Lähtö slobodasta.
Godunov pyysi Serebrjania jäämään luoksensa lähtöön saakka. Tällä
kertaa oli tuo pyyntö tehty sydämestä, sillä Boris Fedorovitsh, joka
tarkoin seurasi tsaarin jokaista sanaa ja liikettä, päätti, ett'ei
myrskyä enään tule ja että Iivana vain osoittaa kylmyyttä Serebrjania
kohtaan.
Noudattaen Maksimille annettua lupaustansa, lähti Serebrjani suoraan
tsaarin pihasta kaimansa äidin luo ja antoi hänelle Maksimin ristin.
Maljuta ei ollut kotona. Vanha äiti jo tiesi poikansa kuoleman, hän
otti Serebrjanin vastaan ikäänkuin oman poikansa; hän ei uskaltanut
pidättää häntä luonansa, peljäten miehensä palajavan ja saattoi hänet
vain portaille asti siunaten.
Illalla, kun Godunov jätti Serebrjanin makuuhuoneesen, ja lähti pois,
toivotettuaan hänelle hyvää yötä, antoi Miheitsh täyden vallan
ilolleen.
-- Noh, bojari, -- hän sanoi, -- sain minä vihdoinkin ilon hetken
pitkällisen murheen jälkeen! Siitä saakka, kun vangitsivat sinut,
Nikita Romanovitsh, on ikäänkuin en näkisi Jumalan valoa. Yhä vain
kuljeskelen ympäri Moskovaa ja slobodaa, etsien sinusta jotain tietoa.
Kun kuulin tänään, että sinä palasit rosvojen kanssa, niin juoksin
minkä jaksoin heti tsaarin pihaan, mutta tsaari onkin portailla! Minä
koetan päästä rosvojen välitse sinun luoksesi, mutta en malttanut,
tahdoin ottaa kiinni sinun liepeestäsi, vaan tsaari huomasikin minut.
Noh, minäkös peljästyin! En ikinä unohda! Pidän huomenna kahdet
rukoukset, toisen sinun terveydestäsi, mutta toisen -- siitä, että
Herra varjeli minut tuosta noita-akasta, eikä sallinut minulle
tuommoista ilkeyttä tapahtuvan.
Ja Miheitsh alkoi kertoa kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut Morosovin
talon hävityksen jälkeen, ja miten hän, ilmoitettuaan Perstenille ja
palattuaan myllylle löysi sieltä Jelena Dmitrievnan ja otti
saattaaksensa hänet miehensä maatilalle, jonne Morosovin palvelijat
olivat hänet vieneet tulipalon aikana.
Serebrjani kuunteli maltittomasti Miheitshin monia poikkeuksia.
-- Enhän minä ole, Nikita Romanitsh, -- vanhus sanoi, -- sokea, vaikka
olen vaiti, mutta näen kaikki. Totta sanoen, armaiseni, minulle oli
kovin vastenmielistä, kun sinä menit Drushina Andrejitshin luo. Ei
tuosta tule mitään hyvää, minä ajattelin, ja tosin oli häpeä sinun
tähtesi, kun sinä istuit hänen kanssansa pöydän ääressä ja joit samasta
kauhasta. Ymmärräthän, armaiseni, minua? Vaikka sinä ehkä et ole syypää
siihen, kuka sen tiesi, miten se ihmiseen tulee! Mutta häntä vastaan
oli pahasti tehty. Noh, mutta nyt on aivan toista; nyt hänen,
bojarittaren, ei ole kenellekään vastaaminen; ja liian nuori hän on,
armas, jäämään leskeksi.
-- Älä soimaa minua, Miheitsb, -- Serebrjani sanoi pahastuneena, --
mutta sano, missä hän nyt on ja mitä hänestä tiedät.
