Viimeinen kohtaaminen.
Muutaman päivän Serebrjani kulki sotajoukkoneen. Eräällä
yöleiri-paikalla, josta tie kulki Neitsyt-luostariin, jätti hän
miehensä ja ajoi Miheitshiä vastaan, joka oli luvannut tuoda hänelle
vastuun bojarittarelta.
Koko yön ajoi hän lakkaamatta. Aamun koittaessa, lähestyen erästä
tiehaaraa, näki hän sammuvan rovion ja Miheitshin istuvan sen lähellä.
Molemmat hänen hevosensa olivat läheisyydessä, satuloittuina,
laitumella.
Kuullen kavioiden kopsetta, hypähti Miheitsh seisoalleen.
-- Armaiseni, ruhtinas Nikita Romanitsh! -- huusi hän, tunnettuaan
ruhtinaan: -- elä aja etemmäs, isäseni! Käänny takasin, ei sinulla ole
mitään siellä tekemistä!
-- Mitä on tapahtunut? -- kysyi Serebrjani ja sydämmensä seisahtui
lyömästä.
-- Kaikki on loppunut, armaiseni! -- Ei suonut Herra meille onnea!
Serebrjani hypähti maahan.
-- Puhu! -- sanoi hän: -- mitä tapahtui bojarittarelle?
Vanhus oli ääneti.
-- Mitä on tapahtunut Jelena Dmitrievnalle? -- kysyi peljästyneenä
Serebrjani.
-- Ei ole enää Jelena Dmitrievnaa, armaiseni! -- lausui Miheitsh
synkästi. -- On vain sisar Evdokia!
Serebrjani horjui ja nojautui puuhun, Miheitsh katsoi häneen surulla.
-- Mitäs tehdä, Nikita Romanitsh! -- Niin oli Jumalan tahto. Emme me
syntyneet onnelliseen aikaan!
-- Kerro kaikki! -- sanoi Serebrjani toinnuttuaan. -- Elä säästä minua.
Milloin bojaritar otti hunnun?
-- Kun hän sai kuulla Drushina Andrejitshin mestauksesta, armaiseni,
kun luostariin tuli tsaarilta synodik, ynnä kaikkien mestattujen
nimiluettelo ja käsky rukoilla heidän sieluinsa edestä; juuri päivää
ennen, kun minä tulin hänen luokseen.
-- Näitkö sinä hänet?
-- Näin, armaiseni.
Serebrjani tahtoi sanoa jotain eikä voinut.
-- Hetkisen vain näin, -- Miheitsh lisäsi, -- ei hän tahtonut ensin
minua vastaanottaa.
-- Mitä hän käski sanoa minulle? -- tuskin taisi lausua Serebrjani.
-- Että sinä rukoilisit hänen edestänsä, armaiseni.
-- Eikö mitään muuta?
-- Ei mitään, armaiseni.
-- Miheitsh! -- ruhtinas lausui, hetkisen vaiti oltuansa: -- saata
minut luostariin, tahdon ottaa jäähyväiset häneltä.
Vanhus pudisti päätään.
-- Miksi tahdot mennä hänen luo? Elä häiritse häntä enää; hän on nyt
sama kuin pyhä. Palatkaamme sotaväen luo ja lähtekäämme suoraan
Shisdriin!
-- En voi! -- Serebrjani lausui.
Miheitsh taas vain pudisti päätään ja toi hänelle toisen hevosistaan.
-- Istu tämän selkään, -- sanoi hän, huoaten, -- omasi on liiaksi
uupunut.
He ajoivat, ääneti, luostariin,
Tie kulki koko ajan metsää pitkin. Kohta kuului veden kohinaa ja
kaislojen välissä juokseva puro välkkyi tiheän ruohon läpi.
-- Tunnetkos tuota paikkaa, ruhtinas? kysyi Miheitsh synkästi.
Serebrjani nosti päätänsä ja näki paikan, jossa ei kauan sitten oli
ollut tulipalo. Siellä täällä maa oli kaivettu, mutta rakennuksen
jäännökset ja rikkoutunut myllyn ratas osoittivat, että siinä oli ollut
mylly.
