Jäähyväiset kodille.
Sillä välin kuin katteini Bertram ja asian-ajaja Liborius pitivät
huolta Leon varustamisesta, kiiruhti tämä iloisena joen rannalle, laski
venheensä irti paalusta, johon se oli kiinni pantu, tarttui airoihin,
ja riensi nopeasti kotiapäin. Vaikka matka kävi myötä virroin, eikä Leo
hellittänyt soutamasta, vaan viilletteli vesiä vikevästi ja tasaisesti,
alkoi jo päivä iltaantua, ennenkuin hän pääsi perille.
Venheen vieriellessä viheriäisillä aalloilla oli Leo kauvan ja tarkkaan
tuumiskellut, ilmoittaisiko hän äidillensä kaikki, mitä oli tapahtunut,
vai lähtisikö hän salaa kotoa, ainoastaan Vilholle puhuen
aikomuksistaan. Alusta kallistui hän ensimmäiseen tuumaan; mutta kun
hän ajatteli, kuinka peräti vaikealta eroominen hänestä tuntuisi hänen
hellälle äidillensä, kun hän ajatteli mitä kyyneliä tämä vuodattaisi,
millä rukouksilla tämä epäisi häntä hänen päätöksestänsä, kun hän aikoi
jättää kodin ja antaa henkensä alttiiksi myrskyiselle valta-merelle ja
Pohjan kovalle kylmyydelle, silloin rupesi hän horjumaan päätöksessään,
ja katsoi parhaaksi salata häneltä kaikki. Kotiin hän ei saanut, eikä
olisi voinutkaan jäädä. Hänen täytyi lähteä pois äitiänsä varten, joka
varmaan olisi katkerasti huonettansa kaipaava, jos hänen olisi siitä
luopuminen. Lisäksi oli hän jo luvannut tulla laivaan, jota lupausta
hän ei enää millään muotoa voinut peruuttaa. Vasta nyt kysyi hän
itseltänsä, oliko se oikein, että hän oli näin tehnyt, äidin
suostumusta edeltäpäin pyytämättä? Mutta tieto omasta hyvästä
aikomuksesta rauhoitti häntä, ja paitsi sitä tiesi hän sangen hyvästi,
ett'ei hänen äitinsä olisi pidättänyt häntä, jos hän kerran olisi
sanonut itsensä päättäneen panna tuumansa toimeen. Jo kauvan aikaa
sitte oli hän oppinut omin neuvoin menettelemään. Äiti oli aina
myöntynyt kaikkiin, mitä hän teki, josta syystä hän ei nytkään
epäillyt, että tämä suostuisi tähänkin päätökseen, kun vaan kerran
lähdön haikea suru oli asettunut. Arvattavaa oli myöskin, ett'ei Leo
varsin kauvan viipyisi poissa. Ennen Joulun-iltaa kenties laiva jo
palaisi, ja täysin määrin tulisivat he silloin palkituiksi eron
ikävyydestä ja huolista.
Leo ei siis ensinkään katunut päätöstänsä, vaan mitä enemmän hän läheni
kotiansa, sitä paremmaksi hän katsoi, vasta lähdettyään, Vilhon kautta
ilmoittaa äidille, mitä hän oli rakkaudesta häntä kohtaan tehnyt.
Kun hän astui huoneesen, istuivat äiti ja Vilho pöydän ääressä, palavan
lampun valossa verkkoja parsien. Tämä kaunis hiljaisen perhe-elämän
kuva kävi Leon sydämelle, ja hänen mielensä synkistyi, kun hän
itsekseen sanoi: "tämä ilta on isoksi aikaa oleva viimeinen, jona sinä
saat istua heidän vieressään." Ankara, tuima viha syntyi hänen
sydämessään sitä miestä vastaan, jonka pohjaton kullan-himo pakoitti
häntä lähtemään tämän pikkuisen perheen helmoista ulos maailmaan,
kenties kovaan kuolemaankin. Mutta pian haihtui hänen vihansa, ja
jonkunlainen jalo ylpeys saattoi hänen sydämensä keveämmin tykkimään,
vuodattaessaan sitä vakuutusta häneen, että hän aina olisi valmis
ilolla kärsimään kaikki äitinsä rauhaa ja onnea varten. Tämä tieto
antoi myöskin hänelle voimaa astua iloisen-näköisenä sisään huoneesen.