-- Kyllä, armaani, malta mieltäsi, anna minun kertoa kaikki sinulle
järjestyksessä. Kas, kun minä palasin myllyyn, sanoi mylläri minulle:
lensi, sanoi, kasuari-lintu minun luokseni, vie hänet, sanoi, tsaari
Dalmatin luo. Ensin en minä ymmärtänyt, mikä lintu ja mikä Dalmati
se semmoinen oli, kun silloin vasta, koska hän näytti minulle
bojarittaren, silloin arvasin hänen puhuvan hänestä. Niin lähdimme
hänen kanssansa Drushina Andrejitshin perintötilaan. Ensin alussa oli
hän vain vaiti, eikä nostanut silmiänsäkään; sitten hän alkoi
vähitellen kysellä miehestänsä! mutta sitten, isäseni, sitä, tätä ja
kysyipä sinustakin, mutta, näet sinä, ei suoraan, vaan noin, ikäänkuin
vastenmielisesti, pois kääntyen, tiettyhän, naisten laita. Minä kerroin
hänelle kaikki, minkä tiesin mutta hän, herttainen, kävi vieläkin
surullisemmaksi, painoi alas päänsä, eikä koko matkalla enää puhunut
sanaakaan. Mutta kun lähenimme perintötilaa, näen hänen tulevan
levottomaksi. Mitä sinä, armollinen rouva, olet levoton? Hänelle,
armaiseni, kyyneleet silmiin. Minä häntä lohduttamaan.
-- Elä sure, sanon, bojaritar, Drushina Andrejitsh voi hyvin! Mutta
hän, kuullessaan Drushina Andrejitshin nimeä, alkoi itkeä vielä
katkerammin. Minä, kun katsoin häneen, en tiennyt enää mitä puhuakaan
hänelle. Ja ruhtinas Nikita Romanitshkin, sanoin, vaikka onkin
vankeudessa, voi myöskin hyvin! En tiennyt, armaiseni, mitä sanoa
hänelle, arvaan, ett'en puhunut oikein, mutta jotain oli sanominen.
Mutta kun lausuin sinun nimesi, armaiseni, niin hän äkkiä seisautti
hevosen, "Ei, sanoi, setä kulta, en voi mennä maatilalle!" -- mitäs
sinä, bojaritar, minne sinun on meneminen? -- "Setä kulta, sanoo,
näetkö kultaiset ristit, jotka näkyvät tuolta metsän takaa?" -- Näen,
armollinen rouva. -- "Se on, hän sanoo, neitsyjen luostari; minä tunnen
nuo ristit, saata minut sinne, setä kulta!" -- minä tahdoin kieltäytyä,
mutta hän vain yhäti: saata sinne, saata! -- "Minä, sanoo, odotan
siellä viikon, rukoilen Jumalaa, mutta sitten annan tiedon Drushina
Andrejitshille, hän lähettää minut noutamaan!" Mitäs tehdä, saatoin
hänet sinne, isäseni, sinne jätin hänet abbedissan haltuun.
-- Kuinka pitkältä on siihen luostariin? -- Serebrjani kysyi.
-- Myllystä oli neljäkymmentä juoksumittaa, armaiseni, Moskovasta on
ehkä pitempi. Mutta se on luultavasti meidän tiellämme, kun me menemme
Shisdriin.
-- Miheitsh! -- Serebrjani sanoi, tee minulle palvelus. Minä en voi
lähteä ennen aamua, minun miesteni on tsaarille ristiä suuteleminen.
Mutta aja sinä jo tänä yönä kahdella hevosella, älä säästä itseäsi
äläkä hevosia; pyydä päästä bojarittaren luo, kerro hänelle kaikki;
pyydä häntä, että hän vastaanottaisi minut, ettei hän päättäisi mitään,
ennenkuin on kohdannut minut!
