Jermakin lähettiläiskunta.
Paljon aikaa kului siitä päivästä asti, kun Serebrjani läksi slobodasta
anteeksi saaneitten rosvojen etupäässä. Monenlaisia muutoksia tapahtui
siitä asti Venäjällä. Mutta Iivana, niinkuin ennenkin, milloin antoi
itsensä epäluuloihin ja mestautti kaikkein parhaimpia, kaikkein
kuuluisempia kansalaisia, milloin taas tointui, katui julkisesti ja
lähetti luostareihin kalliita lahjoja ja pitkät synodikit,[40]
mestattujen nimineen, käskien pitää rukouksia heidän sielunsa rauhasta.
Hänen entisistä lemmikeistään ei säilynyt ainoatakaan. Viimeinen ja
mahtavin heistä, Maljuta Skuratov, joka ei koskaan kärsinyt
maanpakolaisuutta, tapettiin Paidinin piirityksesssä, eli
Weissensteinin, Liivinmaassa ja hänen kunniaksensa Iivana poltti
roviolla kaikki saksalaiset ja ruotsalaiset sotavangit.
Sadottain ja tuhansittain läksi venäläisiä, jotka olivat kadottaneet
kaiken toivon parempiin aikoihin, joukottain pois Litvaan ja
Puolanmaahan.
Yksi ainoa onnellinen tapaus vain tapahtui tämän ajan kuluessa. Iivana
käsitti hyödyttömyyden valtion ja'osta kahteen osaan, joista vähempi
kidutti suurempaa ja, Godunovin vaikutuksesta, hävitti hän
opritshninan. Hän palasi asumaan Moskovaan, mutta hirmuinen hovi
Aleksandrovin slobodassa jäi ikuiseksi ajaksi autioksi.
Mutta sillä aikaa tuli paljon onnettomuuksia syntymämaamme ylitse.
Nälkä ja rutto hävitti kaupunkia ja kyliä. Muutamia kertoja khani
hyökkäsi meidän maihimme, ja kerran hän poltti kaikki Moskovan
etukaupungit ja suuren osan itse kaupungista. Ruotsalaiset hyökkäsivät
päällemme pohjoisesta; Stefani Batori, valtiopäivillä valittu
Sigismundin jälkeen, uudisti litvalaisen sodan ja huolimatta meidän
sotajoukkojamme urhoollisuudesta, voitti meidät taidollansa ja
valloitti meiltä läntiset maakunnat.
Vaikka tsarevitsh Iivana oli osallisena isänsä hirmutöihin, tunsi hän
tällä kertaa valtakunnan häpeän ja pyysi tsaarilta luvan lähteä
sotajoukkoneen Batoria vastaan. Iivana luuli hänen aikomuksensa olevan
syöstä hänet pois valtaistuimeltansa ja tsarevitsh, jonka Serebrjani
oli kerran Hiidenkuiluilla pelastanut, ei nyt voinut välttää hirmuista
kuolemaa. Raivon vimmassa isänsä tappoi hänet terävän sauvansa iskulla.
Kerrotaan, että Godunov, joka heittäytyi heidän väliinsä, tuli myöskin
raskaasti haavoitetuksi ja jäi henkiin ainoastaan permiläisen
vieraansa, Stroganovin, lääketaidon avulla.
Tuon murhan jälkeen Iivana synkässä epätoivossa kutsui kokoon
neuvoston, julisti tahtovansa mennä luostariin ja käski valita toisen
tsaarin. Kuitenkin, suostuen bojarien hartaisiin pyyntöihin, jäi hän
vielä valta-istuimelle ja tyytyi katumukseen ja rikkaisiin lahjoihin
luostareihin, mutta kohta alkoivat taas mestaukset. Niin hän,
Oderbornin todistuksen mukaan, tuomitsi kuolemaan kaksi tuhatta kolme
sataa henkeä siitä, että he antoivat viholliselle muutamat linnat,
vaikka itse Batori oli ihmetellyt heidän urhoollisuuttansa.
Kadottaen maakuntiansa toisen toisensa perään, joka taholta vihollisten
ahdistamana, nähdessään valtakunnan sisällisen häviön, tuli Iivanan
ylpeys kovasti loukatuksi ja tuo tuskallinen tunne näkyi hänen
käytöksessään ja ulkomuodossaan. Hän oli huolimaton puvussaan, korkea
vartalonsa köyristyi, silmät himmentyivät, alaleuka rippui ikäänkuin
vanhuksella ja ainoastaan muitten läsnäollessa pakoitti hän itsensä,
ojentui ylpeästi ja katsoi epäluuloisesti läsnäoleviin, jos joku
huomaisi hänen alakuloisuutensa. Noina hetkinä oli hän vieläkin
hirmuisempi kuin suuruutensa päivinä. Ei koskaan vielä Moskova ollut
sellaisen epätoivon ja pelon alaisena.
Tuohon murheelliseen aikaan tuli odottamaton viesti kaukaisesta idästä
ja lohdutti kaikki sydämet ja muutti yleisen murheen iloksi.
Kaman kaukaisilta rannoilta tuli Moskovaan ylhäiset kauppamiehet
Stroganovit, sen saman vieraan sukulaiset, joka paransi Godunovin.
