Hyvä työ, hyvä hedelmä.
Varhain seuraavana aamuna lähti Leo matkallensa, ja saapui jo
puolipäivän aikaan Bremen'iin. Eräs tuttava höyrylaivan katteini oli
ottanut hänen venheensä laivansa perään, ja sillä tapaa kävi matka
väleen ja huokeasti. Kohta kaupunkiin päästyänsä sai Leo hyvällä
hinnalla kalansa myydyksi, ja meni nyt herra Liborius'en luokse
kysymään neuvoa siinä riidassa, johon hän oli joutunut serkkunsa
Elshöft'in kanssa. Sangen pian löysi hän lakimiehen talon, ja herra
Liborius kuunteli häntä suurella huomiolla ja tarkkuudella, kun hän
asiaansa selitti. Sitten pyysi asian-ajaja saadaksensa katsoa
Elshöft'in velkakirjaa, ja luki sen, päätänsä pudistaen.
"Asian laita on aivan samanlainen, kuin kahdeksan taikka yhdeksän
vuotta takaperin," lausui hän sitten. Minä olisin valmis henkeni uhalla
näyttämään todeksi, että tämä velkaseteli on väärä. Mutta kuitenkin
voittaa tämä kelvoton riidan, jos niiksi tulee, sillä ainoa ihminen,
joka voi kumota hänen valheensa, nimittäin sinun isä-vainajasi, ei voi
enää Tuonelan tuvilta palata. Kuitenkin tahdon minä ottaa sinun asiasi
ajaakseni, Leo! Meidän täytyy kumminkin koettaa, tahtooko hän
uudestansa vannoa väärän valan, vai ei. Kenties hänen paatunut
omatuntonsa viimein heltyy, ja hän luopuu väitetyistä vaatimuksistaan,
kun hän näkee, ett'ei hänen uhkauksensa meitä peloita."
"Ei, ei, sitä hän ei tee, siksi hän on liian ahne!" arveli Leo. "Se on
parempi, että minä hankin rahoja ja maksan hänen!"
"Sitäkö varten, että hän parin vuoden perästä tulisi takaisin vaatimaan
kukaties tuhat taaleria kolmen sadan sijasta," sanoi herra Liborius.
"Jumala varjelkoon! Tähän petollisuuteen on salpa saatava, ja nämät
kolme sataa taaleria olkoon viimeinen saalis, jonka hän teiltä vie.
Jätä vaan huoli minulle, poikaseni! Tuolle valheelliselle ja
petolliselle konnalle on paras ilmoittaa, että hän kääntyköön minuun,
jos hän tahtoo pitää kiinni vääristä vaatimuksistaan."
"Mutta jos sitten mennään oikeuteen, niin se varmaan maksaa paljon,"
arveli Leo ujosti. "Minä en luullakseni voi hankkia enemmän rahoja,
kuin nämät kolme sataa taaleria."
"Älä siitä ensinkään nuoli, poikani," vastasi herra Liborius
ystävällisesti Leoa olkapäälle taputtaen. "Nämät kulutukset minä
maksan. Sinun isä-vainajasi on aikoinaan monta kertaa osoittanut
minulle hyväntahtoisuuttansa ja avullisuuttansa, ja voimani takaa
tahdon minä siitä palkita hänen lapsiansa. Ollaan tästä asiasta
puhumatta. Sano vaan, ystäväni, mistä aiot hankkia nuot kolme sataa
taaleria, joita tuo konna teiltä vaatii?"
Tässä asiassa Leo ei tahtonut puhua suutansa oikein puhtaaksi; mutta
herra Liborius ahdisti häntä niin vakavasti, että hän viimein avasi
sydämensä ja ilmoitti aikomuksensa hyvälle ystävälleen.