-- Se oli silloin, kun he ottivat kiinni noidan, -- huomautti Miheitsh,
-- niin he hävittivät myös hänen asumuksensa, luulivat siinä löytävänsä
aarteen, susi heidät syököön!
Serebrjani katseli hajamielisesti tuota paikkaa ja he ajoivat edemmäs.
Muutamien tuntien kuluttua alkoi metsä harventua. Puitten välissä näkyi
valkoinen kivimuuri, ja hoidetulla kentällä oli luostari. Se ei
seisonut, niinkuin muut luostarit, korkealla paikalla. Ahtaista
rautaristikkoakkunoista ei näkynyt laveita, luostariin kuuluvia maita,
ja silmät kohtasivat ylt'ympäri ainoastaan puun runkoja ja kuusien
synkkää vihreyttä, joka ahtaana piirinä ympäröi luostarin aitauksen.
Paikka oli yksinäinen ja synkkä; luostari näytti olevan köyhä.
Ratsastajat astuivat alas hevosen selästä ja kolkuttivat pieneen
porttiin.
Kului muutamia hetkiä; kuului avainten helinää ja lähestyviä askeleita.
-- Ylistys Herralle Jesukselle Kristukselle! -- sanoi hiljaisesti
Miheitsh.
-- Ijankaikkisesta ijankaikkiseen, amen! -- vastasi
portinvartija-sisar, avaten portin, -- Ketä te tahdotte, herrat?
-- Sisar Evdokia, lausui puoli ääneen Miheitsh, peljäten sillä nimellä
uudestaan repiä herransa sielun haavaa. -- Tunnethan sinä minut, äiti
kulta, minä äsken kävin täällä.
-- Ei, herrani, en tunne; minä olen vasta tänään määrätty portin
vartijaksi, mutta minua ennen oli sisar Agnia...
Ja nunna katsoi peljästyneenä äsken tulleihin.
-- Ei siitä mitään, äitiseni, -- Miheitsh jatkoi, -- laske meidät
sisään. Ilmoita abbedissalle, että ruhtinas Nikita Romanovitsh
Serebrjani on tullut.
Portinvartija katsahti peljäten Serebrjaniin, vetäytyi takaisin ja
sulki kiireesti portin.
Kuului, miten hän kiiruusti meni pois, lausuen: "Herra Jesus Kristus,
armahda meitä!"
"Mitä tää tietää?" ajatteli ratsupalvelija; "miksi hän pelkää minun
herraani?"
Hän katsoi ruhtinaasen ja ymmärsi, että hänen pölyinen
sotahaarniskansa, piikkisen pensaston rikkirepimä pukunsa ja levoton
katseensa oli peljästyttänyt portinvartijan. Tosin olikin Nikita
Romanitshin kasvot niin muuttuneet, että itse Miheitshikin ei olisi
häntä tuntenut, jos ei olisi tullut hänen kanssansa yhdessä.
Muutamien minuuttien kuluttua kuului taas portinvartijan askeleet.
-- Suokaa anteeksi, herrat, -- hän sanoi vapisevalla äänellä portin
takaa; -- nyt ei abbedissa voi ottaa teitä vastaan; tulkaa huomenna,
aamumessua jälkeen.
-- Minä en voi odottaa! -- Serebrjani kiljasi ja töykäten jalallansa
porttiin, rikkoi hän salvat ja astui aitauksen sisään.
Hänen edessänsä seisoi abbedissa, melkein yhtä kalpeana, kuin hän itse.
-- Vapahtajan nimessä, -- hän lausui vapisevalla äänellä, -- seisahdu!
Minä tiedän, minkä tähden sinä tulit... Mutta Herra rankaisee murhan,
ja viaton veri tulee sinun päällesi!
-- Arvoisa äiti! -- Serebrjani vastasi, käsittämättä hänen pelkoansa,
mutta liian levotonna hämmästyäkseen: -- arvoisa äiti, laske minut
sisar Evdokian luo! Anna minun vain yhden silmänräpäyksen nähdä hänet!