Heillä oli tsaarilta annetuita kirjeitä Permin maan tyhjien
paikkojen omistamisesta ja asuivat niissä hallitsevina ruhtinaina,
permiläisistä maaherroista riippumattomina, omalla hallituksella ja
henkivartijaväkineen, ainoalla ehdolla, että he suojelisivat rajoja
sipirialaisista villeistä kansoista, jotka vähän aikaa sitten olivat
Venäjän epäluotettavina vasalleina. Khani Kutchumin häiritseminä
puisissa linnoissansa, päättivät he lähteä Kivisen-vyön yli ja itse
hyökkäytyä vihollisen maahan. Tuon aikeen paremman menestyksen vuoksi
kääntyivät he muutamien rosvojen puoleen, eli, kuten he kutsuivat
itsensä kasakkain atamaneiksi, jotka joukkoineen hävittivät Volgan ja
Donin rantoja. Etevimmät niistä oli Jermak Timofejev ja Ivan Koltso,
joka muinoin oli kuolemaan tuomittu, mutta ihmeellisellä tavalla
pelastui tsaarin joutsimiehiltä ja oli kauan aikaa tietämättömissä.
Saatuansa Stroganoveilta lahjoja ja kirjeen, jossa he kutsuttiin
voittorikkaasen ja kunnialliseen tekoon, -- Jermak ja Koltso kolmen
muun atamanin kanssa nostivat lippunsa Volgalla, kokosivat uljaista
vapaa-ehtoisista sotajoukon ja tulivat Stroganovien kutsunnalla.
Neljäkymmentä strugia[41] lastattiin heti ruokavaroilla ja aseilla ja
pieni sotajoukko, Jermakin johdolla, jumalanpalveluksen pidettyään,
kulki iloisesti laulaen Tshusovoj jokea ylös Traarin synkkiin
vuoriseutuihin. Joka paikassa lyöden vihollisia heimoja, vetäen alukset
joesta toiseen, saapuivat he Irtishin rannoille, missä he löivät ja
ottivat vangiksi Sipirian etevimmän sotapäällikön Mametkulin ja
valloittivat Sipirian kaupungin Irtishin korkealla ja jyrkällä
vierteellä. Tyytymättä tähän valloitukseensa, lähti Jermak kauemmaksi,
alisti koko seudun Obiin saakka ja pakoitti voitetut kansat suutelemaan
veristä miekkaansa koko Venäjän tsaarin Iivana Vasiljevitshin nimessä.
Silloin vasta hän antoi tiedon menestyksestänsä Stroganoveille ja
lähetti samaan aikaan suositun atamaninsa Ivan Koltson Moskovaan
kumartamaan suurelle tsaarille ja tervehtimään häntä uudella
valtakunnalla.
Tuota ilahuttavaa sanomaa tuoden, tulivat Stroganovit Iivanan luo ja
kohta heidän jälkeensä tuli Jermakin lähetyskunta.
Riemu kaupungissa oli erinomainen. Kaikissa kirkoissa pidettiin
kiitosmessuja, kaikki kirkonkellot soivat ikäänkuin pääsiäisenä,
Tsaari, osoitettuaan suosionsa Stroganoville, määräsi juhlallisen,
vastaanoton Ivan Koltsolle.
Kremlin suuressa salissa, tsaarillisessa loistossaan ja mahtavuudessaan
istui Iivana Vasiljevitsh valta-istuimellaan, Monomahin[42] lakki
päässään, kultaisessa puvussa joka oli pyhien kuvilla ja kalliilla
kivillä koristettu. Hänen oikealla puolellansa seisoi tsarevitsh Fedor,
vasemmalla -- Boris Godunov. Istuimen ympärillä ja ovilla seisoivat
rindit,[43] valkeissa atlaskauhtanoissa, hopeisilla koristuksilla
koristetut kirveet olallaan. Koko sali oli täynnä ruhtinaita ja
bojareja.
Mielensä rohkaistuaan sanomasta, jonka Stroganovit olivat tuoneet, ei
Iivana enään ollut niin synkän näköisenä ja hänen huulillansa näkyi
hymyily, kun hän kääntyi Godunoviin jollain huomautuksella. Mutta hänen
kasvonsa oli hyvin vanhentuneet, rypyt olivat vähän syvemmät, päässään
oli vain vähän hiuksia, mutta parta oli aivan lähtenyt.
Boris Fedoritsh oli viimeisinä vuosina hyvin ylentynyt. Hän oli tullut
tsarevitsh Fedorin langoksi, joka oli nainut hänen sisarensa Irinan ja
hänellä oli nyt tallimestarin korkea virka. Kerrottiinpa, että Iivana
Vasiljevitsh, tahtoen näyttää miten kalliit Godunov sekä miniänsä olivat
hänen sydämellensä, kohotti kerran kolme sormeansa ylös ja lausui,
osoittaen niihin toisella kädellänsä: "Kas Fedor, kas Irina, kas Boris;
ja yhtä kipeätä kuin minun käteeni tuntuisi, jos joku noista sormistani
hakattaisiin pois, yhtä raskasta olisi sydämelleni kadottaa yhden
noista kolmesta armaasta lapsestani".
Tuommoinen erinomainen suosio ei vaikuttanut Godunovissa ylpeyttä eikä
itserakkautta. Hän oli niinkuin ennenkin nöyräluontoinen, ystävällinen
jokaista kohtaan, hänen kaunis vartalonsa sai vielä arvokkaamman näön
ja sen mahtavuuden, joka sopi hänen korkeaan asemaansa.