"Minun naapurini, Steffens Rohrteich, on kertonut minulle," sanoi hän,
"että erän rikas kauppias, nimeltä herra Melchior Rankendorf, on
varustanut suuren laivan, jonka hän tänä kesänä lähettää valaskalan
pyynnille. Häneltä puuttuu vielä merimiehiä, jotka ovat halukkaita
ryhtymään niin vaaralliseen yritykseen, kuin purjehtimiseen
pohjois-navalle, vaikka kyllä herra Rankendorf on luvannut melkoiset
palkat. Nyt tahdon minä ruveta merimieheksi ja lähteä matkaan, jos
siinä on perää, että jokainen, joka onnellisesti palaa jäämereltä,
saapi palkinnoksi kolme sataa taaleria."
"Hm! hm!" mutisi herra Liborius -- "rakkaudesta äitiäsi kohtaan sinä et
siis kammoisi pohjois-navan kylmyyttä, jäätiköitä ja karhuja! Hyvä,
poikaseni, siinä sinä teet kunnollisesti ja se miellyttää minua, mutta,
totta puhuen, sinä olet vielä liian nuori näkemään semmoisia vaivoja ja
kestämään niin monta uhkaavaa vaaraa. Kuka sitten hoitaisi sinun
äitiäsi, kun sinä olet poissa?"
"Vilho! Minun veljeni Vilho!" vastasi Leo nopeasti. "Se on aimo poika,
ja osaa jo kalastaa sangen hyvin ja on kylläksi vanha, sillä hän
täyttää kohdakkoin seitsemäntoista vuotta. Ei, äitini tila ei minua
ensinkään huoleta, kun vaan Vilho jää hänen luoksensa."
"Mutta luuletkos äitisi suostuvan siihen, että sinä näin heittäyt
lukemattomiin vaaroihin?" kysyi herra Liborius, arvelevaisesti päätänsä
pudistaen. "Ei Grönlannin rannikoille leikillä matkusteta, Leo, ja minä
pelkään, että sinä kadut tätä äkillistä päätöstä, kun ei enää käy
muuttaminen, mitä on tehty."
"En minä sitä kadu, vaikka henkeni menisi," vastasi Leo. "Ei, ei, minun
hyvä äitini, joka jo on monet huolet kokenut, ei saa kadottaa
viimeistä, mitä hänellä on kallista ja rakasta. Minä olen terve ja
raitis, herra Liborius, ja uljas, vankka sydän, niin kumminkin luulen,
sykkii minun rinnassani. Olkoon sen vuoksi noiden seutujen kylmyys
vaikka kahta vertaa ankarampi, ja ne vaarat, jotka minua ympäröitsevät,
vielä suuremmat, ja vaivat, joita minun on kestäminen, vielä raskaammat
-- kaikki, kaikki tahdon minä mielellään kärsiä, jos vaan minä sillä
voisin haihduttaa surun äitini mielestä. Voi, ennen tahtoisin kuolla,
kuin tietää, että hän on suruissaan. Pian kuluu yksi vuosi umpeen, ja
jos Jumala minua varjelee, jota kyllä toivon, niin minä palaan takaisin
kotiin onnellisempana kuin ennen. Herra Liborius, minun äitini täytyy
tulla autetuksi, ja ennen muita tulee minun tehdä hänen hyväksensä,
mitä minä voin."
"Aivan sikein, poikaseni, ja olkoon kaukana minusta, että millään
tavalla koettaisin evätä sinua tästä yrityksestä," vastasi herra
Liborius. "Kuitenkin -- pelkään minä, ett'ei ole paljon apua sinun
uhrauksestasi! Matka suittaa kestää hyvinkin kauvan, laiva ja miehistö
ehkä joutuvat hukkaan, ja sinä kenties et ollenkaan enää palaa, jos
nimittäin Jumala matkalla sinun päiväsi katkaisee. Minä en tahdo sitä
luulla, vaan päinvastoin luotan minä siihen, että Jumala niin hyvässä
ja jalossa asiassa runsaasti antaa apuansa, mutta kaikissa tapauksissa
meidän tulee odottaa kovimpiakin, rakas poikani. Entä jos et sinä enää
tule takaisin? Silloin menetät sinä palkkasi, ja äitisi kadottaa
kelpo pojan, jonka voimakas nuoruus suojelisi häntä kaikkina hänen
elin-päivinänsä."
