Huone rannalla.
"Ponnistappas nyt voimiasi, Vilho -- enemmän oikeallepäin, ett'emme
hiekalle joudu -- niin poikaseni! Sillä tapaa saamme koko tämän runsaan
saaliimme hyvään turvaan. Äiti on riemuitseva, kun pääsemme kotiin,
sillä nyt hänen ei koko tänä viikkona enää tarvitse pitää huolta
tulevasta päivästä! Vähintäänkin kolme taaleria saan minä Bremenissä
kaloistamme, sillä aika ukkoja on niitten joukossa. Katsoppas vaan tätä
turskaa, Vilhoseni! Se yksistänsä painaa yhdeksän tahi kymmenen naulaa
--- ja lisäksi vielä nuot toiset ja tämä kasa koljuja -- hei vaan,
lopulta tuon minä vielä enemmän rahaa muassani kotiin. Pane ketjut
kiinni, Vilho! Sinun ei tarvitse muuta kuin kiertää ne pari kertaa
paalun ympärille ja panna lukkoon. Kas niin -- ja autappas nyt minua,
kun kaloja kotiin kannan!"
Se, joka lausui nämät sanat, oli noin kahdeksantoista vuoden vanha,
kaunis ja voimakas nuorukainen, joka nuoremman veljensä, Vilhon, kanssa
oli ollut ulkona merellä kalastamassa. Koko venheen muoto, yhteen
kootut verkot, noitten molempain somien nuorukaisten puvut, kaikki
osoitti aivan selvästi, että he harjoittivat kalastajan keinoa, jopa
silminnähtävästi sitä taidolla harjoittivat, niinmuodoin myöskin
menestyksellä. He sälyttivät nyt saaliinsa hartioilleen, ja Vilho
tahtoi paitsi sitä ottaa airotkin mukaansa, josta kuitenkin vanhempi
veli häntä kielsi.
"Anna niitten vaan olla," sanoi hän. "Huomenna ani varhain minun
kuitenkin täytyy lähteä Bremen'iin, eikä kukaan yöllä taida tulla niitä
kiikuttamaan; en kumminkaan minä siihen ketään kehoittaisi!"
Vilho heitti airot takaisin venheesen ja astui uljaasti veljensä kanssa
rantaa ylöspäin ja sitten oikealle kädelle, jossa tiheän koivikon
keskeltä vähäinen, yhden-kertainen, punaisella tiilikatolla varustettu
huone ystävällisesti haamoitti.
Armas lukija, sinä olet varmaan jo monta kertaa nähnyt jonkun huoneen,
niin puhtaan, niin sievän, niin soman, niin mieluisan, sanalla sanoen
niin kodikkaan, että olet itseksesi sanonut: jospa tuo vaan olisi minun
ja jos saisin kaiken elin-aikani siinä asua! Kas, juuri semmoinen oli
se pikkuinen huone, jota kohden molemmat veljet nyt astuivat.
Aurinko oli jo aikaa laskemaisillaan ja sen äärimmäinen reuna koski jo
milt'ei meren pintaa. Koko taivaan kantta verhoili lämmin, kirkas ja
kuulakas rusko, joka väikkyi hiljan aaltoilevassa meressä, ikään kuin
kuvastimessa. Yksityisiä. ruusun-punaiselta hohtavia pilviä vieri
vitkaan kirkastuneitten ilmojen lävitse, ja veden kalvolla liikkui,
purjeet levitettyinä, joiden häikäisevä valkeus komeasti erisi
purpuran-värisestä, läntisestä taivaasta, muutamia laivoja, viiltäen
kimaltelevia aaltoja, niinkuin summattoman suuret joutsenet, vienosti
ja kuitenkin joutuisasti eteenpäin kulkien. Niinkuin leveä, paljastettu
miekka laskeuivat auringon viimeiset säteet veden pinnalle ja
liikkuivat siitä vielä edemmäksi, jäähyväisiänsä lähettääkseen myöskin
pikkuiselle huoneelle, joka korkealta rannalta katseli kauvas, kauvas
merelle. Huoneen hohtavaksi puhdistetut ikkunat heiskuivat auringon
paisteessa, jonka kirkasta valoa suotuisalla ja silmiä virvoittavalla
tavalla heikensivät ainoastaan niiden viini-köynnösten leveät lehdet,
jotka suikertelivat ylös aivan kattoon asti ja viheriäisenä kehänä
ikkunoita ympäröitsivät.