Ei Godunov kuitenkaan saanut niin suurta kunniaa ja valtaa
vahingoittamatta siveellistä arvokkaisuuttansa. Ei aina onnistunut
hänen taipuvaiselle luonteellensa välttää asioita, joita hänen
omatuntonsa ei voinut hyväksyä. Niin hän, nähden Maljutan olevan liian
mahtavan kilpailijan ja epäillen voivansa alentaa häntä Iivanan
silmissä, rupesi hänen likimmäiseksi ystäväksensä ja vielä vahvemmin
sitoakseen heidän molemminpuoliset etunsa, nai hän hänen tyttärensä.
Kaksikymmentä vuotta, vietetyt semmoisen tsaarin valta-istuimen
läheisyydessä, kun Iivana Julma oli, ei voineet olla vaikuttamatta
Boris Fedoritshiin ja hänessä tapahtui jo tuo surullinen muutos, joka,
senaikuisten henkilöitten ajatuksen mukaan, muutti pahantekiäksi
kaikkein korkeimmilla luonnonlahjoilla varustetun henkilön.
Katsoen tsarevitsh Feodoriin, ei kukaan voinut olla ajattelematta, että
ne kädet olivat heikot, joilla Iivanan kuoltua valtakuntaa oli
ylläpitäminen. Ei vähintäkään järjen eikä sielun voimaa näkynyt hänen
herttaisissa, mutta elottomissa kasvoissaan. Hän oli jo kaksi vuotta
naimisissa, mutta hänen katseensa oli vielä lapsellinen. Vartaloltaan
oli hän vähäinen ja heikko, kasvoiltaan vaalea ja turpea. Hän hymyili
yhä ja katseensa oli ujo ja peljästynyt. Ei syyttä puhuttu, että
tsaari, kaivaten vanhempaa poikaansa, joskus lausui Feodorille:
"Lukkariksi olisi sinun pitänyt syntyä, Fedja, mutta ei
tsarevitshiksi!"
"Onhan Jumala armollinen", ajattelivat monet: "olkoon tsarevitsh
heikko; hyvä on, ettei hän ole isänsä, eikä vanhimman veljensä
luontoinen! -- Kyllä häntä auttaa hänen lankonsa Boris Fedorovitsh. Ei
hän anna valtakunnan hävitä!"
Hovilaisten kuiskaukset palatsissa häiritsi äkkiä torvien äänet ja
kellojen soitto. Saliin astui kuuden hovimestarin jälessä Jermakin
lähettiläät, heitä seurasi Maksim ja Nikita Stroganov sekä heidän
setänsä Semjon. Heidän jäljessään kannettiin kalliita turkiksia,
kaikenlaisia kummallisia koristeita ja joukko erinomaisia, ei ennen
nähtyjä aseita.
Ivan Koltso, joka astui lähetyskunnan etupäässä, oli lähes
viidenkymmenvuotias, keskikorkuinen, vahvavartaloinen mies, vilkas,
teräväsilmäinen, tuuhealla, mustalla parralla, jossa oli vähän harmaita
karvoja.
-- Suuri hallitsija, -- hän lausui, lähestyen valtaistuimen portaita:
-- sinun kasakka-atamanisi, Jermak Timofejef, ynnä kaikki sinun
maanpakolaisesi, Volgan kasakat, jotka sinun armosi on kuolemaan
tuominnut, ovat koettaneet katua rikoksiansa ja kumartavat sinua,
tervehtäen sinua uudella valtakunnalla! Lisää, suuri hallitsija, sinun
valloitettuihin Kasanin ja Astrakanin kuningaskuntiin myös Siperia,
niin kauan kun kaikkein Korkein sallii maailman seisoa!
Ja lausuttuaan lyhyen puheensa, Koltso lankesi toverineen polvilleen ja
painoi päänsä aina maahan asti.
-- Nouskaa, hyvät palvelijani! -- Iivana lausui. -- Ken vanhaa
muistuttaa, siltä silmä pois,[44] ja olkoon tuo entinen maapakolaisuus
ei pakolaisuutena, vaan armona. Tule tänne, Ivan!
Ja tsaari ojensi hänelle kätensä, mutta Koltso nousi seisoalleen ja
ettei hän polkisi valtaistuimen purppuraiselle astuimelle, heitti
siihen ensi lammasnahkaisen lakkinsa, astui siihen toisella jalallansa
ja, syvästi kumartaen painoi huulensa Iivanan kädelle, joka syleili ja
suuteli häntä otsaan.
-- Kiitän armollisinta ja ijankaikkista kolminaisuutta! -- tsaari
lausui, nostaen silmänsä taivaasen: -- näen Jumalan kaikkivaltiaan
huolepidon puolellani, koska aivan samaan aikaan, jolloin viholliseni
ahdistavat minua ja lähimmätkin palvelijani tahtovat julmuudellaan
minut hävittää, kaikkein armollisin Jumala lahjoittaa minulle voiton ja
vallan pakanoitten yli ja valtakunnalleni kunniarikasta lisääntymistä.
Ja luoden voitollisen katseen bojareihin, hän lisäsi uhaten:
-- Jos Herra on meidän kanssamme, kuka voi meitä vastaan olla! Jolla on
korvat kuulla, hän kuulkoon!
Mutta siinä samassa hän huomasi, että hän syyttä turmelee yleisen ilon,
ja, kääntyen Koltsoon, jatkoi muuttaen katseensa lauhkeaksi:
-- Miten sinua Moskova miellyttää? Oletko missään nähnyt moisia
palatseja ja kirkkoja? Tahi ehkäpä olet jo ennen ollut täällä?
Koltso hymyili viekkaasti, ja hänen valkeat hampaansa ikäänkuin
valaisivat tummat kasvonsa.
