hiljaa itsekseen, "niinhän se nyt on! Minä tahdon hyvään aikaan pitää
huolta siitä, että vältän häpeän ja rikos jää ilmiin tulematta.
Sanottakoon mitä tahansa: saita suittaa kyllä minun isäni olla, mutta
eihän toki ole vielä pettänyt ketään. Kylläpä se kuitenkin oli pahaa,
ett'ei hän jättänyt tuota leskeä rauhaan! Muutamien halpojen sadan
taalerin tähden pitää nyt kannot ja pilvet kauhuun saatettaman! Voi,
tuota rahan ahnetta, itaraa isä-raukkaa!"
Pannen kätensä ristiin, nojautui hän ikäänkuin rauhaa etsiäkseen
ta'appäin ja loi silmänsä äärettömään avaruuteen. Mutta hän ei voinut
oivaltaa, mitä hänen silmänsä näki. Tuhansia ajatuksia ja tuumia ajeli
hänen aivoissansa, ja esti häntä mitään havaitsemasta.
Niin kului melkein kokonainen hetki, ja se aika oli jo käsissä, jolloin
vahtia muutettiin. Vähäistä ennen sitä kääntyi Martti sen merimiehen
puoleen, joka istui lähellä häntä ruhmolla, ja käski hänen tulla
luoksensa.
"Kuuleppas," lausui hän hänelle, "kutka pitävät tänä yönä vahtia paitsi
meitä?"
"Ernesti Böhme ja Konrad Elshöft," vastasi mies.
"Enkö minä ole sanonut sinulle sitä?" kysyi vanha Martti, kääntyen
takaisin Leon puoleen, sillä välin kuin äsken puhuteltu merimies
kääntyi takaisin ruhmollensa. "Kavahda itsesi Konradista, sillä jos hän
tietäisi, että me aiomme virittää ansoja hänen isällensä, koettaisi hän
kyllä saada häntä kiertämään niitä."
"Vaan minä en luule, että tämä Konrad Elshöft on sen miehen poika, joka
on kavaltanut minun äitiäni," vastasi Leo. "Vanha Elshöft on rikas,
eikä suinkaan lähettäisi ainoata lastansa näin vaivaloiselle matkalle.
Hänen ei tarvitsisi muuta, kuin varustaa laiva, ja asettaa poikansa sen
päällysmieheksi!"
"Aivan niin! jos vaan ei hänen sammumaton kullan-himonsa olisi
haittana," vastasi vanha Martti. "Minä tunnen tuon ketun. No, kenties,
jos hän olisi aikeissa lähettää jonkun laivan valaskalan pyynnille;
tämä kalastuksen keino on nykyjään taas virkistynyt eloon, jopa
ruvennutkin mitä etuisimmalla tavalla kannattamaan, kun vaan sattuu
vähäisen onnistumaan. Mutta hänen varovaisuutensa on yhtä suuri, kuin
hänen halunsa rahan pyytämiseen. Luultavasti on hän nyt lähettänyt
poikansa meille, että hän meidän luona, oppi-rahoja maksamatta,
harjaantuisi tähän ammattiin. Jos sitten sopii, varustaa hän kukaties
jo ensi vuonna laivan, ja panee poikansa sen katteiniksi taikka
perämieheksi. Mutta, jos asiat toisinkin muodostuvat, ei synny mitään
vahinkoa hänelle, sillä ainaki ansaitsee hänen poikansa tällä matkalla
kolme sataa taaleria. Senkaltaiset arvelut ovat aivan hänen tapaisensa,
sillä suurempaa ahman-karpiota, kuin hän, ei liene koko maailmassa.
Vanha sananlasku sanoo: 'ei vesa kauvas kannosta kasva.' Tuskinpa poika
on parempi, kuin hänen isänsä."
"Mutta olisiko katteini Bertram ottanut häntä palvelukseensa, jos tuo
rikas Elshöft olisi hänen isänsä?" kysyi Leo.
"Ei suinkaan, jos vaan hän olisi tietänyt sen!" vastasi Martti. "Mutta
arvattavasti katteini ei kysynyt hänen sukuansa, taikka hän ei muutoin
tunne hänen isäänsä. 'Parempi koetella kuin kiistää' -- me kutsumme
pojan luoksemme ja kysymme häneltä itseltä!"