"Se on tosi, ja minä olen kyllä sitä ajatellut," vastasi Leo lempeällä
vaikka surullisella äänellä. "Mutta, hyvä herra," lisäsi hän mieltänsä
vähäisen rohkaistuaan, "matkan menestyminen riippuu Jumalan tahdosta,
ja minun aikomukseni on kumminkin hyvä! Jos Jumala niin säätää, ett'en
minä enää palaa, on hänellä kyllä muita keinoja, joilla hän voi poistaa
suurimman surun minun äitini puolelta, eikä minun veljeni Vilho
milloinkaan jätä häntä, sillä hän rakastaa äitiänsä yhtä paljon kuin
minä. Mutta, herra Liborius, minulla on suuri ja luja luottamus
Jumalaan, ja kun ei muita neuvoja ole minulla tarjona, joilla voisin
pelastaa äitiäni tuon petollisen miehen vainoomisesta, niin tahdon minä
mielellään panna henkeni alttiiksi. Jumala on varmaan minua auttava!"
"Sinun päätöksesi on siis järkähtämätön, Leo!" kysyi herra Liborius
vähän liikutettuna. "Äitisi tähden sinä et siis huolisi mistään
vaarasta, mistään vaivasta, sinä et kammoksuisi Pohjan kauheaa
kylmyyttä?"
"Ei, sitä minä en tee, minä en pelkää mitään, vaikkapa minun olisi
vielä kovempiakin kestettävä, jos vaan tietäisin, että sillä voisin
olla hyödyksi äidilleni," vastasi Leo vakavasti.
"Noh, olkoon menneeksi," sanoi sitten herra Liborius -- "ei minulla
itselläkään ole suuria varoja, mutta, poikaseni, sen minä lupaan
sinulle, ett'ei sinun äitisi tarvitse jättää huonettansa, vaikk'et sinä
koskaan palaisi retkeltäsi jäämereltä. Lohdutukseksi sinun matkallasi
tahdon minä kumminkin luvata sen, ja sinä saat nähdä, ett'ei vanha
Liborius sanaansa syö. Tule nyt myötäni! Minä saatan sinua herra
Rankendorf'in tykö. Sinä olet vielä sangen nuori, ja se on mahdollista,
ett'eivät suostu sinun pyyntöösi, jollei sinulla ole ketään puolustajaa
muassasi. Tule nyt, poikaseni! Herra Melchior Rankendorf on minun hyvä
ystäväni, ja minä toivon, että he pitävät arvossa, mitä minä sanon
sinun jalosta käytöksestäsi."
Herra Liborius pani nyt toisen takin yllensä, otti hattunsa ja sauvansa
ja lähti Leon kanssa mainitun, rikkaan kauppiaan luokse. Leo hämmästyi,
kun hän astui sisään tämän miehen asuntoon; sillä siinä oli aivan
paljon ihmisiä, joilla oli asioita herra Rankendorf'in kanssa, paljon
apu-miehiä, oppilaita ja palvelioita hääri edestakaisin, ja tämmöisessä
väen tungoksessa ja liikkeessä olisi varmaan Leon rohkeus kadonnut,
eikä hän olisi saanut asiaansa toimitetuksi, jos hän olisi ollut
yksinänsä. Mutta herra Liborius avasi ripeästi itselleen tien koko
tämän hälisevän joukon välitse, tarttui holholaistansa käteen, ja pääsi
erääsen jotensakin tilavaan suojaan, jossa herra Rankendorf istui
muutamien kirjurein kanssa suuren pöydän äärellä, vuorotellen katsoen
asiakirjoihinsa, taikka kauppa-toveriaan puhutellen, taikka maksaen
ulos ja ottaen vastaan rahoja -- sanalla sanoen, kovasti toimiinsa
kiintyneenä. Herra Liborius'en havaittuansa, keskeytti hän kohta
työnsä, pani silmä-lasinsa oikein paikalleen ja kiirehti asian-ajajan
työ, ystävällisesti hänen kättänsä pusertaen.