-- Missä me alhaiset olisimme nähneet semmoisia ihmeitä! -- hän lausui
nykäisten olkapäitänsä. -- Emme unessakaan ole nähneet semmoista
komeutta, suuri hallitsija! Asumme Volgalla talonpojan tavalla,
Moskovasta olemme vain kuulleet puhuttavan, mutta tässä maassa emme
koskaan ole olleet!
-- Oleskele täällä, -- Iivana sanoi suosiollisesti, -- käsken hyvästi
kestittää sinua. Mutta Jermakin kirjeen olemme lukeneet ja käsittäneet
ja olemme jo käskeneet ruhtinas Balhoskin ja Ivan Gluhovin viidensadan
joutsimiehen kera mennä teitä auttamaan.
-- Suuresti kiitämme, -- Koltso vastasi, syvään kumartaen, -- mutta
eikö ole liian vähän, suuri hallitsija?
Iivana ihmetteli Koltson rohkeutta.
-- Kas, miten sukkela olet! -- hän lausui, ankarasti häneen katsoen. --
Etkö käske minua itseäni juoksemaan teidän luoksenne lisäksi? Luuletko,
ettei minulla ole muuta huolehdittavana, kuin teidän Siperianne? Ota,
mitä annetaan, ja kerää palausmatkallasi vapaaehtoisia. On kylläksi
kaikenlaisia kerjäläisiä Venäjällä. Sen sijaan että ikävystyttävät
minua joka päivä leivästä, menkööt asumaan noihin uusiin maihin! Mutta
Vologodskin piispalle olemme kirjoittaneet, että hän määräisi kymmenen
pappia pitämään teille jumalanpalvelusta ja noudattamaan kaikki
vaatimukset.
-- Siitä myös kiitämme sinun armoasi, -- Koltso vastasi, taase
kumartaen: -- Se on hyvä asia: mutta salli, suuri hallitsija, antaa
meille paitsi pappeja, vielä aseita, niin paljon kuin mahdollista, ja
ruutia enemmän!
-- Ei niitäkään tule teiltä puuttumaan. Bolhovskilla on siitä käskyni.
-- Ja kovin on pukumme kulunut, -- Koltso huomautti viekkaasti
hymyillen ja olkapäitänsä nykäisten.
-- Vai niin, eikö Siperian teillä ole ketään, jota voisi ryöstää? --
Iivana sanoi tyytymätönnä atamanin itsepintaisuudesta. -- Sinä et
unohda, näen mä, ainoatakaan taloutesi asiaa; mutta me olemme heikon
ymmärryksemme mukaan ajatelleet kaikesta. Pukuja antaa teille
Strogonovit; minä olen jakanut tsaarillisen palkkani päälliköille ja
sotamiehille. Mutta ettet sinä, herra neuvonantaja, jäisi puvutta, --
lahjoitan minä sinulle omat turkkini!
Tsaarin viitattua, toi kaksi hovimestaria kalliit, kultakankaalla
päällystetyt turkit ja pukivat sen Ivan Koltson päälle.
-- Kielesi on, näen mä, terävä, -- Iivana sanoi, -- mutta onko sinulla
terävä miekka?
-- Ei se huono ollut, suuri hallitsija, mutta tylsentyi vähän
siperialaisten kalloissa!
-- Ota minun aseistostani miekka, mikä sinua enin miellyttää, mutta
valitse mielesi mukaan paras. Mutta etpä sinä, luullakseni, liiaksi
ujostele!
Atamanin silmät säihkyivät ilosta.
-- Suuri hallitsija! -- hän huudahti, -- kaikista sinun
armonosoituksistasi on tämä suurin! Synti olisi minun empiä sinun
lahjaasi! Valitsen sinun aseistostasi mitä parhaimman! -- Mutta, -- hän
lisäsi vähän mietittyään, -- koska sinä, hallitsija, et säästä
miekkaasi, niin salli se viedä sinun tsaarillisessa nimessäsi Jermak
Timofejitshille!
-- Elä hänestä huolehdi, emme me unohda häntäkään! Mutta jos pelkäät,
etten osaa miellyttää hänen armoaan, niin valitse kaksi miekkaa,
itsellesi toinen, toinen Jermakille.
-- Niin, oikein, hallitsija! -- Koltso huudahti ihastuksissaan. --
Kyllä me niillä kahdella miekalla palvelemme sinun tsaarillista
armoasi!
-- Mutta ei miekat ole kylläksi, -- Iivana jatkoi. -- Te tarvitsette
vielä hyvät haarniskat, Sinulle me kyllä koeteltuamme löydämme sopivan,
mutta kun emme vaan erehtyisi Jermakista. Millainen hän on
vartaloltaan?
-- Ehkäpä melkein minun kokoiseni, mutta vahvempi hartioiltaan. Kas,
jotenkin tuon pojan kokoinen, -- Koltso sanoi, osoittaen erästä
tovereistaan, vahvavartaloista nuorukaista, joka, tuotuansa hirmuisen
joukon aseita ja heitettyään ne maahan, seisoi hänen takanansa, suu
ammollaan, eikä lakannut ihmetellen katsomasta milloin tsaarin
kultaista pukua, milloin istuinta ympäröivien rindien komeutta.
Koettipa hän ryhtyä keskusteluunkin erään kanssa, saadakseen tietää,
eivätkö he kaikki ole tsarevitshejä. Mutta rindi katsoi häneen niin
ankarasti, ettei hän uudistanut kysymystään.