Oltiin juuri ihanan Toukokuun alkupuolella, ja kaikki, mitä oli
viheriää, puut, pensaat ja puutarhan puhkeavat kukat näytti
elähyttävän raikkaalta ja armaalta. Aivan keskellä tätä vihantaa
seutua oli tuo vähäinen huone. Aimo lehmus varjosti sitä muhkeilla
lehvillänsä; ihan sen takana, mutta oikealle ja vasemalle puolelle
ulottuen paljoa edemmäksi kuin huone, oli puutarha ja sen lehtimajat
selja-puista sekä vehmastot, täynnänsä punakukallisia kuusamoita,
sinisiä syreni-puita ja valkoisia heisi-pensaita; perimmäisenä siinsi
koivikko hopean-valkoisin, solevin runkoineen, hienoin oksineen ja
tuhansittain iltatuulessa kuiskentelevin, vaalean-viheriäin lehtineen.
Mailleen menevä aurinko valaisi koko tätä ihanaa maisemaa, kutoen
viimeisiä säteitänsä kultaisina säikeinä tämän uhkean lehdikon vienoon,
viheriään vaippaan.
Todellakin sievä oli tämä huone ja, vaikka pienoinen ja ahdas, aina
kylläksi suuri tyytyväisille asukkailleen, hyvälle Martta eukolle ja
hänen pojillensa, Leolle ja Vilholle. Mutta mikä sen vasta oikein
viehättäväksi ja kodikkaaksi teki, oli sen oivallinen asema ja aava
katsanto jalon komealle merelle, tämän ikuisiin vaihdoksiin ja
tuhansiin kauneuksiin.
Huoneen edustalla laski Leo taakkansa maahan, ja pyhki hnokeammin
hengittäen hiki-pisarat otsastansa.
"Toimitappas nyt kalat oikein sisään, Vilho," sanoi hän veljelle. "Minä
menen vielä kerran alas verkkoja noutamaan. Sano vaan äidille, että
minä tulen koht'sillään takaisin. Kuuletkos?"
Vilho nyykähytti päätänsä, ja Leo meni rivakkalla askelilla takaisin
meren rantaan. Tien poikkeuksessa kohtasi häntä mustiin puettu,
vanhan-puolinen mies, joka vähäisellä noikkauksella tervehti häntä
kysyen: "Asuuko rouva Martta Rembrandt huoneessa tuolla ylhäällä?"
Leo katseli tarkoin vierasta, vastaustansa viivyttäen ei juuri
epä-kohteliaisuudesta, vaan sentään, että hän ajatuksissaan itseltänsä
kyseli: "kah, mitä nyt tämä mies äidiltäsi tahtonee?"
"Noh, oletkos mykkä, vai etkös tiedä, kuka siellä asuu?" huudahti
vieras vähän suuttuneena.
"Kaiketi minä sen tiedän, missä oma äitini asuu," vastasi Leo.
"Astukaat vaan suoraan ylöspäin, jollei hän ole huoneessa, löydätte
hänen varmaan puutarhasta. Taikka neuvoo Vilho teitä perille. Minä
tulisin itse takaisin teidän kanssanne, mutta minun täytyy, näettekö,
korjata verkkoni ja panna ne kuivamaan, sillä muutoin ne kenties
kosteudesta pahentuvat."
Vieras ei vastannut enää mitäkään, vaan alkoi astua tietä myöten
huonetta päin, sillä välin kuin Leo sukkelaan riensi vieremää alaspäin
rantaan, viskasi raskaat verkot ilman suurta vaivaa vahvoille
hartioilleen, ja palasi yhtä reippaasti taas huoneen luoksi. Hän oli
hyvin utelias saadaksensa tietoa siitä syystä, joka oli saattanut
vieraan hänen äitinä huoneesen, ja hän aikoi jo melkein jättää
verkkojen ahtamisen vähän myöhemmäksi. Mutta velvollisuus oli kuitenkin
kaikkia muita kalliimpi. Joutuisaan kävi hän työhönsä käsiksi ja oli
vähän ajan perästä sen päättänyt. Sitten astui hän nopeasti huoneesen,
tapasi etuhuoneessa Vilhon ja kysyi äitiä ja vierasta.
"Hän on tuolla ulkona lehtimajassa," vastasi Vilho.