"Mikä tuuli teidän nyt tänne tuo, hyvä ystävä Liborius" kysyi hän.
"Pohjan tuuli," vastasi hymyillen asian-ajaja. "Tehkäät hyvin ja
katsokaat tätä nuorta miestä! Eiköhän tämä ole pulskea nuorukainen?"
Herra Rankendorf loi pikimmältään silmänsä Leoon, ja nyykäytti myöntyen
päätänsä. "Mikä siis hänen asiansa on? Tuskin te suotta olette tuoneet
hänen tänne. Haetaanko kenties minun apuani? Sanokaat vaan asia
suoraan, Liborius."
"Te erehdytte kovin, ystävä," vastasi asian-ajaja. "Tämä minun nuori
ystäväni on päinvastoin se, joka tarjoo apuansa. Hän tahtoo nimittäin
lähteä mukaan pohjois-navalle, ollaksensa avullisena valaskalan
pyynnissä."
"Hm! hm!" sanoi herra Rankendorf, kerran vielä häntä kiireesti
kantapäihin asti tarkastaen. Leo ei hämmästynyt ensinkään tästä
tutkimuksesta, vaan katseli rohkeasti, ja samalla kuitenkin kainosti
kauppiasta silmiin, aivan niinkuin hän olisi tahtonut sanoa:
"Koettakaat vaan kerran minua, hyvä herra! Minun uskollisuuteni, minun
vilpittömän intoni ja rehellisyyteni kautta voisitte saada suuria
aikaan."
"Hiukan nuori, vaikka kohta hyvinkin terve ja voimakas," sanoi herra
Rankendorf hiljemmällä äänellä asian-ajajalle. "No hyvä, saadaan nähdä.
Hm, Liborius, mahtaa olla joku keskinäinen suhde teidän ja tämän
nuorukaisen välillä, muutoin te tuskin olisitte ottaneet häntä
mukaanne. Tahdotteko mainita sitä, vanha ystävä?"
Liborius pudisti päätänsä, vei rikkaan kauppiaan nurkkaan, ja puhui
hetken hiljaisella äänellä hänen kanssansa. Herra Rankendorf
nyykähytteli, pani tavan takaa "hm," muutti silmä-lasejansa
edestakaisin, katsahti välistä Leoon päin, ja likisti viimeiseltä
sydämellisesti asian-ajajan kättä.
"Hm! hm! Kaiketi saa hän lähteä matkaan," sanoi hän. "Mitä hänen
palkkaansa tulee, niin se tekee minun yhtä, maksaako sen nyt kohta, vai
myöhemmin. Jalo poika! Hm! hm! Taivas on kyllä häntä suojeleva, hän
palaa kyllä takaisin! Jos hän ei tee sitä, niin vähäpä siitä, jos tämä
kalastus-retki on vienyt minulta pari sataa taaleria enemmän tai
vähemmän. Käskekäät vaan kassanhoitajan maksaa teille rahat, Liborius,
ja tyydyttäkäät niillä tuota viheliäistä Elshöft'iä. Muuta neuvoa ei
ole, se konna! Mutta ei hän sentään iäksi päivää jää rankaisematta! Hm,
vaan missä Bertram viipynee? Aika on jo tullut -- hm -- noh, tuossa hän
on!"