-- Tuokaa tänne, -- tsaari sanoi, suuri, kotkan kuvalla koristettu
haarniska, joka riippuu aseistossa ensimäisellä paikalla. Me koetamme
sitä tuon suurisilmäisen päälle.
Kohta tuotiin raskas rautainen haarniska, varustettu vaskisella
reunuksella hihojen ympärillä ja helmassa, ja kaksipäisellä kotkalla
rinnassa ja seljässä.
Tuo pantsaripaita oli taidokkaasti taottu ja herätti kaikkialla
ihastuksen kuiskeen.
-- Pue se päällesi, hylkiö! -- tsaari sanoi.
Nuorukainen teki niin, mutta, ehkä kuinka koetti, ei hän sopinut siihen
ja työnsi kätensä ainoastaan hihojen puoliväliin.
Joku kauan sitten unohdettu muisto lensi Iivanan päähän.
-- On kyllin, -- Koltso sanoi, tarkoin silmillään seuraten nuorukaista,
-- riittää jo pingoittaa tsaarin pantsaria! Vieläpä sen rikot, karhu!
Hallitsija -- hän jatkoi, -- haarniska on hyvä ja sopii Jermak
Timofejitshille, mutta tuo ei sovi siihen sen vuoksi, että kourat
estävät. Sellaisia kouria, kuin hänellä, ei ole kellään.
-- Noh, näytäpäs nyrkkisi! Iivana sanoi katsoen uteliaasti poikaan.
Mutta nuorukainen katsoi häneen epäillen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt
käskyä.
-- Etkö kuule, pöllö, Koltso toisti, -- näytä nyrkkisi hänen
tsaarilliselle armolleen!
-- Mutta jos hän hakkauttaa minulta pään poikki siitä? -- moukka sanoi
pitkäveteisesti ja hänen tyhmissä kasvoissansa näkyi pelko.
Tsaari naurahti, ja kaikki läsnäolijat tuskin voivat pidättää
nauruansa.
-- Hölmö, hölmö! -- Koltso sanoi harmissaan, -- sinä olet aina ollut
hölmönä ja jäät nytkin hölmöksi!
Ja irroitettuaan nuorukaisen haarniskasta, veti hän hänet valtaistuimen
luo ja näytti tsaarille hänen leveän kouransa joka oli enemmän karhun
käpälän, kun ihmisen käden muotoinen.
-- Suo anteeksi, suuri hallitsija, hänen yksinkertaisuutensa. Hän on
puheissaan tyhmä, mutta teoissaan hyvä poika. Hän se oli, joka otti
tsarevitsh Mametkulan vangiksi.
-- Mikä on hänen nimensä? -- Iivana kysyi, yhä tarkemmin katsoen
poikaan.
-- Mitka! -- tokasi tuo yksinkertaisesti.
-- Odotapas! -- Iivana lausui äkkiä tuntien Mitkan, -- etkö sinä ole
juuri se sama, joka slobodassa taisteli Morosovin edestä, ja tappoi
Homjakin aisalla.
Mitka hymyili typerästi.
-- Minä en ensinnä tuntenut sinua, pöllö, mutta nyt muistan naamasi!
-- Mutta minä muistin sinut heti! -- Mitka vastasi tyytyväisen
näköisenä, -- sinä istuit silloin ylennyksellä aivan kentän laidassa!
Tällä kertaa purskahtivat kaikki nauruun.
-- Kiitos sinulle, -- Iivana lausui, -- ettet unohtanut minua, alhaista
miesparkaa. Noh, miten sinä otit kiinni Mametkulan.
-- Heittäysin hänen päällensä vatsalleni! -- Mitka vastasi
välinpitämättömästi, eikä ymmärtänyt, mistä syystä kaikki taas nauraa
hohottivat.
-- Niin, -- Iivana lausui, katsellen Mitkaa, -- kun tuommoinen kontio
heittäypi päälle, niin ei ole helppo päästä hänen altansa pois. Muistan
kyllä, miten hän musersi Homjakin. Miksi sinä silloin lähdit pois
kentältä? Ja miten sinä jouduit Siperiaan?
Atamani työkkäsi salaa kyynäspäällään Mitkaa, että tämä olisi vaiti,
mutta hän käsitti sen päinvastoin.
-- Tuo minut vei pois kentältä! -- hän sanoi atamania sormellaan
osoittaen.
-- Hänkö sinut vei? -- Iivana Vasiljevitsh lausui, katsoen
hämmästyneenä Koltsoon. -- Mitenkä, -- hän jatkoi tarkemmin katsoen
häneen, -- sinähän sanoit olevasi ensi kerran tässä seudussa? Odotapas,
veikkoseni, ehkäpä olemmekin vanhat tuttavat. Etkö sinä minulle kerran
kertonut Golubinin kirjasta? Niin juuri, sinähän Serebrjanin vankilasta
veit. Miten sinä, hurskas mies sait näkösi jälleen? Missä kävit Jumalaa
rukoilemassa? Minkä Pyhän jäännöksiä suutelit?
Ja iloiten Koltson hämmingistä, tsaari iski häneen läpitunkevan,
tutkijan katseen. Koltso loi silmänsä maahan.
-- Noh, -- tsaari vihdoin sanoi, -- mikä on ollut, se on mennyt, ja
mikä on mennyt, sen yli on ruoho kasvanut. Sano minulle ainoastaan,
miksi sinä Rjasanin tappelun jälkeen et tullut muitten rosvojen kanssa
tunnustamaan minulle rikoksiasi.