Äitiänsä, joka huolestuneena ja alakuloisena katseli häntä, lohdutti
hän sanoen: "Älä sure, meidän vainojamme ilkeät juonet eivät voi enää
meitä vahingoittaa." Veljensä Vilhon kättä pusertaen, istuutui hän
tämän ja äidin väliin, ja kertoi kuinka hän oli myynyt kalansa hyvällä
hintaa, sekä että tuo kunnollinen asian-ajaja Liborius oli luvannut
hänelle toimittaa äidin asiaa niin, ett'ei mitään vahinkoa syntyisi
siitä hänelle. Itsestänsä ei Leo puhunut mitään, ja salasi siis että
hän seuraavana päivänä aikoi lähteä pitkälle ja vaaralliselle matkalle.
Monta kertaa tunkeutui kuitenkin suru tulevasta erosta häneen, ja hän
vaipui hiljaiseen sureksimiseen, josta vasta Vilhon vilkkaat mietteet,
taikka joku lempeä kysymys hänen äidiltänsä häntä herättivät. Sitten
puhui hän taas rivakasti ja hilpeästi, hymyili, löi leikkiä, ja teki
kaikenlaisia tepposia, kattaakseen sydämensä karvastelevaa haavaa.
Mutta hellän äidin terävä silmä ei antanut hevillä pettää itseänsä. Hän
havaitsit hyvin Leon kummallisen mieli-alan, ja loi tuon-tuostakin
tutkien silmänsä häneen. Ei hän kuitenkaan lausunut mitään, vaan päätti
vasta seuraavana päivänä ottaa asian puheeksi, kun hän jäisi yksikseen
Leon kanssa. Kukaties ei Leo tahtonut, että Vilho saisi tietää kaikki,
mikä ahdisti hänen sydäntänsä; sillä nyt ei äiti enää ensinkään
epäillyt, että ylipäätä joku asia Leoa huolestutti.
Viimein oli maata-panon aika käsissä. Korkealla äänellä ilmoitti käki
suuressa, yksi-toikkoisesti tikittävässä seinä-kellossa, että päivän
kymmenes hetki oli mennyt, ja äiti nousi istualta. Myöskin Leo nousi,
lähestyi äitiä, suuteli häntä sydämellisesti, ja sanoi hiljaisella
äänellä: "siunaa minua, äiti!"
"Mutta mikä sinun on, Leo?" vastasi äiti leppeästi, ja syleili
hartaasti rakastettua poikaansa. "Sinä salaat varmaan, Leo, minulta
jotain, joka sinua vaivaa."
"Niin, äiti," vastasi Leo -- "joka minua vaivaa, mutta myöskin
ilahuttaa. Huomenna tähän aikaan saat sinä tietää kaikki, ja silloin
annat minulle anteeksi mitä minä olen tehnyt."
"Onko se mitään pahaa, poikani?" kysyi äiti tuskallisesti.
"Ei, pahaa se ei ole, mutta kenties se surettaa sinua, niinkuin
minuakin," sanoi Leo. "Tulipa siitä mitä hyvänsä, rakas äiti, minun
aikomukseni oli kumminkin rehellinen; siitä voin Jumalan edessä
vastata!"
"Hyvä, poikaseni, minä siunaan sinua, niinkuin myöskin Jumala on
sinua siunaava," sanoi äiti vienolla äänellä ja pani kätensä poikansa
tumman-kiharaisen pään päälle. "Jumala ei tuomitse itse tekoa, vaan
ainoastaan tahtoa, joka sen synnytti. Teit mitä teit, minä annan
anteeksi sinulle, jos vaan sinulla on ollut hyvä tarkoitus. Hyvää yötä,
Leoseni. Nuku levollisesti. Huomenna sinä ilmoitat minulle kaikki, eikö
niin?"
