Perämies.
"Terve tultuasi Delphiini'in, poikaseni!" sanoi katteini Bertram, ja
taputti vahvalla kädellänsä Leoa, joka yhä vielä katseli kotiin
rientävää veljeänsä. "Älä rupea liialliselle huolelle. Jumalan avulla
saat sinä muutamien kuukautten perästä jälleen nähdä näitä kaikkia. Vai
katuisitko sinä jo tätä yritystä, johon olet ryhtynyt? Vielä on aika
kääntyä takaisin."
"Ei, minä en kadu mitään!" vastasi Leo. "Minä olen ymmärtääkseni tehnyt
oikein, eikä siis mikään katumus taikka takaisin kääntyminen voi tulla
puheeksi."
"No hyvä, minä käsken sinun vielä kerran olla tervetullut, toivoen,
että sinä rehellisesti teet velvollisuutesi, niin kauan kuin me olemme
yhdessä. Tule nyt minun kanssani perämies Martin luokse. Minä olen
päättänyt, että sinusta on tuleva oikein kelpo valaskalan pyytäjä, enkä
voisi koskaan hankkia sinulle parempaa opettajaa, kuin vanha Martin.
Hän on suora-sukainen ja jyrkkä, mutta meren aaltoja ei ole koskaan
kunnollisempi merimies kyntänyt, kuin hän. Tule poikani!"
Katteini astui perän puoleen, ja Leo seurasi häntä. Perää pitämässä
seisoi jäntterä, harteva mies, joka näöltänsä kyllä havaittiin meren
kulkiaksi. Vähän jylseältä hän tosin näytti; karkea, vettä pitävästä
kankaasta tehty takki oli hänen yllänsä, ja matala huopa-hattu varjosti
hänen leveitä, mutta rehellisiä ja vilpittömiä kasvojansa, joista hänen
terävät, harmaat silmänsä säihkyen välkkyivät. Hänen poskensa ja
otsansa olivat muuttuneet mustan-ruskeiksi niistä kovista ilmoista,
joiden alituiselle vaikutukselle hän isot ajat oli antanut itsensä
alttiiksi. Kesämaiden paahtava aurinko ja Pohjan tuima kylmyys olivat
jättäneet niihin jälkiänsä ja niiden syvät rypyt kertoivat julmista
vaivoista ja kärsimyksistä, jommoisia Leo ei vielä voinut arvatakaan.
Kun katteini nuoren holholaisensa kanssa lähestyi, loi Martti silmänsä
jälkimäiseen ja ojensi hitaasti, mutta suopeasti hymyillen, hänelle
ison, tukevan kätensä.
"Vai niin, poikaseni," sanoi Martti matalalla, kumisevalla äänellänsä,
"sinä aiot siis ruveta merimieheksi, niinkuin isä-vainajasikin ennen
vanhaan oli? Kuuleppas, minä tunsin sinun isäsi, ja kävin monta matkaa
hänen kanssaan -- ystävyydestä häneen, ja koska katteini jo on kertonut
minulle paljon hyvää sinusta, tahdon minä ottaa sinun huostaani. Älä
vaan väärin ymmärrä sanojani, poikaseni! Mitään laiskaa heittiötä en
ai'o laisinkaan tehdä sinusta. Jos sinä kerran joudut minun hoiviini,
saat tehdä työtä kahta vertaa ahkerammin, kuin muut, enkä minä rupea
ensinkään armoittelemaan sinua, jos et sinä tarkkaan toimita virkaasi.
Ajatteleppas nyt tyystin, kumpaisenko tahdot valita. Minä annan sinulle
paljon työtä ja huolia, ja yöt päivät sinun täytyy olla valmiina
panemaan toimeen minun käskyjäni. Jos sinä päinvastoin tahdot olla
niinkuin kaikki muut merimiehet täällä, niin kyllä sinulla on paljon
enemmän aikaa laiskehtia, eikä aina voi pitää tarkkaa vaaria sinun
töistäsi ja vehkeistäsi. Tuleeko sillä tapaa sinusta rehellinen ja
kelpo merimies, se on toinen kysymys. Saattaa kyllä tapahtua, mutta
luultavaa se ei kuitenkaan ole. Kumpaisenko tahdot? Se on ehdon
vallassasi." Leo ei epäillyt silmänräpäystäkään. Hän likisti perämiehen
kättä, ja sanoi, hilpeästi ja uskaliaasti hänen päivettyneisin
kasvoihinsa katsoen: "Minä tahdon olla teidän johtonne alla, Martti,
niin minä tahdon! Jollen voi täyttää velvollisuuttani, niinkuin minun
pitäisi, taikka jos heittäyn laiskaksi ja huolimattomaksi, sysätkäät
vaan minua pois luotanne, enkä minä tahdo siitä ensinkään nureksia."