-- Suuri hallitsija, -- Koltso vastasi ottaen kaiken miehuutensa
avuksi, -- en silloin vielä ansainnut sinun suurta armoasi. Minua
hävetti tulla sinun silmäisi eteen ja kun ruhtinas Nikita Romanitsh toi
sinun luoksesi toverini, palasin minä Volgan rannoille, Jermak
Timofejitshin luo, ajatellen: eiköhän Jumala salli minun tehdä sinulle
uutta palvelusta.
-- Mutta sillä aikaa varastit rahavarastoni laivoista ja ryöstit
kisilbashi lähettilääni Moskovan tiellä.
Iivana Vasiljevitshin katse oli enemmän pilkallinen kuin julma. Vanjuha
Perstenin, tahi Ivan Koltson rohkean yrityksen jälkeen oli jo kulunut
seitsemäntoista vuotta, ja tsaarin kostonhimo ei kestänyt niin kauvaa,
kun ei hänen itserakkauttansa oltu loukattu.
Koltso näki Iivanan kasvoista ainoastaan halun pilkata häntä. Siitä
päättäen painoi hän alas päänsä ja silitteli niskaansa, pidättäen
viekkailla huulillansa tuskin huomattavan hymyn.
-- On tapahtunut jos jotakin, suuri hallitsija, -- hän lausui
puoliääneen, -- olen syyllinen, sinun armosi.
-- Hyvä, -- Iivana sanoi, -- sinä Jermakin kanssa olette sovittaneet
rikoksenne ja nyt on kaikki entinen unohdettu, mutta jos sinä ennen
olisit sattunut minun käsiini, niin, -- elä pane pahaksesi!
Koltso ei vastannut mitään, mutta ajatteli itsekseen: "sentähdenpä en
minä silloin tullutkaan sinun luoksesi, suuri hallitsija!"
-- Odotahan, Iivana jatkoi, -- täällä on, luultavasti ystäväsi!
-- Hei! -- hän lausui, kääntyen hovilaisiin, -- onko täällä tuo
rosvojen päällikkö, mikä hänen nimensä onkaan? Nikita Serebrjani?
Puhe kuului joukossa ja riveissä syntyi liikettä, mutta ei kukaan
vastannut.
-- Kuuletteko? -- Iivana toisti ääntänsä korottaen, -- minä kysyn, onko
tuo Nikita täällä, joka pyrki Shisdraan palvelemaan rosvojen kanssa?
Tsaarin toisen kerran kysyttyä astui esiin vanha bojari, joka oli ennen
ollut sotapäällikkönä Kaluugassa.
-- Hallitsija, -- hän sanoi, syvästi kumartaen, -- hän, jota kysyt, ei
ole täällä. Seitsemäntoista vuotta sitten, samana vuonna kun hän tuli
Shisdraan, tappoivat tatarit hänet ja hänen kanssansa kaatui koko hänen
sotaväkensä.
-- Tottako? -- Iivana lausui, -- ja minä kun en tiennytkään! Noh, hän
jatkoi, kääntyen Koltsoon: -- kun ei, niin ei, mutta minä olisin
tahtonut saattaa teidät yhteen ja katsoa, miten te suutelisitte!
Atamanin kasvoissa näkyi suru.
-- Onko sinun sääli toveriasi, vai mitä? -- Iivana kysyi pilkaten.
-- On, hallitsija! -- Koltso vastasi, pelkäämättä tsaarin vihastumista
siitä.
-- Jaa, lausui tsaari ylönkatseella, -- niin sen sopii olla; veli on
vertainen ainakin!
Tosinko Iivana ei tiennyt Serebrjanin kuolemasta, vai teeskentelikö ei
siitä tietävänsä, näyttääksensä sillä, miten vähä hän panee arvoa
niihin, jotka eivät etsi hänen suosiotansa, -- Jumala tiesi! Jos hän
todellakin nyt vasta sai tiedon hänen kohtalostansa, niin säälikö hän
häntä, vai eikö, -- tuo on yhtä vaikea päättää; Iivanan kasvoissa ei
näkynyt sääliväisyyttä. Hän oli näöltään yhtä välinpitämätön, kun sitä
ennenkin.
-- Oleskele täällä, -- sanoi hän Ivan Koltsolle: -- mutta kun on aika
Bolhovskin lähteä, niin mene hänen kanssansa Jugorskin maahan... Jaa,
olinkin unohtaa, että Bolhovski lukee sukupolvensa Ruurikista. Ei ole
helppo tulla toimeen noitten ylhäisten ruhtinaitten kanssa; ehkäpä
tahtovat lukea itsensä minun vertaisikseni! Eivät he kaikki pyydä
lupaa, niinkuin tuo Nikita, mennä rosvojen seuraan. Siis, ettei hänellä
olisi loukkaavaa olla kasakkojen atamanin vallan alla, nimitän nyt
Jermakin Siperian ruhtinaaksi! Stshelkalov, -- lausui hän edempänä
seisovalle neuvoston sihtierille, -- valmista Jermakille armollinen
kirje, että hän on koko Siperian maan sotapäällikkö, mutta Mametkulan
lähettäköön vahvan vartiaväen kanssa Moskovaan. Niin, oikein,
kirjoita kirje myös Stroganoveille, että lahjoitan heille hyvästä
palveluksestansa ja huolenpidostansa Semjonille -- Isot ja Vähät
suolapaikat Volgalla, mutta Nikitalle ja Maksimille -- kaikissa sen
seudun kaupungeissa ja linnoituksissa veroton kaupan käynti.
Strogonovit kumarsivat syvään.