"Niin, äiti, kaikki silloin sinulle selvenee," vastasi Leo
kaksimielisesti. Sitten halasi hän vielä kerran äitiä, ja painoi
kasvonsa hänen olkapäitänsä vastaan, salatakseen kyyneliä, jotka
kiilsivät hänen silmissänsä. Hellittäen äidistänsä lausui hän: "hyvää
yötä, hyvää yötä, armas äiti!" ja riensi ylös suojaansa. Vähän väliä
tulivat siellä hänen silmänsä täyteen kyyneliä, joita hänen suurella
vaivalla täytyi pidättää, ett'ei hänen tuumansa tulisi ennen aikojansa
ilmiin. Mutta kyynel-silmin hän hymyili; sillä hänen äitinsä oli
siunannut häntä ja ennaltaan antanut hänelle anteeksi, mitä hän oli
tehnyt ja nyt oli aikeissa tehdä. Nyt oli hän myöskin päässyt kaikkein
vaikeimmasta kohdasta, eroamisesta äidistänsä, sillä viimeiset
jäähyväiset oli hän heittänyt äidilleen, kun tämä likisti häntä vasten
tykyttävää sydäntänsä.
Seuraavana päivänä auringon noustessa, kun äiti vielä nukkui, aikoi hän
veljensä kanssa lähteä merelle kalastamaan, ja venheestänsä sitten
nousta Delphiini'in. Sillä välin kuin hän vartoi laivaa, mieli hän
jutella Vilholle tuumansa ja käskeä hänen kertoa äidille ja vielä
kerran hänen puolestansa anoa häneltä anteeksi tämän rohkean yrityksen,
johon ainoastaan tuon häijyn Elshöft'in pahat vehkeet olivat häntä
pakoittaneet.
Ennenkuin hän laski yksinkertaiselle vuoteellensa, lankesi hän
polvilleen ja rukoili Jumalalta apua itselleen, suojelusta äidille ja
siunausta heille kaikille. Hän pyysi myöskin Jumalalta anteeksi, jos
hän tässä hankkeessa oli tehnyt väärin; vasta sitten rupesi hän
levolle, ja oli ennen pitkää nukuksissa. Hänen omatuntonsa oli
rauhassa, ja ilolla ajatteli hän tuntematonta tulevaisuuttansa, lujasti
turvaten siihen, että Jumala, joka tutkii sydämet ja munaskuut,
laupiaasti katsoi hänen puoleensa.
Tuskin alkoi päivä valjeta, ennenkuin Leo nousi vuoteeltaan, ja herätti
veljensä, joka makasi lähellä häntä pienessä suojassa. Vilho kavahti
ylös ja astui muutamien minuuttein päästä Leon suojaan.
"Veikkoseni," lausui Leo, "meidän täytyy lähteä merelle. Mene sinä vaan
edellä rantaan, minä tulen kohta jälestä."
Vilho lähti, vaikka hän kummasteli, ett'ei Leo jo eilen illalla pannut
verkkoja järjestykseen, jota hän ei milloinkaan muutoin laimin lyönyt.