"Eipä siitä taida paljon apua lähteä, jos hän vaan on kuullut jotain
meidän puheistamme," arveli Leo.
"Kuinka se olisi mahdollista? Hän on koko ajan istunut kokan puolella
lähellä ankkurinkelaa. Saattaa kuitenki olla parempi, että me lähdemme
hänen luoksensa, ennenkuin hän kerkii ryhtymään haastamiseen sen
merimiehen kanssa, joka istui ruhmolla, vaikka minä luulen, ett'ei
hänkään ole kuullut mitään. Varovaisuus ei haittaa milloinkaan. Tule,
poikaseni!"
Martti nousi istuiltaan, astui vitkalleen pitkin laivan-kantta, ja Leo
seurasi häntä. Konrad Elshöft havaitsi kyllä heidän tulonsa, vaikka hän
katsoi tarpeelliseksi olla asemaansa muuttamatta, ikäänkuin hän ei
olisi heitä huomannut.
"Mies, hoi," huudahti Martti, "sinä näytät jo olevan kiiskiä
onkimassa?"
Nyt hyppäsi hän seisaalleen ja pyhki silmiänsä, niinkuin hän todella
olisi ollut nukuksissa.
"Varo itsesi, hulttio!" sanoi perämies ankaralla äänellä. "Jos vielä
kerran tapaan sinun kuorsaamasta, kuin sinun pitäisi oleman valppa
valveillaan, niin lämmitän sinulle aika selkä-saunan. Mikä sinun nimesi
on?"
"Konrad Elshöft!"
"Mistäs olet kotoisin?"
"Hamburgista!"
"Hm! Sieltä on muuten aina saatu kelvollisia merimiehiä!" jupisi vanha
perämies. "Minä tahdon vielä toivoa, että sinäkin tulet sukuusi, ja
jätän täksi kertaa sinun huolimattomuutesi unhotuksiin, jos sinä
vast'edes pidät tarkempaa huolta velvollisuuksistasi. Silmät aina auki,
muista se! Eihän kukaan vielä ole piloillaan tehnyt matkoja
jäämerelle."
Konrad ei vastannut mitään, ja Martti kääntyi Leon kanssa takaisin
perän puolelle.
"Näättekö nyt, Martti, että minä olin oikeassa?" sanoi Leo.
"Hm, niin, ja se olikin parempi," vastasi perämies. "Koko matka olisi
tullut minulle vasten-mieliseksi, jos hän olisi ollut tuon viheliäisen
verikoiran sikiö. Mutta nyt on jo aika muuttaa vahtia! Lähde nyt
kojuusi, poikaseni, ja heittäy unen valtaan. Täksi päivää on
luullakseni kyllin puhuttu!"
Leo katosi kannen alle, mutta Martti istuutui entiselle paikallensa
peräsimen rattaalle.
"Minä olin liian epäileväinen!" mutisi hän itsekseen. "Hän nukkui
todellakin, eikä siis voinut olla milläkään valheella varustettu. Häntä
meidän ei suinkaan tarvitse pelätä. Voi poloista sinua, vanha Elshöft,
jos Jumala antaa meidän onnellisesti palata Bremen'iin!"
Sillä välin kun vanha Martti näin puhuen saattoi itseänsä varmuuteen
siitä, ettei kenkään ollut kuullut heidän sanojansa, puristi Konrad
Elshöft kokan puolella nyrkkiänsä vasten häntä, ja sanoi vihassansa:
"Varokaat itsenne, miehet! minun isältäni te ette konsanaan saa ryöstää
rahoja taikka kunniaa, jos hän on viaton. Hän onkin viaton -- hänen
täytyy olla! Sillä muutoin -- voi suuri Jumala! se olisi kauhistavaa!"
Näin lausuttuaan vaipui hän äänettömyyteen, ja antausi taas ajatustensa
ajoon, kunnes toiset vahti-miehet ilmestyivät kannella ja päästivät
hänen hänen toimestansa.