"Etkös tiedä, mikä hänen tänne saattoi?"
"Enpä tiedä, Leo. Mutta sen minä olen nähnyt, että hänen taskunsa oli
täpötäynnä papereita, joita kaikkia hän levitti pöydälle tuolla
ulkona."
"Hm! Minä tahdon kuitenkin vielä kerran katsoa häntä," arveli Leo.
"Tämä mies ei miellytä minua; hän oli kovin pikapäinen, kun tapasin
hänen tiellä, verkkoja noutaessani. Minä tahdon toivoa, ett'ei hän tee
äidillemme mitään kiusaa, muutoin hän saa nähdä, ett'en siinä asiassa
mitään leikkiä ymmärrä."
"Voi, jää ennemmin tänne, Leo," pyysi Vilho. "Matti lähetti minun
puutarhasta pois, kun vieras tuli, ja arvattavasti suostuu hän yhtä
vähän siihen, että sinä lähdet sinne. Katsoppas -- minä luulen vieraan
jo lähtevän tiehensä!"
"Oikein, hän se on!" sanoi Leo, katsoen ikkunasta ulos. "Nyt tahdon
kohta kysyä äidiltä, mikä tuuli hänen on tänne tuonut!"
Ripeästi riensi Leo puutarhaan. Siellä istui vielä äiti lehti-majassa,
mutta nyt hän ei tapaansa myöten puuhannut ahkerassa työssä, vaan
murheellisiin mietteisiin vaipuneena, painoi hän päätänsä kättänsä
vastaan. Verkko, jota hän nähtävästi iltapäivällä oli kutonut, oli
puoli-valmiina hänen vieressänsä, ja hänen edessään oli iso kirjoitus,
johon hän alakuloisesti katsoa tuijotti. Leon tullessa hän säikähtyi ja
koetti kiireesti temmata paperia hänen näkyvistään. Mutta Leo oli jo
nähnyt sen, ja havaitsi nyt myös sen syvän surun, joka varsin selvästi
kuvautui äidin lempeissä kasvoissa.
"Mitä on tapahtunut, rakas äiti?" sanoi Leo hämmästyneenä. "Sinä itket?
Mitä tuo vieras sinusta tahtoi? Totisesti, jos hän on loukannut sinua
-- kauvas hän ei vielä liene ehtinyt -- ajan minä häntä takaa ja
polvillansa hänen pitää sinulta anteeksi anoman!"
"Ei, ei, Leo," vastasi äiti, tarttuen poikansa käteen. "Mies ei ole
syypää murheeseni, vaan teki ainoastaan velvollisuutensa, kun hän toi
minulle surullisen, syvästi huolettavan sanoman. Anna hänen rauhassa
mennä matkoihinsa, poikani."
"Mikä sanoma se on?" kysyi Leo. "Varmaan se on kovin surullinen, koska
se pusertaa kyyneliä sinun silmistäsi. Voi, älä salaa minulta mitään,
rakas äiti! Sinä tiedät kyllä, että saat minuun luottaa."
"Se ei paljon hyödyttäisikään, että minä salaisin sen sinulta, hyvä
poikani!" vastasi äiti. "Muutamien viikkojen kuluttua sinun kuitenkin
täytyy saada tieto kaikista, ja kovemmalta vaan tämä kohtaus silloin
tuntuisi sinulle, jollet tietäisi sitä edeltäpäin odottaa. Leo, eräs
ilkeä mies, joka jo on paljon rikkonut sekä minua että myös sinun
isä-vainajaasi vastaan, tahtoo nyt riistää meiltä viimeisetkin, tämän
pikkuisen huoneemme, ja säälimättä syöstä meitä kurjuuteen."
Leo pelästyi, mutta rohkaisi kohta jälleen mielensä. "Kuka se mies on?"
kysyi hän kiivaasti. "Onko hänen myös oikeus ryöstää meiltä meidän
omaisuutemme? Jollei oikeus ja laki ole hänen puolellansa, niin
tosiaankin hän saa nähdä, että hänen on minun kanssani tekemistä!"
"Hänellä on kyllä valta, jos kohta minä vielä epäilen, että hänellä on
oikeus," vastasi äiti, surullisena ja toivotonna päätänsä pudistaen.
