Anteeksi anto.
Godunovilta tiedon saatuansa tuli Nikita Romanovitsh tsaarin pihaan
rosvojensa seuraamana.
Haavoitettuna, repaleissa, mikä nahkatakissa, mikä lammasnahkaturkissa,
joku virsuissa tai paljain jaloin, monen pää sidottuna, kaikki lakitta
ja aseitta, he seisoivat ääneti, rinnakkain, odottaen tsaarin
heräämistä.
Ei se ollut ensi kertaa, kun nuo pojat tulivat slobodaan; he olivat
käyneet siellä sekä guslinsoittajina, että kerjäläisinä ja karhua
kuljettajina. Muutamat heistä olivat viimeisessä tulipalossa, silloin
kun Persten Korshunin kanssa tuli vapauttamaan Serebrjanin. Monta
meille jo tuttua oli heidän seassansa, mutta moniaita puuttui. --
Puuttui ne, jotka, puollustaessaan Venäjän maata, jäivät Rjasanin
kentille, sekä ne, jotka voiton jälkeen, rakastaen kuljeksija-elämän
vapautta, eivät tahtoneet tuoda päätänsä tsaarille. Ei ollut siinä
Persteniä, ei Mitkaa, ei punatukkaista laulajaa eikä setä Korshunia.
Persten, tultuansa viimeksi slobodaan kaksintaistelu-päivänä, hävisi
Jumala tiesi minne, Mitka seurasi häntä; Serebrjani oli jo sitä ennen
lopettanut laulajan, mutta Korshunin repivät nyt koirat ja korpit
Kremlin muurin alla.
Jo kaksi tuutia odottivat nuo urhot, alakuloisina eivätkä aavistaneet,
että tsaari katseli heitä pienestä akkunasta, joka oli aivan portaitten
yläpuolella ja jonka koristetut tornit peittivät. Ei kukaan heistä
puhunut toverinsa eikä Serebrjanin kanssa, joka seisoi sivulla
ajatuksiinsa vaipuneena ja huolimatta portailla ja takatiellä
seisovista ihmisjoukoista. Uteliaitten seassa oli myöskin tsaarin
imettäjä. Hän seisoi portailla, nojaten sauvaansa ja katsoi kaikkia
elottomin silmin, odottaen tsaarin ilmestymistä, ehkä sen vuoksi, että
hän läsnäolollansa pidättäisi hänet uusista julmuuksista.
Iivana Vasiljevitsh, kylläksensä katsottuaan salaisesta akkunastansa
rikoksen alaisia, iloiten ajatellessaan, että he nyt ovat elämän ja
kuoleman välillä ja ett'ei heidän sydämensä nyt luultavasti ole keveä,
ilmaantui äkkiä portaille muutamien hovimestarien seuraamana.
Nähdessään tsaarin, joka oli puettu kultakankaiseen pukuun, nojaten
koristettuun sauvaansa, lankesivat rosvot polvillensa ja painoivat alas
päänsä.
Iivana oli vähän aikaa vaiti.
-- Terve, rosvot; -- hän virkkoi vihdoin, ja heittäen katseen
Serebrjaniin, jatkoi: -- Mitä varten sinä suvaitsit tulla slobodaan?
Ikävöitsetkö vankilaa?
-- Hallitsija! -- Serebrjani vastasi nöyrästi, -- vankilasta en minä
itse lähtenyt, vaan rosvot veivät minut, väkivaltaisesti. He myöskin
löivät Shirimin mursun,[36] Shahmatin, jonka sinun armosi tietää.
Yhdessä me löimme tatarit, yhdessä annamme itsemme sinun tahtosi
alaisiksi; mestaa tahi armahda meidät, miten sinun tsaarillinen armosi
suvaitsee!
-- Siis te tulitte silloin hakemaan hänet slobodasta -- Iivana kysyi
rosvoilta. -- Miten te hänet tunsitte?