-- Se oli vanhin veljeni, Grigorji Anikin, vastasi Semjon Strogonov; --
hän, Jumalan tahdosta, viime vuonna kuoli!
-- Ei Anikin, vaan Anikjevitsh, -- tsaari lausui, pannen painon
viimeiselle tavulle: minä jo silloin käskin hänet olemaan korkeimpana
vieraana ja nimittää itsensä täydellä isännimellä. Ja teidät kaikki
käsken kirjoittaa itsenne _vitsh_-päätteellä ja nimittää itsenne ei
vieraiksi, vaan korkeasukuisiksi henkilöiksi.
Tsaari alkoi tarkastella turkkitavaroita ja muita Jermakin lähettämiä
lahjoja, ja päästi Ivan Koltson menemään sanottuaan hänelle vielä
muutamia armollisia pilapuheita.
Hänen muassaan poistui myös koko seura.
Samana päivänä Koltso, yhdessä Strogonovien kanssa oli päivällisellä
Boris Fedorovitshin luona monilukuisten vieraitten seurassa.
Pikarien tavan mukaan tyhjennettyään tsaarin, tsarevitshin, koko
tsaarillisen huoneen ja kaikkein korkeimman metropoliitan terveydeksi,
kohotti Godunov suuren kultapikarin ja esitti maljan Jermak
Timofejitshin ja kaikkien hänen hyvien tovereinsa terveydeksi. --
Eläkööt he koko Venäjän maan kunniaksi! -- huudahtivat kaikki vieraat
nousten istuimiltaan ja kumartaen Ivan Koltsolle. -- Kumarramme sinulle
koko oikeauskoisen maailman puolesta, -- lausui Godunov, syvään
kumartaen -- mutta sinun persoonassasi myös Jermak Timofejevitshille,
kaikkien ruhtinaitten ja bojarien, koko kauppasäädyn, koko Venäjän
kansan puolesta! Ota vastaan koko maan suurin kiitos, kun teitte sille
jalon palveluksen!
-- Ja kaikukoon, -- huudahtivat vieraat, kaikukoon teidän nimenne
pojille ja pojanpojille ja kaukaisille jälkeisille, ikuiseksi
kunniaksi, rakkaudeksi ja esimerkiksi, rukoukseksi ja opiksi!
Atamani nousi istuimeltaan, kiittääksensä kunniasta, mutta hänen
tunteelliset kasvonsa äkkiään muuttuivat mielenliikkeestä; huulensa
vapisivat, ja hänen rohkeissa silmissään ehjäpä ensikerran elämässään,
kiilsivät kyyneleet.
-- Eläköön Venäjän maa! -- lausui hän hiljaan ja kumarrettuaan joka
sivulle, istautui taas paikalleen, sanaakaan lisäämättä.
Godunov pyysi atamanin kertomaan oloistansa Siperiassa, ja Koltso,
itsestänsä mainitsematta, alkoi innolla kertoa Jermakin erinomaisesta
voimasta ja urhoollisuudesta, hänen ankarasta oikeamielisyydestänsä ja
kristillisestä hyvyydestänsä, jolla hän aina kohteli voitetuita.
-- Tuolla hyvyydellänsä, -- päätti Koltso, -- otti Jermak Timofejevitsh
enemmän kun miekallansa. Kun valloitimme minkä kaupungin tahi
linnoituksen hyväänsä, hyväilee hän kaikkia asukkaita siellä ja vieläpä
antaa heille lahjojakin. Mutta kun otimme Mametkulan, niin hän ei
tiennyt miten häntä kunnioittaa; otti omilta hartioiltaan turkin ja
puki sen tsarevitshin yli. Ja kävi sanoma koko sen maan ympäri
Jermakista, ettei ole vaikeata antautua hänen valtaansa, ja joukko
ruhtinaita tuli itse hänen luoksensa ja toivat veron. Iloinen oli
meillä elämä Siperiassa, -- jatkoi atamani; -- yhtä vain minä kaipasin,
ettei meidän kanssamme ollut ruhtinas Nikita Romanovitsh Serebrjani,
hänelle olisi ollut mieluista ja meillä olisi ollut hänen kanssansa
parempi. Sinä, Boris Fedorovitsh, olit, luultavasti hänen kanssansa
ystävyydessä. Suo nyt juoda hänen muistoksensa!
-- Suokoon Jumala hänelle ijankaikkisen elämän! -- sanoi huoaten
Godunov, joka ei pelännyt näyttää myötätuntoisuuttansa miestä kohtaan,
jota vieraansa niin arvosteli: -- olkoon hänelle ijankaikkinen elämä!
-- toisti hän täyttäen pikarin! -- usein minä häntä muistan!
-- Ikuiseksi muistoksensa! -- Koltso lausui, ja tyhjennettyään pikarin,
painoi hän päänsä alas, ajatuksiinsa vaipuneena.
Kauvan vielä keskusteltiin pöydän ääressä, mutta kun päivällinen
loppui, ei Godunov sittenkään päästänyt ketään kotiin, vaan pyysi
jokaista ensin lepäämään, ja sitten viettämään hänen kanssansa koko
päivän. Kestitsemiset seurasivat toinen toistansa, puhe jatkoi puhetta,
ja vasta myöhään illalla, kun ratsastavat yövartijat jo olivat muutamia
kertoja ajaneet katuja pitkin, huutaen, että valkeat ja lyhdyt
sammutettaisiin, lähtivät vieraat pois ihastuneina Godunovin
vieraanvaraisuudesta.