Mutta sillä aikaa kirjoitti Leo muutamia sanoja paperi-palaselle --
viimeisiksi terveisiksi äidille -- pani sen poimuihin, ja pisti sen
vyöhönsä, antaakseen sitä Vilholle, että tämä, kotiin-päästyään,
jättäisi sen äidille. Sitten hänkin meni. Mutta sen suojan kohdalla,
jossa hänen äitinsä makasi, kenties par'aikaa onnellisissa unelmissa ja
varmaan aavistamatta, ett'ei hän pitkään, pitkään aikaan saisi nähdä
poikaansa, pysähtyi hän, ja kallisti korvaansa ovea vastaan, voidakseen
paremmin kuunnella. Äiti hengitti syvästi ja tyynesti. Leo tunsi
sydämensä kuohahtavan, ja hän olisi tahtonut hiljan aukaista ovea --
varpaillansa hiipiä äitinsä vuoteelle, ja vihoviimeisen kerran
kiinnittää hänen kuvansa sielunsa perimpään pohjaan. Hänen kätensä
tarttui jo kääkkään, ja hän nousi seisaalle valmiina aikomustansa
perille saattamaan. Mutta -- jos nyt äiti heräisi, jos hän kysyisi,
mikä häntä näin tavattomaan aikaan hänen luokseen saattoi --
valheellako hän silloin viimeisen kerran vastaisi? -- Ei, ei, se ei
käynyt laatuun! Ei mikään syytös, ei mikään rikos saisi hämmentää kodin
suloisia muistoja, vaan iloisalla, puhtaalla sydämellä tahtoi hän aina
sitä ajatella. Taas heittäyi Leo polvilleen, ja rukoili taivaan
siunausta rakastetulle äidillensä. Sitten suuteli hän kynnystä, jota
äidin jalka niin usein oli polkenut, ja sanoi: "elä terveenä, armas,
kallis äiti!" ja nyt nousi hän rauhoittuneena seisoalleen, painoi
kättänsä silmiään vastaan ja lähti kuulumattomin askelin pois
huoneesta. Mutta vielä kerran hän seisahti, isänsä haudalla
rukoillaksensa. Sitten kääntyi hän merelle päin, jonka yli auringon
kultaiset säteet nyt kiiltäen välkkyivät, ja astui joutuisasti rantaan.
Vilho odotti jo häntä, valmiina laskemaan venhettä rannasta. Äänetönnä
hyppäsi Leo venheesen, tarttui airoonsa, ja käänsi venheen nokan
aavalle merelle päin.
"Emmekö jo täällä laske verkkojamme, Leo?" kysyi Vilho, heidän pitkää
äänettömyyttänsä keskeyttäen. "Tämä paikka on sangen saalihikas, sen jo
toissa-päivänä havaitsimme."
"Ei, Vilho, tänään minä en ole lähtenyt merelle kalastamisen vuoksi,"
sanoi Leo, ja souti yhä edemmäksi.
Kummastuneena katseli Vilho veljeänsä, pudisti päätänsä, ja rupesi taas
mitään virkkamatta soutamaan. Mutta yht'äkkiä heitti Leo aironsa
venheesen ja sanoi: "minä olen muuttanut päätökseni, Vilho! Olkoonpa
myöskin minun viimeinen tekoni kodissa meidän rakkaan äitimme hyväksi."
"Mutta minkä tähden puhut sinä tänään niin oudosti?" kysyi Vilho.
"Kummallisia ajatuksia mahtaa pyöriä sinun päässäsi, Leo."
"Sinä saat kohta kuulla kaikki," vastasi Leo. "Tehkäämme vaan ensiksi
tehtävämme." Vilho oli hiljainen ja harva-puheinen luonnostansa. Ilman
mitään veljeltänsä kysymättä, kävi hän työhön käsiksi ja laski verkot
mereen. Muutamien tuntein jälkeen olivat he työnsä päättäneet. Leo
antoi nyt venheen vapaasti ajella aalloilla, kallisti otsaansa kättänsä
vastaan, katsoi mietiskellen eteensä, ja kysyi sitten äkisti:
"rakastatko sinä, Vilho, äitiä yhtä paljon, kuin minä?"
"Niin minä luulen," vastasi Vilho.
"Vaikkapa minä en enää olisi teidän luonanne, sinä et kuitenkaan
jättäisi häntä, vaan pitäisit yksin huolta hänestä, niinkuin me tähän
asti olemme yhdessä tehneet, eikö niin?"
"Olisin kahta vertaa ahkerampi, Leo, sinun poissa ollessasi," vastasi
Vilho teeskentelemättä. "Mutta ethän sinä nyt mihinkään lähde,
veikkoni?"
"Minun täytyy, minun täytyy," sanoi Leo innokkaasti, estääkseen
veljensä vastaan-sanomista. "Kuule, mitä minä sanon, ja sinä itse
myönnät, että olen oikeassa."