"Hyvin lausuttu, poikaseni!" sanoi perämies ja pusersi Leon kättä,
ikäänkuin rautapihdillä. "Jos vaan sinä olet puoliksi niin kelvollinen,
kuin näytät, niin kyllä meistä pian tulee hyvät ystävät."
"Niin minä toivon, Martti, niin minä varmaan toivon," sanoi katteini
Bertram. "Hän on vielä vallan nuori, mutta hänessä on hyvä alku joka
sormen päässä. Taivuttakaat häntä kunnollisesti, Martti, ja sinä, Leo,
saata kunniaa opettajallesi -- älä huoli sanoa mitään, älä huoli,
poikaseni -- minä voin arvata, mitä a'iot sanoa, ja uskon jo edeltäpäin
sinun sanasi todeksi. Älä pelkää liian paljon vanhaa Marttia, -- jos
sinulla vaan on hyvä tahto, ja sinä aina pysyt siivollasi, niin sovit
hyvin hänen kanssaan." Katteini nyykäytti päätänsä nuorelle
holholaiselleen, ja lähti tiehensä. Mutta Leo jäi perämiehen luokse,
katseli esineitä hänen ympärillänsä, ja kiintyi pian hiljaiseen
miettimiseen, koska vanha Martti näytti varsin vähän huolivan hänen
läsnä-olostansa. Hetken ajan perästä loi Leo silmänsä rantaan päin,
joka näytti taantumistansa taantuvan. Hän etsi ja löysi pian äitinsä
huoneen, joka välähti rannalla, ikäänkuin valkoinen vaakuna.
"Voi, minun äitini!" Nyt hän ehkä jo tiesi kaikki, ja kurotti käsiänsä
tavoittaakseen poikaansa, joka vietiin yhä kauvemmaksi hänen tyköänsä.
Äidin kyyneltyneet silmät etsivät häntä turhaan, ääni ei saavuttanut
enään häntä, ja melkein katui Leo nyt, että hän oli lähtenyt,
jäähyväisiä äidillensä jättämättä, ett'ei hän suoraan kertonut hänelle
aikomuksiaan, eikä jättänyt kaikkia hänen ratkaistavaksensa. Hän
tähysteli sitä valkoista lippua, jonka hänen veljensä Vilho oli
luvannut panna katon räystäältä liehumaan. Mutta hän ei havainnut sitä,
ja synkeämmäksi, mustemmaksi muuttui hänen sydämensä. Entä jollei äiti
antanutkaan hänelle anteeksi, eipä hyväksynyt hänen rohkeaa, äkkinäistä
päätöstänsä, jonka hän oli tehnyt, poistaaksensa häneltä suruja ja
huolia? Jollei äiti lähettäisikään siunaustansa hänelle hänen pitkällä,
vaarallisella matkallansa, vaan suuttuisi kovasti häneen, ja kieltäisi
hänen veljeänsä lippua nostamasta.
Herkeämättä katseli Leo valkoista, nyt jo hyvin etäällä olevaa
huonetta. "Oi, äiti!" huoahti hän -- "enköhän minä jättänyt sinua
ainoastaan rauhoittaakseni sinua tuon armottoman miehen vainoamisesta!
Suo minulle anteeksi tämä työ, johon sydämeni saattoi minun, jonka minä
pidin pyhänä ja kalliina velvollisuutena!"