-- Kuulen, armaiseni, kuulen, mutta pelkäätkö sinä että hän rupeaa
nunnaksi? Ei se tapahdu, isäseni. Vuoden kuluessa hän tietysti itkee,
eihän muuten voi; eikö hän surisi Drushina Andrejitshia, Jumala suokoon
hänelle ijankaikkisen elämän! Mutta sittenpä häät vietämme. Eihän
meidän ole ikuisesti, armaiseni, murhetta vastaan taisteleminen.
Miheitsh lähti samana yönä luostariin, mutta Serebrjani jo aamun
koittaessa lähti ottamaan jäähyväiset Godunovilta.
Boris Fedorovitsh palasi jo aamu-jumalanpalveluksesta, jossa hän
tapansa mukaan kävi tsaarin kanssa.
-- Miksi sinä niin varhain nousit? -- hän kysyi Nikita Romanovitshilta.
-- Se sopii meille, slobodan asukkaille, mutta sinä olisit voinut
levätä eilisen päivän jälkeen. Vai oliko sinulla rauhaton olo minun
luonani?
Mutta Godunovin vilkas katse osoitti, että hän tiesi syyn ruhtinaan
levottomuuteen.
Boris Fedorovitshin ystävällisyys, hänen myötätuntoisuutensa
Serebrjaniin, monta kertaa hänelle osoitetun apunsa, mutta
pääasiallisesti hänen hovilaisista eroava luonteensa viehätti hyvin
Nikita Romanovitshin hänen puoleensa. Hän tunnusti hänelle rakkautensa
Jelenaan.
-- Kaiken tuon tiedän jo kauan sitten! -- Godunov -- Arvasin sen jo
sinun ensi kerran slobodassa käydessäsi, siitä, miten sinä katsoit
Vjasemskiin. Mutta kun minä sitä varten aloin puhua Morosovista, puhuit
sinä hänestä vastenmielisesti, vaikka olit hänen ystävänsä. Sinä,
ruhtinas, et voi mitään salata. Mitä vain ajattelet, se jo heti näkyy
sinun kasvoissasi. Ja sinä puhutkin liian avomielisesti, Nikita
Romanitsh, salli minun sen sanoa sinulle. Minä eilen peljästyin sinun
tähtesi ja harmistuinkin, kun sinä niin itsepäisesti vastasit
tsaarille, ett'et tahdo kirjoittaa itseäsi opritshninaan.
-- Mitä minun olisi pitänyt vastata hänelle, Boris Fedorovitsh?
-- Sinun olisi ollut tsaaria kiittäminen ja hänen armonsa
vastaanottaminen.
-- Puhutko sinä leikkiä, Boris Fedorovitsh, vai tottako? Miten minä
olisin voinut siitä kiittää tsaaria? oletko itse kirjoitettu.
-- Se on toinen asia. Minä tiedän, mitä teen. Minä en vastusta tsaaria;
hän ei itse tahdo kirjoittaa minua siihen, niin minä olen itseni
asettanut. Mutta sinä kun olisit tullut tsaarin aseenkantajaksi ja
olisit ollut tsaarin läheisyydessä, niin siten olisit voinut palvella
koko maata. Me olisimme sinun kanssasi pitäneet yhtä ja ehkäpä lyöneet
koko opritshninan!
-- Ei, Boris Fedoritsh, en minä olisi sitä ymmärtänyt tehdä. Itse
sanot, että kaikki näkyy minun kasvoissani.
-- Sen vuoksi, ett'et sinä tahdo hallita itseäsi, ruhtinas. Kas, jos
sinä päättäisit hillitä suoraluonteisuuttasi ja vaikkapa nä'ön vuoksi
menisit opritshninaan, mitä kaikkia emmekö yhdessä sinun kanssasi
tekisi! Mutta nyt, katso minuun, olen aivan yksin, lyön kuin kala jäätä
vastaan,[39] jokaista minun on pelkääminen, jokaista sanaa miettiminen;
usein on pää pyörällä! Mutta jospa meitä olisi kaksi tsaarin luona,
niin voimatkin olisivat kahdet. Semmoisia miehiä, kuin sinä, ruhtinas,
ei ole monta. Sanon sinulle suoraan, minä jo ensi kerran sinut
nähdessäni luotin sinuun!