Ovi avattiin, ja sisään astui harteakas, voimakas mies, jonka leveät,
miellyttävät, punaposkiset kasvot, kirkkaat, terävät silmät ja suora
merimiehen käytös kohta kosketti jokaisen huomiota. Kunnioituksella ja
kuitenkin teeskelemättömällä ystävällisyydellä tervehti hän herra
Rankendorf'ia, joka heti viittasi häntä luokseen.
"Mitenkä nyt Delphiini'n käy, katteini Bertram?" kysyi hän. "Onko
miehistö jo täysi-lukuinen?"
"Piammiten, herra laivan-isäntä!" vastasi katteini. "Kolmekymmentä
iloista poikaa on pestattu, pelkkiä kelpo merimiehiä, raittiita,
älykkäitä, terveitä ja vieläpä muutamat niistä jo Pohjolan talveen
tottuneita. Ainoastaan kuusi puuttuu vielä, ennenkuin saamme miehistön
täysilukuiseksi, ja viisi niistä on perämies Martti luvannut vielä
tänään hankkia. Minä tahdon ilmoittaa sen teille, ja minä katson
parhaaksi, että me nyt kohta lähdemme vesille, vaikk'emme enää tuota
kuudetta miestä saisikaan. Aika on jo käsissä, ja mitä varemmin me
lähdemme, sitä suuremman saaliin saamme. Jokainen päivä, jonka me
lisäksi saamme, on pyynti-päivä."
"Olkoon menneeksi, katteini Bertram!" vastasi herra Rankendorf.
"Erittäin kun me jo olemme kuudennenkin miehen saaneet. Katsokaat
häntä, katteini! Tämä tässä se on." Katteini Bertram lähestyi nyt Leoa,
ja katseli kirkkailla silmillänsä tarkkaan häntä kasvoihin. "No, vielä
hiukan nuori, mutta kylläksi väkevä ja rintava," arveli hän. "Oletkos
ennen ollut merillä, poikani?"
"En, en vielä, vaikk'ei minulta ole halua puuttunut," vastasi Leo.
"Minä en ole päässyt pois kotoa, sillä minun on täytynyt pitää huolta
äidistäni."
"Mutta mistä syystä tahdot sinä nyt lähteä?"
"Siitä syystä että minun veljeni Vilho on nyt kylläksi suuri täyttämään
minun paikkaani. Paitsi sitä niin tulenhan minä jo vuoden perästä
takaisin."
"Ei niinkään kauvan taida tämä matka kestää," sanoi katteini. "Noh, jos
sinulla vaan on hyvä tahto, niin käypi asia kyllä päisin. Sinä saat
kohta tulla minun kanssani."
"Sitä en nyt, hyvä herra, voi tehdä, sillä minun täytyy ensiksi sanoa
jäähyväiset äidilleni," vastasi Leo. "Mutta laiva purjehtii meidän
huoneemme sivutse, ja silloin saan minä nousta laivaan."
"Missä teidän huoneenne on?"
Leo kertoi nyt tarkkaan, missä hänen äitinsä huone siaitsi.
"No hyvä, ole vaan huomenna tähän aikaan valmis tulemaan. Oletkos
muutoin tarpeeksi varustanut itseäsi matkaa varten?"
Punehtuen täytyi Leon tunnustaa, ett'ei hän, paitsi niitä vaatteita,
joihin hän nyt oli puettu, voinut ottaa mukaansa muuta, kuin vähäisen
liina-vaatteita.
"Tuollako liina-takilla sinä ai'ot purjehtia pohjois-navalle?" kysyi
katteini Bertram. "Kuuleppas, poika parka, nämät tuumat eivät ole
mistään kotoisin. Jää pikemmin maihin, ja pysy siivosti tänä talvena
lämpimässä kodissasi. Tuommoisissa vaatteissa, kuin nyt olet, sinä et
millään muotoa saa tulla mukaan! Ensimäisessä yövahdissa laivan
kannella sinä paleltuisit kuoliaksi."