Myöskin Vilho laski nyt aironsa kädestään, ja alkoi tarkkaan kuunnella
veljensä sanoja. Leo kertoi suoraan ja selvästi, mitä hän lehtimajassa
oli kuullut äidiltänsä, ilmoittaen myöskin mihin keinoihin hän oli
ryhtynyt, häätääksensä heidän serkkunsa Elshöft'in pahoja aikomuksia.
"Ratkaise nyt itse, Vilho, olenko minä tehnyt väärin," lausui Leo,
kertomustansa päättäen. "Sinun sydämesi sanoo kyllä, hyväksytkö sinä
minua, vai et?"
Vilho katseli kirkkailla silmillään veljeänsä, ja sanoi miettimättä
varman mielipiteen vakavuudella: "sinä olet käyttänyt itseäsi jalosti,
ja minä kiitän sinua siitä. Joll'et sinä olisi minua vanhempi, lähtisin
minä sinun siaasi; mutta minä ymmärrän, että sinun on etuoikeus tässä
asiassa. Jumala johdattakoon sinua! Hänen siunauksensa ei ole sinulta
puuttuva. Meidän äitimme vuoksi sinun ei tarvitse olla suruissasi. Jos
kohta minä en ole niin väkevä ja taitava, kuin sinä, niin ei hänen
kuitenkaan tarvitse kärsiä mitään puutetta, sillä minä ai'on olla kahta
ahkerampi kuin ennen."
"Mutta mitä äiti sanoo, Vilho, kun lähden pois, jäähyväisiä hänelle
heittämättä?"
"Hän varmaan suree ja vuodattaa runsaasti kyyneliä, mutta hänen
siunaustansa sinä et kuitenkaan jää vaille," vastasi Vilho. "Luota
myöskin siihen, että minä voimiani myöden koetan lohduttaa häntä. Kun
kerran hänen surunsa on vähennyt, kasvaa hänen rakkautensa sinua
kohtaan vielä suuremmaksi. Sinä olet tehnyt hyvin, Leo, ja minä
kadehdin sinua tästä jalosta päätöksestä. Mutta minä olen myös iloinen
siitä, että minäkin voin olla hyödyksi, kun sinä olet jättänyt meidän!"
"Tosiaan, Vilho, jos on ansioksi luettava, että minä teen näin, niin
suurempi osa siitä tulee sinulle, sillä ilman sinua en voisi tehdä
mitään," vastasi Leo. "Minä lähden nyt tyytyväisenä, koska tiedän, että
sinä suostut minun tuumiini ja tahdot auttaa minua niiden toimeen
panemisessa. Ainoastaan se saattaa minun vielä levottomaksi, ett'en
tiedä, antaako äiti siunaustansa minulle matkallani, vai ei! Koko
rohkeuteni, koko iloni ja voimani raukenisivat tyhjiin, jos tietäisin
että minä lähdölläni olen tuottanut hänelle enemmän surua kuin iloa."
Vilho pudisti päätänsä, ja katseli ajattelevaisesti huonetta päin, joka
kaukaa rannalta heijasti, ikäänkuin kiiltävä kilpi. "No," sanoi hän
yht'äkkiä: "mutta jos sinä tietäisit, aivan varmaan tietäisit, että
äiti täydelleen antaa sinulle siunauksensa!"
"Vilho, siinä tapauksessa olisi minulla suuri lohdutus, suuri ilo,"
vastasi Leo. "Silloin en pelkäisi mitään vaaraa, vaan luottaisin
vankasti siihen että äitini siunaus ja rukoukset ainiaan minua
varjelevat."
"No, hyvä, Leo," lausui Vilho, "sydämeni sanoo, että äiti on siunaava
sinua, sillä sinä teet velvollisuutesi häntä kohtaan. Mutta minä annan
myöskin sinulle varman tiedon, ett'ei tämä ääni minun rinnassani ole
minua pettänyt."
"Kuinka se olisi mahdollista, veljeni?" kysyi Leo.