-- En kelpaa siihen toimeen, Boris Fedoritsh. Monta kertaa olen
koettanut olla muitten lailla, vaan ei siitä tule mitään. Mutta sinä,
Jumala suokoon sinulle terveyttä, sinä olet siinä mestari. Totta
sanoen, ensin alussa, ei minua miellyttänyt, että sinä ajattelet toista
ja puhut toisin; mutta nyt näen, mitä sinä tarkoitat, ja käsitän siten
olevan parempi. Mutta vaikka minä niin tahtoisinkin, niin en osaa; ei
Jumala antanut minulle semmoista taitoa. Mutta mitä siitä puhua!
Tiedäthän itse, tsaari lähettää minut omasta pyynnöstäni
rajavartijaväkeen.
-- Ei se mitään, ruhtinas. Sinä taas lyöt tatarit, tsaari sallii sinut
silmäinsä eteen. Aseenkantajana, tietysti, et enää voi olla, vaan jos
pyydät opritshninaan, niin sinut kirjoitetaan. Mutta vaikka ei
sattuisikaan, että löisit tatarit, kuitenkin tulet Moskovaan, kun
Jelena Dmitrievnan leskiaika loppuu. Älä pelkää, että hän rupeaa
nunnaksi, ei se tapahdu, Nikita Romanitsh, minä tunnen paremmin kuin
sinä ihmissydämen; ei hän rakkaudesta mennyt naimisiin Morosovin
kanssa, ei hän siis jää luostariin nyt. Minä rupean, jos tahdot sinun
ystäväksesi häissä.
-- Kiitos, Boris Fedoritsh, kiitos. Minä häpeän, että sinä teit minulle
niin paljon, vaan minä en voi millään sinulle maksaa. Jos olisi sinun
tähtesi kidutukseen meneminen, tahi taistelussa henkeni antaminen, niin
en ajattelisikaan. Mutta älä kutsu minua opritshninaan, ja tsaarin
lähellä en myöskään voi olla. Sitä varten on aivan omantunnon
kieltäyminen, tahi osaaminen olla niinkuin sinä. Mutta minä vain suotta
viekastelisin. Boris Fedoritsh, Herra on jokaiselle antanut omansa:
haukalla on oma lentonsa, joutsenella omansa, olkoon vain jokaisessa
totuus.
-- Siis sinä et enää soimaa minua, ruhtinas, etten minä käy suoraa
tietä, vaan kiertelen.
-- Synti olisi soimata sinua, Boris Fedoritsh. Vaikka en puhuisikaan
itsestäni, mutta kuinka paljo hyvää etkö ole tehnyt muille! Ja minun
pojillenikin olisi, ehkä, ilman sinua käynyt huonosti. Ei ilman syytä
kansa sinua rakasta! Kaikki sinuun toivovat, koko valtakunta katsoo
sinuun!
Keveä puna levisi Godunovin tummille kasvoille ja hänen silmissänsä
säihkyi ilo. Että semmoinen mies, kun Serebrjani, hyväksyisi hänen
käytöksensä, oli hänelle suureksi riemuksi ja todisteena lumoavasta
voimastansa.
-- Minä, puolestani kiitän sinua, ruhtinas, -- hän lausui. -- Yhtä
pyydän sinulta: koska et tahdo auttaa minua, niin, vähintäin, jos
kuulet minusta puhuttavan pahaa, niin elä usko niitä huhuja eläkä sano
minun panettelijoilleni kaikkia, mitä tiedät minusta.
-- Ole siitä vakuutettu, Boris Fedoritsh! En anna kenenkään edes
ajatellakaan sinusta pahaa, sen vähemmin puhua. Minun rosvoni jo nyt
rukoilevat sinun edestäsi, mutta kun tulevat synnyinmaahansa, niin
käskevät myös kaikkien tuttaviensa tehdä samaten. Jumala sinua
suojelkoon.