Taas hän rupesi katsomaan, ja katsoi, kunnes kyynelet nousivat hänen
silmiinsä, ja sitten rukoili hän Jumalalta, että Hän lepyttäisi äidin
mieltä, ja huojentaisi hänen omaa, suruisaa sydäntänsä, joka nyt värisi
toivon ja tuskallisen epäilyksen vaiheella.
Täysin purjein kiiti laiva meren kiiltävällä kalvolla, ikäänkuin lintu,
jonka siivet salaman nopeudella viiltävät ilmoja. Yhä ta'emmaksi
siirtyi maa; matala ranta oli jo aikaa sitten mennyt näkymättömiin, ja
ainoastaan huone -- nyt ei muuta kuin pikkuinen, valkoinen tipla --
siinsi kaukaa ilman rannalta. Vielä silmänräpäys aikaa, sekin oli
katoova ja sen kanssa -- sen tunsi Leo jo nyt -- koko hänen ilonsa ja
rauhansa.
"Mitä sinä poika vielä avo-suin kurkistelet tuota rantaa?" kysyi
perämies, ja laski raskaan kätensä Leon olkapäälle. "Tästä syntyy
sinulle kolkko matka, jos rupeat alati ajattelemaan koti-kultaasi. Anna
ajatustesi lentää eteenpäin, poikaseni! Mitä ihminen kerran tekee, se
hänen täytyy tehdä kaikesta sydämestä, muutoin on koko hänen työnsä ja
toimensa tuuleen rakennettu, eikä hyödytä ketään, vaan pikemmin tuopi
vahinkoa tekiälle."
Vitkaan käänsi Leo silmänsä pois rannalta, ja puri hammastansa,
salatakseen Martilta sitä surua, joka katkerasti karvasteli hänen
sydäntänsä. Mutta Martti oli huomannut kyynelet, joita Leo koetti
pidättää silmän-ripsillänsä, ja rypisti otsaansa.
"Kuuleppas," sanoi hän tylyllä ja järeällä äänellä, "hienot äidin
hempeleet eivät menesty jäämeren matkoilla! -- Siihen vaaditaan urheaa
ja taneaa mieltä! Tätä olisi sinunkin sopinut ajatella, ennenkuin
nousit Delphiini'in."
"Minä en olekaan mikään lapsi enää, Martti!" vastasi Leo. "Mutta jos te
tietäisitte, mikä huolettaa minua, niin te ette suinkaan nuhtelisi
minua."
Vanhan merimiehen ankara muoto muuttui lempeämmäksi, ja lauhkeammalla
äänellä kysyi hän Leolta, mikä niin suuresti masensi hänen mieltänsä.
Lyhykäisesti kertoi nyt Leo sen Martille, joka taas tuli aivan
ystävälliseksi, ja sanoi leppeästi: "se on toista, poikaseni! Jumalan
siunaus on kaikkein kalliin lahja, ja se on tosi -- mutta se, jolta
äidin siunaus puuttuu, on yhtä paljon vailla, eikä se olekaan ihmettä,
että sinun sydämesi käy raskaaksi. Vaan älä sentään anna liian paljon
valtaa tunteillesi. Hetken taikka pari me vielä voimme sangen hyvästi
nähdä huoneen, ja siinä on jo melkoinen aika. Mene kuitenkin kokan
puolelle, ja tuo minun tähystimeni -- kenties meidän täytyy vielä
käyttää sitä."
Kerkeästi juoksi Leo noutamaan sitä, kysyi eräältä nuorelta
merimieheltä Martin kojua, ja toi tähystimen sieltä.
"Niin, poikaseni," sanoi Martti, "aivan niin se on. Ota nyt tämä
tähystin ja katso sillä ahkerasti rantaa päin. Meidän tulee vielä
toivoa, sillä äidin sydän on kuitenkin kallis kulta-aarnio, täynnä mitä
kauniimpia, jaloimpia tunteita, ja minä tiedän, ett'et turhaan koeta
hankkia itsellesi osaa näistä aarteista. Aivan niin se on, poikaseni --
ja jos nyt havaitset jotain, niin ilmoita se kohta minulle, sillä siitä
minä iloitsisin yhtä paljon, kuin sinä."