"Sen voi helposti tehdä, ja minä olen iloissani, että tämä ajatus
juohtui mieleeni, kun katsoin kotia päin," vastasi Vilho. "Kuule, kun
sinä olet noussut Delphiini'in, soudan minä kotiin, ja kerron äidille
kaikki. Jos nyt äiti antaa suostumuksensa matkaasi, kuten lujasti
luulen, niin minä otan suuren, valkoisen vaatteen, sidon sen kiinni
airoon, ja kiipeen ylös huoneen katolle. Tuommoinen lippu näkyy
selvästi useiden peninkulmien päähän, ja kun sinä näet sen liehuvan,
niin kohta tiedät, että äiti sen kautta lähettää sinulle tuhansia
terveisiä ja onnen toivotuksia."
"Oivallinen ajatus!" huudahti Leo ilosta punehtuen. "Ethän sinä, Vilho,
minua hyvässäkään tarkoituksessa petä?"
"Ei, sillä minä pelkään semmoista väärin-tekoa," sanoi Vilho suoraan.
"Mutta soudetaan nyt lähemmäksi rantaa, että väleen pääsen kotiin, kun
sinä olet astunut laivaan. Mitä pikemmin sinä näet tuon lipun häilyvän,
sitä hupaisempi se on sinulle!"
"Kyllä, rakas veljeni!" sanoi Leo ja tarttui airoonsa, päästäkseen
likemmäksi maata. "Kun sinä, Vilho, puhut äitimme kanssa, niin
anna myös hänelle tämä kirje, johon olen kirjoittanut muutamia
jäähyväis-sanoja. Älä millään muotoa unohda sitä."
Vilho pisti kirjeen lakkariin ja lupasi huolellisesti viedä sen
perille.
Sitten puhuivat molemmat nuorukaiset kaikenlaisista heihin koskevista
asioista, Leon tulevaisuudesta, niistä vaaroista, jotka uhkasivat
häntä, ja ilosta, joka hänen kotiin tullessaan syntyisi; myöskin
äidistä he puhuivat ja kaikista, joita Vilhon tuli tehdä veljensä
poissa ollessa, ett'ei äiti liian paljon kaipaisi häntä, ja erittäin
muistutti Leo hänelle, että hän kohta kääntyisi herra Liborius'en
puoleen, jos Elshöft uudestaan koettaisi vainota äitiä, taikka muutoin
häntä häiritsisi. Näin keskustellen saapuivat he vähitellen siihen
paikkaan rannalla, jonka ohitse Delphiini'n oli purjehtiminen. Päivä
oli jo lounaalla, ja pian oli Delphiini'n määrä tulla. Kotvasen aikaa
vielä kului; sitten haamoitti taivaan rannalla valkoiset purjeet, jotka
likenivät polveilevaa jokea myöden, katosivat lehtevien niemien taakse,
ja taas ilmaantuivat, kunnes viimein koko laiva tuli näkyviin, veden
väljällä kalvolla komeasti uiskennellen.
"Nyt on aika lähteä!" sanoi Leo hiljaisella ja tuskasta vavahtavalla
äänellä. "Soutakaamme likemmäksi, veikkoseni."
He tarttuivat airoihin, ja vähän ajan perästä oli venhe laivan
laidalla. Veljet heittäyivät toinen toisensa syliin. "Elä terveenä ja
suojelkoon sinua Jumala!" lausuivat molemmat. "Sano terveisiä äidille!"
lisäsi Leo sortuvalla äänellä, ja irroitti itsensä veljensä
halauksesta, sydämellisesti ja hartaasti häntä kätellen. Parin
silmänräpäyksen perästä seisoi Leo laivan kannella, ja sanoi, laivan
parrasta vastaan nojauten, viimeiset jäähyväiset veljelleen. Vilho
pyhkäisi kyynelet silmistänsä, käänsi venheen rantaan päin, ja alkoi
kiireesti soutaa. Rannalle tultuaan kääntyi hän vielä kerran
taaksepäin. Täysin purjein lensi Delphiini meren lakealla pinnalla.
Vilho heilutti kaulahuiviansa ilmassa; sitten sanoi hän: "Jumala
varjelkoon sinua, Leo!" ja viimein lähti hän ripeillä askelilla, mutta
raskaalla ja sorretulla sydämellä äitinsä huoneesen.