Enemmän kun kolme vuosisataa on kulunut tässä kerrottujen tapahtumien
jälkeen, ja vähän muistoja on jäänyt Venäjälle siitä ajasta. Kansan
keskellä kulkee vielä kertomuksia julman tsaarin kunniasta, komeudesta
ja hirmuisuudesta, siellä täällä lauletaan vielä tsarevitshin
kuolemantuomiosta, tatarien hyökkäyksestä Moskovaan, Jermak
Timofejevitshin Siperian valloittamisesta, ja hänen muotokuviansa,
jotka luultavasti eivät ole hänen näköisiänsä, vielä nytkin voi tavata
kaikissa siperialaisissa pirteissä; mutta noissa muinaistaruissa,
lauluissa ja kertomuksissa on totuus sekoitettu satuun ja ne antavat
tositapauksille epämääräisiä piirteitä, näyttäen niitä ikäänkuin läpi
usvan ja sallien mielikuvituksen vapaasti muodostella noita epäselviä
kuvia.
Todenmukaisemmin kertoo meille tuon ajan ulkonaisesta puolesta muutamat
jälelle jääneet rakennukset, kuten Vasili Pyhän kirkko, jonka kirjavat
huiput ja koristetut tornit voivat antaa käsitystä Iivanan palatsin
eriskummallisesta rakennustavasta Aleksandrovin slobodassa, ja Trifon
Naprudnin kirkko, Butirskin ja Krestovskin tulliporttien välillä, jonka
haukankesyttäjä Trifon rakennutti, lupauksensa mukaan, ja jossa nytkin
vielä näkyy pyhimyksen kuva, istuen Valkosella hevosella, jahtihaukka
kädellänsä.
Aleksandrovin sloboda, tsaari Vasiljevitshin sieltä lähdettyä seisoi
unohdettuna, ikäänkuin hänen vihansa synkkänä muistopatsaana ja
elähytettiin vain ainoan kerran, ja senkin lyhyeksi ajaksi. Petturien
hallituksen levottomina aikoina, nuori sotapäällikkö, ruhtinas Mihail
Vasiljevitsh Skopin-Shuiskij, liitossa ruotsalaisen kenralin De la
Gardien kanssa, kokosi sotavoimansa sen vahvojen muurien sisään ja
pakoitti sieltä puolalaisen sotapäällikön Sapegin lakkauttamaan
Sroitsko-Sergiefskin luostarin pitkällisen piirityksen.
Jälestäpäin, -- kertoo muinaistaru, -- eräänä kovana talvena,
Tammikuussa, kohosi asukkaiden kauhuksi Aleksandrovskin slobodan yli
musta pilvi, laskeutui aivan palatsin kohdalle ja iski siihen ukkosen
jyrinällä, josta tornit syttyivät tuleen ja koko sloboda muuttui
tuhaksi. Komeuden, irstaisuuden, murhien ja pilkallisen
jumalanpalveluksen pesästä ei jäänyt jälkeäkään.
Ja auttakoon Jumala meitäkin poistamaan sydämistämme tuon julman ajan
viimeiset jäljet, jonka vaikutus ikäänkuin perintötauti vielä kauan
kulki elämässämme sukupolvesta sukupolveen. Antakaamme anteeksi tsaari
Iivanan syntiselle haamulle, sillä ei hän yksin kanna edesvastausta
hallituksestaan; ei hän yksiä keksinyt väkivaltaansa, kiduttamisia,
mestauksia ja panettelemisia, jotka olivat tulleet velvollisuudeksi ja
tavaksi. Nuo kauhistuttavat ilmestykset olivat edellä käypien vuosien
valmistamat ja kansa, joka oli langennut niin syvään, että taisi
inhotta katsoa niitä, oli itse luonut ja muodostanut Iivanan, samaten
kuin orjalliset roomalaiset, lankeemuksensa aikoina, loivat
Tiberiukset, Nerot ja Kaligulat.
Semmoiset henkilöt, kun Vasili Pyhä, ruhtinas Repnin, Morosov ja
Serebrjani, ilmestyvät usein, ikäänkuin kirkkaat tähdet meidän Venäjän
maan synkällä taivaalla, mutta, kuten itse tähdilläkin ei heillä ollut
voimaa poistaa pimeyttä, sillä he loistivat erikseen, eivätkä olleet
yhteisen mielialan ylläpitämät. Antakaamme anteeksi Iivana
Vasiljevitshin syntiselle haamulle, mutta muistakaamme rakkaudella
niitä, jotka, ehkä ollen riippuvat hänestä, kuitenkin seisoivat
totuudessa, sillä vaikea on olla lankeamatta semmoiseen aikaan, jolloin
kaikki käsitteet ovat turmeltuneet, jolloin kavaluus pidetään hyveenä,
pettäminen on lainmukaista, mutta itse rehellisyys ja ihmisarvo luetaan
velvollisuuden rikkomiseksi! Rauha teidän tomullenne jalot henkilöt!
Uhraten itsenne aikakauden vaatimukselle, näitte hirmuvaltiaassa
Jumalan vihan ilmestyksen ja kannoitte sen kärsivällisesti; te astuitte
suoraa tietä, pelkäämättä maanpakolaisuutta, kuolemaa ja elämänne ei
turhaan kulunut, sillä ei mikään maailmassa mene turhaan, vaan jokainen
teko, sana ja ajatus kasvaa kuin puu; ja paljon hyvää ja pahaa, joka,
ikäänkuin käsittämätön ilmestys, on vielä nytkin venäläisessä elämässä,
piiloittaa juurensa muinaisuuden synkkään syvyyteen.