Leo pani tähystimen silmänsä eteen ja tavoitti uudestansa sitä
pikkuista huonetta, joka sisälsi kaikki, mitä hän rakasti enimmin
maailmassa. Aivan selvään se nyt näkyi hopean-valkoisin seinineen ja
viheriöin niini-köynnöksineen, jotka kovasti ikkunoita ympäröitsivät.
Vaikka kaukana jo ollessaan, eroitti hän kuitenkin kaikki -- yksin
tiiletkin katolla -- ja hän luuli jo näkevänsä ikkunassa äitinsä,
mustiin vaatteisin puettuna, joissa hän, isän kuoltua, tavallisesti
kävi. Mutta arvattavasti oli hän erehtynyt. Joku puu oli kenties luonut
himmeän varjon kirkkaasti loistavaan ikkunaan. Kuitenkin alkoi Leon
sydän vilkkaammin sykkiä, ja hän lähetti tuhansia tervehdyksiä
kodillensa. Mutta tuo valkoinen lippu -- minne se oli joutunut? Voi,
sitä ei nyt näkynyt, ja yhä kauemmaksi purjehti laiva, yhä lyhyemmäksi
kävi se aika, jonka kuluttua jok'ikinen toivon kipinä oli sammuva.
Vähän aikaa vielä, puolen hetkeä vaan, ja huone katoisi näkyvistä, ja
tuo haikea suru syttyi uudelleen hänen sydämessänsä, jäädäkseen siihen
kauvaksi aikaa. Voi, nyt hän jo, vaikka vielä oli toivon häivä jälellä,
tunsi tuon kalvavan kärmeen, jota nimitetään katumukseksi; hän vaaleni,
hän vapisi, ja tuskissaan hän vaikersi: "voi, Vilho, jospa et ensinkään
olisi esitellyt tuon lipun nostamista! Silloin olisi kumminkin toivo
jäänyt minulle, joka, ynnä sen vakuutuksen kanssa, että olen tehnyt
Jumalalle mieliksi, olisi lohduttanut minua. Mutta nyt, nyt ei jää
minulle muuta, kuin raskas ja surullinen tieto, että äitini suuttumus
rasittaen seuraa minua."
"Ei mitään näy, Martti!" sanoi Leo suruisesti vähän ajan takaa
perämiehelle, ja pani tähystimen luotansa. "Huone on mennyt kateisin
aaltojen ta'a, ja sen kanssa kaikki minun toivoni."
Näihin viimeisiin sanoihin sortui Leon ääni, ja hän käänsi kiireesti
kasvonsa toisapäin. Mutta vanha Martti otti tähystimen, sovitti sen
silmänsä eteen, ja rupesi iloisesti nauramaan.
"Voi teitä maan-moukkia!" mutisi hän. "Te ette, Jumala paratkoon,
ymmärrä laisinkaan koko tätä merta, ennenkuin teitä pari kolme kertaa
aika lailla siihen kastetaan. No, Leo," jatkoi hän, "tuollahan tuo
valkoinen lippu varsin hilpeästi liehuu!"
"Ei suinkaan! Se on mahdotonta, Martti!" huudahti nuorukainen epäilystä
osottavalla äänellä, vaikka hän kyllä nopeasti tarttui tähystimeen,
milloin punehtuen, milloin vaaleten. "Kas äsken en voinut selittää sitä
ensinkään!"
"Avaappas vaan silmäsi sepposen selälleen, siian poika!" vastasi
Martti, iloisesti hohottaen. "Tuolla se häilyy, isona ja laveana, kuin
ikinä joku amiraalin-lippu. Maltappas vaan mieltäsi, poikaseni! Jos
sinun kätesi näin värisee, niin sinä et voi nähdä mitään!"
Leo vapisi todellakin kuin haavanlehti, ja hänen muutoin tavallisesti
punaiset poskensa olivat nyt käyneet kalman-kalveiksi. Pian hän
kuitenkin toipui, nojasi tähystimen laivan-parrasta vastaan, oikein
hyvää tukea saadaksensa, ja alkoi nyt katsoa. Hiljainen huudahdus
kuului hänen huuliltansa. "Se löytyy, Martti, se liehuu! Voi, minun
äitini, sinä olet antanut minulle anteeksi ja sinun siunauksesi saattaa
nyt minua. Minä kiitän sinua, Jumala, ett'et ole sulkenut hänen
sydäntänsä minulta!"