Anna minun ottaa häneltä jäähyväiset!
-- Ottaa jäähyväiset? -- toisti abbedissa: -- tahdotkos ainoastaan
ottaa jäähyväiset?
-- Anna minun ainoastaan ottaa häneltä jäähyväiset, ja annan kaiken
omaisuuteni sinun luostariisi!
Abbedissa katsoi häneen epäillen.
-- Sinä tulit väkivaltaisesti sisään, sinä nimität itsesi ruhtinaaksi,
mutta Jumala tiesi, ken sinä olet! Jumala tiesi, mitä varten tulit...
Tiedän opritshnikkien nyt ajavan ympäri luostaria ja surmaavan niiden
vanhurskaitten vaimoja ja tyttäriä, joita äsken Moskovassa
mestattiin... Sisar Evdokia oli mestatun bojarin puoliso.
-- En minä ole opritshnikki! -- Serebrjani huusi; -- minä antaisin itse
kaiken vereni bojaritar Morosovin edestä! Päästä minut bojarittaren
luo, arvoisa äiti, päästä minut hänen luoksensa!
Varmaankin näkyi Serebrjanin kasvoissa totuus ja avomielisyys.
Abbedissa rauhoittui ja katsoi häneen sääliväisesti.
-- Minä rikoin sinua vastaan! -- hän sanoi. -- Mutta kiitos
Kristukselle ja hänen puhtaalle äidillensä, nyt näen, että erehdyin.
Ylistetty olkoon Kristus, ijankaikkinen Kolminaisuus ja kaikki pyhät,
ett'et sinä ole opritshnikki! Peljästytti minut portinvartija, minä jo
mietin, miten vain pitkittäisin aikaa, että ennättäisimme piiloittaa
sisar Evdokian! Vaikeat ajat on meillä, herrani! Ei Jumalan
kartanoonkaan maapakolainen saa lymytä! Jos sinä olet Morosovin ystävä
tahi sukulainen, niin minä saatan sinut sisar Evdokian luo. Tule minun
kanssani tänne, bojari, hautakammion ohitse; hänen kammionsa on aivan
keskellä puutarhaa.
Abbedissa saattoi ruhtinaan puutarhan kautta yksinäiseen kammioon, joka
oli ruusu- ja kirsimarjapensaiden ympäröimänä. Siellä istui oven edessä
penkillä Jelena, mustassa puvussa ja hunnussa. Laskeuvan auringon
säteet lankesivat hänen yllensä tiheiden vaahterien kautta ja kultasi
hänen ylitsensä niiden kellastuneita oksia. Kesä oli loppumaisillaan;
ruusupensaitten viimeiset kukat karisivat; erakon musta puku oli niiden
vaaleanpunaisilla lehdillä peitetty, Synkästi katseli Jelena
vaahterapuitten keltaisten lehtien hitaista putoamista, ja ainoastaan
lähestyvien askeleitten kapse häiritsi hänen mietteitänsä. Hän kohotti
päänsä, huomasi abbedissan ja nousi seisoalleen, astuakseen häntä
vastaan, mutta, äkkiä nähtyänsä Serebrjanin, huudahti, painoi kätensä
rintaan ja laskeusi voimatonna penkille.
-- Elä peljästy, lapsukaiseni! -- abbedissa sanoi hänelle
ystävällisesti, -- bojari on sinun tuttavasi, sinun miesvainajasi
ystävä, joka tuli ottamaan sinulta jäähyväiset!
Jelena ei voinut vastata; hän vain vapisi ja ikäänkuin peljästyksissään
katseli ruhtinasta. Kauan molemmat olivat ääneti.
-- Kas, -- Serebrjani vihdoin lausui, -- kas, miten meidän oli
toisiamme kohtaaminen!
-- Ei meidän sopinut muuten kohdata toisiamme! -- Jelena sanoi tuskin
kuuluvasti.