"Laki on jo kerran ratkaissut asian hänen eduksensa ja minä pelkään,
ett'ei sen päätös tälläkään kertaa käänny hänen vahingoksensa. Oi, hän
saisi mielellään ottaa kaikki -- jos vaan hän jättäisi tämän pikkuisen
huoneen, meidän viimeisen turva-paikkamme, jossa me jo monet monituiset
vuodet olemme levollisessa tyytyväisyydessä eläneet -- ja tämän
puutarhan, jossa sinun hyvä isäsi kuoleman-untansa nukkuu! Sydämeni
pakahtua, jos minun täytyy luopua siitä, jollen saa rukoilla hänen
haudallansa, eikä enää kukilla koristaa hänen viimeistä
lepopaikkaansa!"
"Ei milloinkaan saa kukaan ajaa sinua täältä pois, jos minä vaan voin
sen estää," sanoi Leo, syvästi liikutettuna. "Häijy ihminen se
todellakin on, joka julkenee köyhältä leskeltä kiskoa hänen viimeisen
omaisuutensa. Mutta kuinka hän voi sitä tehdä? Ovathan huone ja
puutarha sinun!"
"Sitä minäkin uskoin ja toivoin, poikani," vastasi äiti, "mutta vieras,
joka vast'ikään lähti minun tyköäni, on vienyt senkin toivon minulta.
Tämä on, näetkö, surullinen juttu, jonka minun sopii nyt yhtä hyvin
kuin joskus muulloin kertoa sinulle. Sinun isäsi oli, niinkuin tiedät
laivuri; hänellä oli vähäinen huone Bremen'issä ja sen lisäksi haaksi,
jolla hän rehellisesti elätti itseänsä. Jospa vaan hän ei olisi antanut
houkutella itseänsä parantamaan tätä yksinkertaista tilaa, jossa me
elelimme aivan onnellisesti ja tyytyväisesti! Mutta kuinka kävikään.
Sinä olit juuri seitsemän ja Vilho viiden vuoden vanha, kun kiusaaja
lähestyi isääsi. Tämä ehdotteli hänelle, että hän myisi haahtensa, ja
saaduilla rahoilla ostaisi suuremman laivan. Mitä rahoja puuttui
semmoisen laivan ostamiseen, ne tahtoi hän antaa, ja sitten heidän oli
määrä yhdessä toimittaa kauppa-asioita. Tämä ehdoitus näytti isästäsi
hyvin etuisalta. Hän suostui siihen, ja paljon rahoja hän todellakin
tällä uudella elatus-keinolla ansaitsi. Osan niistä käytti hän tämän
huoneen ja puutarhan ostamiseen, täällä majaa pitääksensä
laivanlastiaan tuodessaan ja viedessään, ja kun huoneen asema ja tämä
ihana seutu suuresti minua miellytti, vietimme tavallisesti kesämme
täällä.
"Mutta nyt tapahtui, niinkuin sinä arvattavasti vielä muistat, että isä
kääntyi kovasti kipeäksi. Hänen täytyi jättää laivansa muiden
kuljetettavaksi, ja kova onni teki, että laiva tavaroinensa päivinensä
meni hirmuisessa myrskyssä meren pohjaan. Kun tämä sanoma tuotiin
isällesi, hän tosin säikähtyi, mutta hänen mielensä ei kuitenkaan siitä
lannistunut. 'Tappio ei ole niin suuri, kuin tuota luulisi,' arveli hän
minulle. 'Sekä laiva että tavara olivat täyteen arvoon vakuutetut, ja
jos vähäisen voimia ponnistetaan, on vahinko vuoden päästä kokonaan
palkittu. Kun minä vaan ensin terveeksi pääsisin!' Voi, tätä sinun
isäsi toivoa Jumala käsittämättömässä viisaudessaan ei sallinut toteen
käyväksi. Joko nyt sanoma laivan hukkumisesta koski isääsi kipeämmin
kuin hän itse tahtoi myöntää, vai pahentuiko hänen tautinsa muista
syistä -- sen Jumala yksin tietää. Kauheasti vaan kiihtyi kova kuume,
isäsi meni tainnoksiin, ja tuskin kului muutamia viikkoja laivan
hukkumisesta, kun hän jo vaipui vaineesen.