-- Isä tsaari, -- rosvot vastasivat puoliääneen, -- hän pelasti
atamanimme, kun tahtoivat hirttää hänet Medvedjevkassa. Atamani hänet
vei ulos vankilasta.
-- Medvedjevkassa! -- Iivana lausui ja naurahti. -- Se oli luultavasti
silloin, kun sinä piiskoilla paukuttelit Homjakia seuroinensa? Kyllä
muistan asian. Annoin sinulle anteeksi ensimäisen rikoksesi, mutta sinä
olit heitetty vankeuteen meidän tuomiostamme, kun sinä jälleen
hyökkäsit minun miesteni kimppuun Morosovin talossa. Mitä sanot siihen?
Serebrjani aikoi vastata, mutta imettäjä keskeytti hänet.
-- Riittää jo kyllin luetella hänen rikoksiaan! -- hän sanoi vihaisesti
Iivanalle. -- Sen sijaan että palkitsisit häntä siitä, kun hän löi
pakanat ja puollusti Kristuksen kirkkoa, koetat sinä vain löytää
hänessä jotain rikosta. -- Eikö sinulle riittänyt piinaukset
Moskovassa, mokoma susi!
-- Vaiti, eukko, -- Iivana ankarasti sanoi, -- ei akkojen ole minua
opettaminen!
Mutta harmistuneena Onufrevnaan, ei hän tahtonut enemmin vihoittaa
häntä ja kääntyen pois Serebrjanista, lausui hän yhä vielä polvillaan
oleville rosvoille:
-- Missä on teidän atamaaninne, hirtettävät? Astukoon hän esiin.
Serebrjani vastasi rosvojen puolesta.
-- Ei heidän atamaninsa ole täällä, hallitsija. Hän lähti pois heti
Rjasanin tappelun jälkeen. Minä kutsuin häntä, mutta hän ei tullut.
-- Ei tullut! -- Iivana kertoi: -- minä arvaan, että tuo atamani on se
sama sokea, joka tuli minun luokseni makuuhuoneesen vanhuksen kanssa.
Kuulkaa, roistot! Minä käsken teidän etsimään atamanin ja pistämään
hänet seipään päähän!
-- Sinut itse, -- imettäjä murisi, -- pirut toisessa elämässä pistävät
seipään päähän!
Mutta tsaari teeskenteli, ettei hän kuullut ja jatkoi, katsoen
rosvoihin:
-- Mutta teidät, siitä kun te itse antauduitte minun valtaani, teidät
minä, olkoon niin, armahdan! Vierittäkää heille viisi tynnyriä simaa,
pihalle! No, mitä? Oletko tyytyväinen, vanha narri?
Imettäjä jupisi huulillaan.
-- Eläköön tsaari! -- rosvot huusivat, -- me palvelemme sinua,
isä-hallitsija! Ansaitsemme sinun armosi päillämme!
-- Antakaa heille, -- Iivana jatkoi, -- hyvä kauhtana ja grivenik[37]
kullekin. Minä annan kirjoittaa teidät opritshninaan. Tahdotteko,
hirtettävät, palvella minua opritshnikkeinä?
Muutamat rosvoista joutuivat hämilleen, mutta suurin osa huusi:
-- Valmiit olemme palvelemaan sinua, isä, mihin sinun armosi käskee!
-- Miten luulet, -- Iivana virkkoi tyytyväisen näköisenä Serebrjanille:
-- kelpaavatko he sotakuntoon?
-- Kyllä kelpaavat sotakuntoon, -- Nikita Romanovitsh vastasi, -- mutta
älä käske heitä kirjoittaa opritshninaan!
Tsaari luuli Serebrjanin pitävän rosvot semmoisen kunnian
ansaitsemattomina.
-- Kun minä ketä armahdan, niin en minä armahda puoleksi, -- hän lausui
juhlallisesti.
-- Mikä armo se onkaan! -- pääsi Serebrjanin huulilta.
Iivana katsoi häneen hämmästyneenä.