-- Miksi sinä et odottanut minua, Jelena Dmitrievna? -- Serebrjani
sanoi.
-- Jos minä olisin odottanut sinua, -- hän kuiskasi, -- ei minulla
olisi riittänyt voimia ... sinä et olisi päästänyt minua... On
muutenkin minulla paljon syntiä, Nikita Romanitsh...
Taas äänettömyys. Serebrjanin sydän löi kovasti.
-- Jelena Dmitrievna! -- hän sanoi mielenliikutuksesta katkenneella
äänellä: -- minä otan ikuisesti jäähyväiset sinulta, ikuisesti, Jelena
Dmitrievna... Anna minun viimeisen kerran katsoa sinuun ... anna
viimeisen kerran katsoa sinun silmiäsi ... heitä pois huntusi Jelena!
Jelena nosti laihalla kädellänsä mustan vaipan, joka peitti yläpuolen
kasvoistansa ja ruhtinas näki hänen lauhkeat, itkusta punaset silmänsä
ja kohtasi tutun, siveän katseen, joka oli himmentynyt valvomisesta ja
sieluntuskista.
-- Hyvästi, Jelena! -- hän huusi, langeten kasvoillensa ja kumartaen
hänen jalkainsa juureen: -- jää hyvästi ijäti! Suokoon Herra minun
unohtaa, että me olisimme voineet tulla onnellisiksi!
-- Ei, Nikita Romanitsh! -- lausui synkästi Jelena, -- ei onni ollut
meille aiottu! Drushina Andrejitshin veri olisi ollut onnen ja meidän
välillä. Minun tähteni hän meni maanpakoon, minä rikoin häntä vastaan,
minä olen syyllinen hänen kuolemaansa! Ei, Nikita Romanitsh, me emme
olisi voineet olla onnelliset! Ja kuka nyt on onnellinen!
-- Ja, -- toisti Serebrjani: -- kuka on nyt onnellinen! Ei Herra ole
armollinen pyhälle Venäjälle, mutta en kuitenkaan ajatellut, että
meidän olisi tullut elävinä ijäisesti erota!
-- Ei ijäisesti, Nikita Romanitsh, -- Jelena surullisesti huokasi, --
mutta vain täällä, tässä elämässä. Niin luultavasti piti olla. Eihän
meille yksin vain iloa, kun koko maa kärsii suurta surua ja tuskaa!
-- Miksi, -- Serebrjani lausui synkästi, -- miksi en kaatunut tataarin
miekasta! Miksi ei tsaari minua mestannut, kun tulin hänelle
tunnustamaan. Mitä minulle nyt jää maailmaan?
-- Kanna ristisi, Nikita Romanitsh, kuten minäkin. Sinun kohtalosi on
helpompi kuin minun, Sinä voit puollustaa isänmaatasi, mutta minä voin
ainoastaan rukoilla sinun edestäsi ja itkeä syntiäni!
-- Mikä isänmaa? Missä on meidän isänmaamme! -- Serebrjani huudahti. --
Ketä vastaan on meidän sitä puollustaminen? Ei tatarit, vaan tsaari
hävittää isänmaan! Ymmärrykseni on hämmentynyt, Jelena Dmitrievna...
Sinä yksin vielä ylläpidit järkeni, nyt on kaikki pimennyt; en näe
enää, missä on valhe, missä totuus. Kaikki hyvä hukkuu, kaikki pahuus
voittaa! Usein, Jelena Dmitrievna, muistin minä Kurbskin, ja ajoin pois
ne syntiset ajatukset, niin kauan, kuin elämälläni oli vielä päämaali,
niin kauan, kuin minulla vielä oli voimaa, mutta nyt ei minulla enää
ole päämaalia ja voima on loppunut ... järkeni hämmentyy...
-- Valistakoon sinut Jumala, Nikita Romanovitsh! Siitäkö, että onnesi
hävisi, rupeat hallitsijan viholliseksi, käyt koko valtakuntaa vastaan,
joka on hänelle alammainen? Muista, että Jumala lähettää meille
koetuksia, että voisimme kohdata toinen toisemme toisessa elämässä.