-- Herra suojelee lauhkeamielisiä, -- Godunov sanoi, luoden siveästi
silmänsä alas. -- Mutta kaikki tapahtuu hänen pyhän tahtonsa mukaan!
Jää hyvästi, ruhtinas, näkemiseen asti; elä unohda, että lupasit kutsua
minut häihin.
He syleilivät ystävällisesti toisiansa ja Nikita Romanitsh kävi
iloisemmaksi. Hän oli tottunut ajatukseen, ettei Godunov erehtyisi
luuloissansa ja hänen levottomuutensa Jelenan suhteen hävisi. Hetkisen
kuluttua ajoi hän jo jalkaväkensä etupäässä; mutta ennenkuin he
lähtivät slobodasta, tapahtui seikka, joka sen ajaa luulon mukaan, oli
pahana ennustuksena.
Erään kirkon luona seisautti sotaväen joukkoa kerjäläiset, jotka
tunkeutuivat kirkon portaitten ääressä, poikki kadun, ja jotka
odottivat rikkaita almuja joltain mahtavalta henkilöltä, joka oli
kirkossa.
Ajaen hitaasti eteenpäin, antaakseen kerjäläisjoukolle aikaa väistyä,
kuuli Serebrjani sielumessun ja kysyi, kenen edestä rukoillaan? Hänelle
vastattiin, että Grigori Lukjanovitsh Skuratov-Bjelski pitää
sielumessun poikansa Maksim Grigorjevitshin edestä, jonka tatarit
tappoivat. Siinä samassa kuului huuto, ja kirkosta kannettiin ulos
tunnoton, vanha nainen; kyyneleet valuivat hänen laihoilla
kasvoillansa, ja harmaat hiuksensa putosivat epäjärjestyksessä
samettilakin alta. Se oli Maksimin äiti. Maljuta, siviilipuvussa, tuli
ulos portaille ja hänen silmänsä kohtasi Serebrjanin silmiä, mutta
Maljutan kasvoissa ei ollut tällä kertaa petomaisuus, vaan ainoastaan
tylsämielisyys. Käskettyään laskea vaimon kirkon etehiseen, hän palasi
kirkkoon kuulemaan sielumessua, mutta rosvot ynnä Serebrjani,
paljastettuaan päänsä ja silmiään ristittyään, kulkivat kirkon portin
sivutse ja kuulivat kirkosta juhlallisesti kaikuvan: "pyhien kanssa
anna rauha!"
Tuo surullinen laulu ja Maksimin muisto vaikutti synkästi Serebrjaniin,
mutta hän muisti Godunovin lohduttavaiset sanat, jotka kohta poistivat
sielumessun surullisen vaikutuksen. Tien kääntyessä tummaan metsään,
katsahti hän taaksepäin Aleksandrovin slobodaan, ja kun Iivanan
palatsin kultaiset huiput katosivat näöstänsä, tunsi hän helpoituksen,
ikäänkuin kuorma olisi vierinyt hänen sydämmeltään!
Aamu oli raitis, kirkas. Entiset rosvot, nyt hyvästi puettuina ja
aseissa, astuivat tasaisin askelin Serebrjanin ja häntä seuraavien
ratsastajien jälessä. Viheriän tumma metsä ympäröi heidät joka sivulta.
Serebrjanin tulisenrohkea ratsu repäsi sivutsemennen lehtiä
alasriippuvista oksista, mutta Bujan, joka Maksimin kuoltua yhä seurasi
ruhtinasta, juoksi hänen edellään ja kohotti usein, tuulta haistellen,
karvaisen kuononsa tahi käänsi päänsä sivulle ja huipisti korvansa, kun
joku kaukainen jyske kuului metsästä.