"Leo, vaikea, suruisa, huolettava oli tämä aika minulle! Sinä ja sinun
veljesi olitte liian nuoret ymmärtämään tätä onnettomuutta; mutta
minuun se sattui koko ankaruudellansa, ja minä olin milt'ei siihen
nääntyä. Ainoastaan se tieto, että ensimäinen velvollisuuteni käski
minun elää teitä, orpo-raukkoja, varten, sai minun pystyssä pysymään.
"Mutta ei siinä kyllä; Jumala tahtoi koettaa minua vielä enemmän, vielä
toinenkin onnettomuus, jota minä en silloin tietänyt ensinkään odottaa,
oli minua kohtaava.
"Isä-vainajasi puhetta myöden luulin minä, ett'ei meidän tarvitsisi
taistella suurinten huolten kanssa, joita suinkin sopii olla, nimittäin
köyhyyden kanssa. Olihan hukkunut laiva vakuutettu, ja puoli sen
hinnasta piti minulle maksettaman. Paitsi sitä jäisi vielä meidän
talomme Bremen'issä minulle, ja tämä pikkuinen huone, jossa nyt asumme.
Mutta monta viikkoa vieri, ennenkuin isäsi kauppa-kumppani antoi
itsestänsä mitään tietoa. Viimein, kun minä kirjoitin hänelle, ja
käskin hänen suorittaa meidän välimme, koska minun tuli pitää huolta
sinusta ja sinun veljestäsi, vastasi hän kovin lyhyesti, ettei minun
ollut mitään vaatimista häneltä, sillä hukkunut laiva oli kyllä ollut
vakuutettu, mutta ainoastaan hänen eikä isävainajasi kustannuksella,
josta syystä hän myöskin lain nojalla oli pitänyt koko vakuutus-summan
omanansa. Lisäksi oli hänellä, sanoi hän, muitakin saatavia isältäsi,
ja jollen minä nyt jättäisi häntä rauhaan, niin hän, saadaksensa
näitäkin velkoja maksetuiksi, kääntyisi minuun taikka oikeammin sinun
isäsi jälelle jääneesen omaisuuteen. Nyt katsoin minä velvollisuudekseni
neuvoitella erään lakimiehen kanssa, joka, paha kyllä, ei voinut antaa
minulle juuri suuria toiveita. 'Se mies on ilmeinen konna!' sanoi hän.
'Ei kukaan ihminen usko, että laiva oli ainoastaan hänen omilla
varoillansa vakuutettu, eikä hän olisi väittänyt sitä ensinkään, jos
teidän mies-vainajanne olisi jäänyt henkiin. Kuitenkin saa hän nyt
pitää rahat, sillä hän voi epäilemättä näyttää todeksi, että hän on
totuutta puhunut. Ken on kerran rikkauden tähden poikennut oikeuden
poluilta, hän keksii aina keinoja petoksensa päättämiseksi, eikä
maalliset tuomarit useinkaan ennenkuin vasta pitkän ajan perästä,
toisinaan eivät ensinkään, voi pakoittaa häntä rikoksestansa
vastaamaan. Vaan taivaallista tuomaria hän ei milloinkaan saa
vältetyksi.' -- 'Mutta mihin keinoon nyt on ryhtyminen?' kysyin minä
lakimieheltä. Me päätimme nyt haastaa tuon petollisen miehen oikeuteen.
Mutta niinkuin edeltäpäin arvasimme, niin kävikin. Petturi toi esiin
asiakirjoja, joita hän väitti todenmukaisiksi, ja joiden johdosta
tuomarin täytyi ratkaista asia hänen eduksensa, vaikka hän, niinkuin
kaikki muutkin, varmaan tiesi, että julmaa petosta tässä harjoitettiin.