-- He, -- Nikita Romanovitsh jatkoi vähän hämillään, -- he, hallitsija,
ovat tehneet hyvän työn; ilman heitä olisivat tatarit ehkä menneet
Rjasaniin.
-- Niin miksi siis eivät voisi olla opritshninassa? -- Iivana kysyi,
lävistäen silmillään Serebrjanin.
-- Sentähden, hallitsija, -- Serebrjani lausui, turhaan koettaen
muodostaa puheensa sopivammaksi, -- sentähden hallitsija, että, ehkä he
ovatkin huonoa kansaa, niin kuitenkin paremmat, kun sinun rosvosi!
Tuo Serebrjanin odottamaton rohkeus saattoi Iivanan hämilleen.
Hän muisti, ett'ei se ollut ensi kerran, kun Nikita Romanovitsh
puhui hänelle niin vapaasti ja suoraan. Mutta kuitenkin oli
hän, joka jo oli kuolemaan tuomittu, itse vapaaehtoisesti palannut
slobodaan ja antautunut tsaarin valtaan. Ei häntä voinut syyttää
tottelemattomuudesta, ja tsaari ei tiennyt, mitä vastaisi tuohon liika
rohkeaan käytökseen, kun uusi henkilö veti hänen huomionsa puoleensa.
Rosvojen joukkoon pistäytyi huomaamatta muukalainen, kuusikymmen
vuotinen mies, siististi puettu, ja koetti, näyttämättä itseään
tsaarille, saada Serebrjanin huomion puoleensa. Muutamia kertoja hän jo
ojensi kätensä ja koetti ottaa kiinni ruhtinaan helmasta, mutta
saamatta sitä, hän lymyi taas rosvojen kesken.
-- Mikä rotta tuo on? -- tsaari kysyi, osoittaen muukalaista.
Mutta hän oli jo ehtinyt piiloutua joukkoon.
-- Väistykää, miehet, -- Iivana sanoi, -- tuokaa esiin tuo veitikka,
joka siellä piiloutuu!
Muutamat opritshnikit hyökkäytyivät joukkoon ja vetivät esiin
syyllisen.
-- Mikä mies sinä olet? -- Iivana kysyi, katsoen häneen
ylenkatseellisesti.
-- Hän on minun ratsupalvelijani, hallitsija, -- kiirehti Serebrjani
sanomaan, tunnettuaan vanhan Miheitshin, -- hän ei ole tavannut minua
siitä saakka...
-- Niin, niin, isä tsaari! -- Miheitsh vakuutti pelvosta sekä ilosta
änkyttäen: -- hänen ruhtinaallinen armonsa suvaitsee puhua totta!...
Emme ole nähneet toisiamme siitä päivästä saakka, kun ottivat kiinni
hänen armonsa! Sallihan, isä tsaari, minun katsella bojariani! Pyhä
Jumala, Nikita Romanovitsh! Minä jo luulin, ett'en enään saa nähdä
sinua!
-- Mitä sinä ai'oit sanoa hänelle? -- tsaari kysyi, Miheitshiin yhä
epäillen silmäillen, -- miksi sinä piilouduit rosvojen taa?
-- Pelkäsin, isä hallitsija, Iivana Vasiljevitsh, pelkäsin sinun
opritshnikkejäsi! Nuohan ovat, itsehän tiedät, hallitsija, nehän ovat
semmoista väkeä...
Ja Miheitsh puri kieleensä.
-- Mimmoista väkeä? -- Iivana kysyi, koettaen ottaa lauhkean katseen:
-- puhu, ukko, ujostelematta, minkälaista väkeä minun opritshnikkini
ovat?
Miheitsh katsahti tsaariin ja rauhoittui.
-- Ja semmoista me Litvan sotaretkeen saakka emme kuuna päivänä
nähneetkään! -- hän lausui äkkiä, rohkaistuneena tsaarin lauhkeasta
näöstä -- soimaamatta sanoen, epäillyttävä kansa, susi heidät syököön:
Tsaari katsoi tarkoin Miheitshiin, ihmetellen, että palvelija oli yhtä
avomielinen kuin hänen herransa.