Kauhistuksesta lensivät Leon kasvot välistä kalmankarvaisiksi välistä
tulipunaisiksi, ja vähällä oli, ett'ei kyyneleet nousseet hänen
silmiinsä. Todella oli suuri onni, että asian-ajaja Liborius oli
saattanut häntä herra Rankendorf'in työ. Apua anoen loi Leo nyt
silmänsä häneen, ja hymyillen nyykähytti tämä päätänsä vastaukseksi.
"Katteini Bertram," sanoi hän, "tehkäät hyvin ja antakaat minulle
luettelo kaikista kapineista, joita Leo matkalle tarvitsee. Niitä saapi
sitten vähintäkään viipymättä ostaa ja viedä alas Delphiini'in.
Jollemme nyt paikalla voi maksaa niitä, niin me teemme sen, kun
Delphiini palaa ja Leolle maksetaan hänen palkkansa. Siksi menen minä
takaukseen kaikista, ja sillä tavoin tulisi myöskin tämä viimeinen
vastus voitetuksi."
"Aivan ratkaistu asia!" sanoi katteini Bertram. "Mutta näyttää siltä,
kuin te erittäin hellästi ottaisitte osaa tämän nuorukaisen kohtaloon,
herra Liborius."
"Kyllä, ja onhan minulla syytäkin, jonka ai'on kertoa teille, kun niin
sopii, ystävä Bertram. Mutta nyt ei ole enää aikaa tyhjään
haastelemiseen. Lähde sinä nyt Leo kotiin ja rauhoita sinun äitiäsi
tuosta meidän yhteisestä asiastamme -- ja me, katteini, arvelen minä,
menemme noiden kalujen ostoon."
"Olkoon päätetty!" huudahti katteini -- "nimittäin, jollei herra
Rankendorf'illa ole enää mitään sanomista minulle."
Leo lausui nyt sulimmat kiitokset herra Rankendorf'ille, joita tämä
kuitenkaan ei tahtonut ottaa vastaan, vaan muistutti, että jokainen on
velvoitettu voimiansa myöden auttamaan hyvää asiaa, ja jätti sitten
suuresti iloissaan herra Liborius'en ja katteinin seurassa tämän
rikkaan kauppiaan työ-suojan. Ulkona puristi herra Liborius
ystävällisesti Leon kättä; mutta katteini katseli häntä mietiskellen ja
päätänsä pudistaen.
"Kuule, poikani," sanoi hän -- "tuolla sisällä kauppiaan luona en
tahtonut puhua asiaa suoraan suustani, sillä minä näin selvään, että
tämä tahtoi lähettää sinua mukaan matkoillemme. Mutta kosk'et ollenkaan
ymmärrä koko näitä meriasioita ja valaskalan pyytäminen ei ole mitään
jäniksen ajoa, niin annan sinulle sen neuvon, että ensiksi jollakulla
muulla tavalla totutat itseäsi meri-elämään. Meidän kanssamme sinä et
millään tavalla voi tulla, ja siitä olisi vaan vastus minulle, jos sinä
sitten matkalla nääntyisit sen moninaisiin vaivoihin ja vaaroihin. Jää
kotiin, poikani, jää kotiin!"
"Minä en voi, minä en saa, minun -- täytyy päätä mukaan," vastasi Leo.
"Minä olenki jo tottunut meri-elämään, eikä kalastaminen aavalla
merellä ole mitään leikki-työtä. Ei, ei katteini, te ette saa pyytää
minua luopumaan tästä yrityksestä."
"Noh, mieltäsi myöden," sanoi katteini Bertram vähän äreästi. "Mutta
vielä sinä kadut, ett'et totellut minua. Tule, Liborius."
Samassa käänsi hän selkänsä päin hämmästynyttä nuorukaista. Mutta
Liborius kuiskasi tämän korvaan: "mene vaan huoletonna kotiin, Leo! Kun
sinä huomenna nouset laivaan, ei tämä kunnon merimies enää murise.