Muista, koko entinen elämäsi ja älä valehtele itseäsi vastaan, Nikita
Romanitsh!
Serebrjani painoi alas päänsä. Hänessä leimuava vihansa jätti sijaa
ankaralle velvollisuuden tunnolle, jossa hän oli kasvatettu ja jonka
hän tähän asti piti sydämessänsä pyhänä, ehkä ei aina voinut sille
alistua.
-- Kanna ristisi, Nikita Romanitsh! -- toisti Jelena.-- Mene, minne
tsaari sinut lähettää! Sinä kieltäysit kirjotuttamasta opritshninaan,
ja omatuntosi on puhdas. Mene Venäjän maan vihollisia vaataan; mutta
minä en lakkaa rukoilemasta molempien edestä viimeiseen hetkeeni asti!
-- Jää hyvästi, Jelena, jää hyvästi, sisareni! -- huudahti Serebrjani,
heittäytyen hänen luokseen.
Hän kohtasi levollisella katseella Serebrjanin tuskallisen katseen,
syleili häntä niinkuin veljeä ja suuteli kolme kertaa, pelvotta ja
hämittä, sillä tuossa jäähyväissuutelossa ei enää ollut sitä tunnetta,
joka kaksi kuukautta sitä ennen, Morosovin puutarhan aituuksella, oli
heittänyt hänet ruhtinaan syliin ehdottomasti ja vasten tahtoansa. --
Jää hyvästi! -- toisti hän, ja, laskien alas huntunsa, poistui
kiireesti kammioonsa.
Alkoivat soittaa iltamessuun. Serebrjani katsoi kauan Jelenan jälkeen.
Hän ei kuullut, mitä abbedissa hänelle puhui, ei tuntenut, kun hän otti
hänen kädestänsä ja saattoi aituuksen luo. Ääneti istahti hän hevosen
selkään, ääneti ajoi Miheitshin kanssa kuusimetsää pitkin.
Luostarikellon ääni vihdoin herätti hänen tunnottomuudestansa. Hän nyt
vasta käsitti koko onnettomuutensa. Sydämmensä särkyi tuosta soitosta,
mutta hän alkoi kuunnella sitä lemmellä, ikäänkuin siinä soisi Jelenan
viimeinen hyvästijättö, ja kun tasaiset lyönnit, sulaen yhteen
kaukaiseen huminaan, vihdoin katosivat illan ilmaan, näytti hänestä,
että kaikki, mikä oli hänelle kallis, temmattiin pois hänen elämästänsä
ja yltä ympäri valloitti hänet kylmä, toivoton yksinäisyys...
Seuraavana päivänä jatkoi Nikita Romanitshin sotajoukko matkaansa,
joutuen yhä edemmäs tummiin metsiin, jotka, pienillä väliteillä,
yhtyivät Bojanskin tuuheihin metsiin. Ruhtinas ajoi joukon edellä,
mutta Miheitsh seurasi häntä, uskaltamatta häiritä hänen
äänettömyyttänsä.
Ajoi Serebrjani, pää alas vaipuneena, ja kesken synkkiä ajatuksiansa,
kesken kaiken toivottomuuden, loisti hänelle, ikäänkuin kaukainen
aamurusko, yksi ainoa lohduttava tunne. Se oli tieto, että hän oli
elämässään täyttänyt velvollisuutensa, niin paljon kuin taisi, että hän
oli astunut suoraa tietä, eikä kertaakaan siitä tahallansa poikennut.
Tuo kallis tunne, joka surujen ja onnettomuuksien keskellä asuu,
ikäänkuin poisryöstämätön aarre, jokaisen kunniallisen ihmisen
sydämessä ja johon verraten kaikki maailman komeus, kaikki, mikä on
ihmisten pyrintöjen päämaalina, on tomu ja tuhka!