Vanha Martti hieroi iloisesti isoja, ahavoittuneita käsiänsä, ja
katseli hellällä osan-otolla nuorta ystäväänsä, joka lakkaamatta
tarkasti tuota välkkyvää, valkoista lippua.
"Niinpä kyllä," puhui Martti itsekseen, "ihmisten tunteet ovat
kuitenkin aina samat, ja ovat hamasta maailman alusta olleet samat,
kuin vielä nyt tänä hetkenä. Niin ikään oli minunkin laitani, kuin minä
kolmekymmentä ajast'aikaa takaperin neljätoistavuotisena poikana
ensimäisen kerran näin koti-kultani vaipuvan aaltoihin! Minä luulin
sydämeni halkeavan surusta! Eipä haljennutkaan, vaan tuli pian taas
terveeksi, kun silloin vasta sain aika tavalla ruveta työn-tekoon. Työ,
sehän se on kaikkein paras rohto, sitä kaikki sekä sydämen että sielun
taudit nöyrästi tottelevat. No, ethän sinä nyt enää tainnut eroittaa
mitään?" kysyi hän viimeiseltään, kääntyen Leon puoleen, joka nyt laski
tähystimän silmistänsä, ja lähestyi häntä. "Eipä kummaakaan, johan me
olemme tulleet tälle puolen sen näkypiiriä. Mutta, jos sinä vaan
tahdot, saat kyllä kiivetä ylös maston-koppiin, ja kukaties näet vielä
tuon lipun haamahtavan, joka niin paljon sinua ilahuttaa. Mene vaan --
minulla ei ole mitään sitä vastaan sanomista; tällä erää et voi
kuitenkaan auttaa minua, ja -- no niin, meidän tulee sääliä näin nuoren
pojan sydäntä, joka ensi kerran jättää kodin armaat asemat. Lähdeppäs
nyt kapuamaan, poikaseni -- maston-kopissa ei kukaan häiritse sinua, ja
siellä saat rauhassa ajatella omiasi!"
Leo ei jättänyt isällisen ystävänsä -- tämmöisenä hän jo piti tuon
kunnollisen Martin -- lupaa käyttämättä, ja tuokion perästä näkyi hän
jo istuvan mastossa, josta hän, tähystin kädessä, katseli etäistä
rantaa, siksi kuin hänen kätensä, taivas ja meri kävivät yhteen
juoneen, eikä hänen silmänsä keksinyt muuta, kuin äärettömän avaran
meren, sinisen taivaan, ja aika ajoin jonkun vesilinnun, joka, siivet
hajallansa, liiteli kirkkaitten, vienosti lensahtavien laineitten yli.
Leo pani kätensä ristiin ja nosti, iloisiin aatoksiin ja hartaasen
kiittämiseen vaipuen, silmänsä taivasta kohti. Sitten pyyhkäsi hän
kädellään kasvojansa, nousi seisaalleen, ja lausui hiljaisella äänellä:
"tässä on kyllin! Tästä lähtien tahdon minä tarkkaan toimittaa kaikki,
mitä minun virkaani koskee, ja ainoastaan joutessani ajattelen minä
kotona olevia. Vanha, jalo Martti, vaikkapa olisit jylseä, kuin
jääkarhu, eihän se kuitenkaan ole muuta, kuin ulkonaista kuorta!
Eiköhän se ole paras todistus sinun sydämesi ylevyydestä, että minä nyt
seison täällä? Minun tähteni sinun ei tarvitse milloinkaan joutua
minkäänlaisiin murheisin!"
Vielä hän viimeisen kerran loi silmänsä niihin seutuihin, joissa
arvattavasti hänen äitinsä ja veljensä nyt ajattelivat häntä. Sitten
pani hän vikkelästi tähystimen kokoon, kiipesi kepeästi ja taitavasti
vantteja alaspäin, ja oli muutamien silmänräpäysten perästä kirkkain
silmin ja hehkuvin otsin vanhan Martin vieressä, joka otti häntä
vastaan lujalla, ystävällisellä käden-puristuksella.