Terveisiä äidillesi, poikaseni!"
Suuresti kiitollisena puristi Leo sydämellisesti asian-ajajan kättä, ja
lähti matkoihinsa. Mutta Liborius kertoi katteinille ne syyt, jotka
olivat saattaneet Leoa pyrkimään mukaan valaskalan pyynnille, ja tämä
kertomus muutti kokonaan katteinin mielen.
"Onhan siis tämä nuorukainen oikein oiva poika!" lausui hän. "Minä olen
vaan pitänyt häntä kevytmielisenä veitikkana, joka halajaa pois
lähteäksensä kotoa, niinkuin useat nuoret pojat, jotka vaan tahtovat
päästä pois vanhempainsa kurista. Nyt katson asiaa aivan toiselta
kannalta, ystävä Liborius, ja hän saa varmaan nähdä, että hän on
joutunut minun ystävyyteeni. Mikä tuon ilkiön nimi on, joka niin
ilkeästi on poikaparan äitiä pettänyt?"
"Elshöft, katteini! Minä luulen teidän tuntevan hänen."
"Ei, minä en tunne häntä, mutta minä tahdon panna hänen nimensä
mieleeni, jos sattuisi niin, että vast'edes joutuisin asioihin sen
heittiön kanssa. Vai Elshöft hänen nimensä on? Hyvä, sitä nimeä en saa
unohtaa. Mutta nyt olemme jo päässeet perille, ystävä Liborius, ja
saamme ruveta ostamaan mitä meidän ylevä-mielinen ystävämme, Leo,
tarvitsee."
He menivät nyt erääsen kauppapuotiin ja ostivat sieltä kaikenlaisia
kaluja. Kun asian-ajaja Liborius oli päättänyt ostonsa, valitsi
katteini Bertram vielä yhden oivallisen turkin, maksoi sen puhtaassa
rahassa, ja pani sen muitten kapineitten lisäksi.
"Kas," sanoi hän, "tämän tahdon minä antaa hänelle lahjaksi, ja luulen,
ett'ei se ole juuri niitä joutavimpia kaluja. Poika on hyvä, ja
ansaitsee siis tulla autetuksi."
Liborius riemastui tästä turkista, aivan niinkuin hän itse olisi sen
saanut. Lempeästi likisti hän katteinin kättä, sanoen: "Jumala teitä
palkitkoon, Bertram! Tässä on meillä taas hyvä esimerkki, että vielä
löytyy sinisen taivaan alla hyviä ihmisiä. Kuinka tämä nuorukainen on
riemuitseva, kun hän saa tietää, että hänen jalo sydämensä, hänen
vilpitön, lapsellinen rakkautensa hänen hyvää äitiänsä kohtaan on
täysin väärin ymmärretty! Ei ole kuitenkaan yhtä ainoatakaan hyvää
tekoa, joka ei myös kanna hyviä hedelmiä!"
"Eikä mitään pahaa, jota ei kaikkivaltias Isä tuolla ylhäällä ennemmin
tai myöhemmin rankaise," lisäsi totisesti katteini Bertram. "Liborius,
myöskin tuo Elshöft tulee kerran edesvastauksen alaiseksi, jos kohta
meidän maalliset tuomarimme eivät voi häntä rangaista! Nyt, Jumalan
huomaan, ystävä! Lähettäkäät vaan nuot kapineet vielä tänään laivaan,
sillä huomenna aivan varhain lähdemme ankkurista!"
"Onnea ja menestystä matkoillenne, katteini!" vastasi asian-ajaja,
ystävällisesti tätä kunnollista merimiestä kätellen. "Lähteköön Jumala
teidän avuksenne ja saattakoon hän teitä terveenä takaisin kotiin!"
Molemmat miehet lähtivät nyt eri haaroille, ja monta kuukautta kului,
ennenkuin he taas tapasivat toinen toistansa.