Se ylenkatse, jolla häntä kohdeltiin, vaikutti kumminkin sen verran
häneen, ett'ei hän iljennyt saattaa perille luultua oikeuttansa isäsi
omaisuuteen. Hän jätti nyt asian silleen, ja minun täytyi myydä meidän
huoneemme Bremen'issä keräjäkulungeita suorittaakseni ja voidakseni
kumminkin niin kauvan pitää huolta teistä, lapsistani, kunnes
jaksaisitte omin neuvoin elättää itseänne. Jumalan avulla on se
onnistunutkin. Rahat ovat kyllä jo aikaa sitten loppuneet, mutta tämä
kalastus, johon sinä, Leoseni, olet ryhtynyt, on kuitenkin aina
varjellut meitä köyhyydestä. Vielä nytkin olisimme eläneet levollisina
ja onnellisina, jollei tämä pahanilkinen mies taas olisi häirinnyt
meidän rauhaamme. Hän sanoo sinun isäsi vielä olleen velkaa hänelle
kolme sataa taaleria, ja, jollen minä maksa niitä, aikoo hän myydä
huoneen, puutarhan ja kaikki, mitä meillä on. Tämän tiedon toi se mies
minulle, joka äsken kävi täällä. Siitä syystä olen minä nyt kovasti
suruissani, sillä oikeuden edessä hän epäilemättä pääsee voitolle, ja
me -- me saamme avuttomina ja varattomina lähteä mieron teille. Voi,
suuri Jumala, mihin nyt joudumme, kun sinun nyt viedään venheesi,
verkkosi, ja niin muodoin ne ainoat apukeinot, joilla olemme
pelastaneet itsemme kurjuudesta?"
"Ei, äiti, se ei saa milloinkaan tapahtua, niin kauvan kuin minä elän!"
sanoi Leo hammastansa purren. "Sen miehen minä tahtoisin nähdä, joka
riistää minulta minun omaisuuteni -- minun omaisuuteni, sanon, sillä
venhe ja verkot ovat minun, minun omien kätteni työllä rehellisesti
hankitut. Älä ole milläsikään äiti! Huomenna minä soudan kaupunkiin, ja
silloin tahdon kuulustella, mitä voi tehdä asiaan. Nimitä vaan minulle
se lakimies, joka ennen on ottanut sinua puolustaaksensa, ja myös se
viheliäinen mies, joka on sinua pettänyt. Minun tarvitsee tietää
molempain nimet, että voin asiaa ajaa!"
"Tämän kunnollisen lakimiehen nimi on Liborius, ja hän asuu lähellä
raatihuonetta -- joka lapsi osaa neuvoa sinua hänen luoksensa" --
vastasi äiti. "Toisen nimi on Elshöft; hän on laivuri ja isäsi
likimmäinen sukulainen."
"Hänkö, äiti?" huudahti Leo hämmästyneenä. "Nyt kaikki selvenee
minulle! Sentähden en saanut enää mennä serkkuani tervehtimään, kun
Bremen'issä kävin. Mutta mistä syystä olet sinä niin kauvan salannut
minulta, äiti, mitä pahaa tämä mies on tehnyt meille!"
"Varjellakseni sinun nuorta sydäntäsi liian aikaisesta vihasta,
poikani!" vastasi äiti. "Sinä et olisi koskaan saanut tietää, kuinka
monta katkeraa hetkeä, kuinka monta surullista, kyynelissä valvottua
yötä tämä mies on minulle tuottanut. Voi, hänen olisi teidän isänne
kuoltua pitänyt oleman sinun ja Vilhon suojelijana, mutta, luonnon
ääntä tukeuttaen, on se juuri hän, teidän lähin sukulaisenne, joka on
ollut vikapää meidän kovimpiin kärsimyksiimme!"
Kauvan seisoi Leo mietiskellen, ja nojautui äänetönnä lehtimajan seinää
vastaan. Sitten hän sanoi: "Älä epäile, äitini! Pahojen ihmisten himot
häätyvät usein häpeään Jumalan edessä, ja mekin saamme toivoa, että
Jumala auttaa meitä hädässämme, eikä salli, että valhe voitollisesti
totuutta sortaa. Kävi miten kävi, -- elinkautesi saat sinä pitää tämän
huoneen ja puutarhan. Luota siihen, äiti!"
Turhaan ahdisti alakuloinen äiti poikaansa, että tämä ilmoittaisi
hänelle, mitä keinoja hän aikoi käyttää poistaaksensa sitä
onnettomuutta, joka uhkasi heitä kaikkia. Leo pysyi äänetönnä, kertoi
vaan sanojansa, ja rauhoitti omalla luottamuksella äidin sortunutta
sydäntä. Kun ilta pimeni ja viileä tuuli alkoi mereltä hengehtiä, pani
äiti kokoon työkapineensa ja meni Leon kanssa sisään. Leo pysyi kaiken
iltaa tyynenä ja umpimielisenä, mutta selvään näkyi, että hän tuumaili
jotakin, joka epäilemättä saattaisi hänen serkkunsa Elshöft'in pahuuden
mitättömiin.