Ainoastaan tuo tieto teki hänelle elon mahdolliseksi, ja hän, uudistaen
muistossaan jäähyväisottonsa kaikki eri seikat, toistaen itselleen
Jelenan jokaisen sanan, löysi synkän lohdutuksen ajatuksessa, että
tosin olisi tunnotonta iloita nykyaikaan, ja ettei hän tahdo erota
veljistänsä, vaan kantaa heidän kanssansa osansa yhteisestä
onnettomuudesta.
Godunovin sanat johtuivat hänen mieleensä, ja hän naurahti katkerasti,
muistaessansa, millä itseluottamuksella Godunov puhui ihmissydämen
tuntemisestansa. "Näkyy", ajatteli hän, "ettei Boris Fedoritsh voi
kaikkea tietää. Valtion asiat ja Iivana Vasiljevitshin sydän ovat
hänelle tiettyjä; hän tietää edeltäpäin, mitä Maljuta sanoo, mitä joku
opritshnikki tekee, mutta niiden tunteet, jotka eivät etsi omaa
hyötyänsä, ovat hänelle tuntemattomat".
Ja ehdottomasti Serebrjani muisti Maksimin ja ajatteli, ettei hänen
kaimansa olisi niin päättänyt. Hän ei olisi sanonut, ei hän rakkaudesta
olisi mennyt Morosovin kanssa naimisiin, hän odottaa sinua! Hän olisi
sanonut: kiirehdi, veljeni! älä viivyttele silmänräpäystäkään, älä
säästä hevosta, vaan pidätä häntä niin kauvan, kun vielä on aikaa!
Ja ajatellessaan Maksimia, tuntui Nikita Romanitshin yksinäisyys vielä
synkemmältä, sillä hän tunsi, ettei kukaan enään niin liki yhdisty
häneen, ei kenenkään sielu sula hänen sieluunsa, ei kukaan auta häntä
saamaan selvää niin monesta, jota hän rehellisessä sydämessään
himmeästi tuntee, mutta jota hän, tapahtumien melskeissä ei ehdi pukea
määrättyyn muotoon...
Ja hänen elämänsä on menevä menoansa, huolimatta siitä, jos hänen
parhaimmat pyrintönsä sopivat tahi ei, sen raskaisin vaatimuksiin, ja
ehkä se vielä kauan kehrää kirjavaa lankaansa, jossa jokaista
erityisyyttä, erikseen otettuna, ei voi käsittää, mutta jossa kaikki
ilmestykset rippuvat toinen toisistaan, eroittamattomalla siteellä,
vuotaen toinen toisestansa välttämättömänä seurauksena.
Serebrjani painoi alas päänsä, heitti irralleen ohjakset ja ajoi käyden
synkkään metsään, yhtä synkkään, kuin hänen ajatuksensa. Rosvojen
tasaiset askeleet häiritsivät erämaan hiljaisuutta. Sen villit
asukkaat, oravat ja kiipeejät, tottumattomat tuossa erämaassa
pelkäämään ihmistä, eivät piiloutuneet sotureita nähdessään, vaan
kiipesivät ylemmille oksille ja katsoivat sieltä uteliaasti ohitse
kulkijoihin. Kirjavat tikat riippuivat kiinni puiden sammalisissa
kuorissa, käänsivät punasta päätänsä, katsellen kulkijoita ja alkoivat
taas koputtaa kuivaan puuhun.
Yksi sotureista, luonnon juhlallisuudesta innostuneena, alkoi puoli
ääneen laulaa, toiset yhtyivät siihen, ja kohta kaikki äänet sulivat
yhteen kööriin, jonka sointuisat aallot kaikuivat kauvas tuuheitten
puitten alla...
Tähän voisi lopettaa tämän synkän kertomuksen, mutta on vielä
mainittava muista henkilöistä, jotka ehkä ovat ynnä Serebrjanin kanssa
herättäneet lukijan mielenkiintoa. Itse Nikita Romanovitshista kuulemme
vielä kerran kertomuksemme lopussa, mutta sitä varten on seitsemän
toista kymmenen raskaitten vuosien pois heittäminen ja muuttaminen
Moskovaan, Sipirian valloituksen voittorikkaaseen aikaan.