-- Noh, mitä sinä häneen tuijotat -- imettäjä sanoi. -- Tahdotko niellä
hänet, vai mitä? Eikö hän puhu totta? Onko ennen Venäjällä nähty
semmoisia rosvoja?
Miheitsh tuli iloiseksi saatuansa apua.
-- Niin, oikein, eukko kulta, -- hän sanoi. -- Heistä kaikki pahuus on
tullutkin Venäjälle! He syyttivät väärin bojariakin! Älä luota heihin,
hallitsija, älä luota heihin! Koirain kuonot ovat heillä satulalla,
koirain haukunta kielellänsä! Minun herrani palveli sinua uskollisesti,
mutta Vjasemski ja Homjak väärin häntä syyttivät! Kas oikein sanoikin
tuo eukko-kulta, ettei moisia lihansyöjiä ole ennen nähty Venäjällä!
Ja, katsoen ympärillään oleviin opritshnikkeihin, Miheitsh läheni
Serebrjania. -- "Vaikka olettekin muka susia, vaan nyt ette syö!"
Tsaari, astuessaan ulos portaille, oli päättänyt antaa anteeksi
rosvoille. Hän tahtoi vain pitää heidät vähän aikaa epäilyksessä.
Imettäjän soimaukset sattuivat sopimattomasti ja olivat vähällä saattaa
Iivanan vihastumaan, mutta onneksi hän sattui olemaan lauhkealla
mielellä ja vihastumisen sijaan hän päätti pilkata Onufrevnaa ja
alentaa hänen arvoansa hovilaisten silmissä ja siinä samassa laskea
leikkiä Serebrjanin ratsupalvelijan kanssa.
-- Siis sinua ei miellytä opritshnina? -- hän kysyi Miheitshiltä
ystävällisellä katseella.
-- Ketä se miellyttää, isä hallitsija! -- Siitä hetkestä saakka, kun
palasimme Litvasta, on siitä tullut kaikki onnettomuus minun bojarini
ylitse. Jos niitä ei olisi, Jumala varjelkoon noita nylkijöitä, niin
herrani olisi kuten ennenkin kunniassa sinun armosi luona.
Ja Miheitsh katsahti taasen peljäten tsaarin henkivartijoihin, mutta
samassa ajatteli itsekseen: "Oh, susi heidät syököön, vaikka pääni
menettäisin, mutta puhdistanpa herrani tsaarin edessä!"
-- Hyvä palvelija sinulla on: -- tsaari sanoi Serebrjanille. -- Olkoot
minunkin palvelijani yhtä uskolliset minulle! Onko hän jo kauvan ollut
sinulla!
-- Minä, isäseni, Iivana Vasiljevitsh, -- Miheitsh vastasi jo aivan
rohkeana tsaarin kiitoksesta, -- minä palvelen ruhtinasta aivan hänen
lapsuudestansa saakka. Ja hänen isä-vainajaansa minä palvelin ja isäni
palveli hänen iso-isäänsä, ja minun lapseni, jos niitä minulla olisi,
palvelisivat hänen lapsiansa!
-- Vai ei sinulla ole lapsia, ukkoseni? -- tsaari kysyi vielä
lempeämmin.
-- Oli kaksi poikaa, isäseni, mutta Herra otti molemmat. Molemmat
kaatuivat sinun palveluksessasi Polotskin kentällä, kun me Nikita
Romanitshin ja ruhtinas Pronskin kanssa pelastimme Polotskin. Vanhemman
pojan, Vasilin, kimppuun hyppäsi vihollinen Ljahi ja halkasi hänen
päänsä, mutta nuoremman, Stepanin, rintaan ampuivat luodilla, aivan
olkahaarniskan läpi noin paljon ylempänä vasenta rintaa.
Ja Miheitsh näytti sormellaan rinnassansa paikan, johon luoti oli
sattunut Stepaniin.
-- Kas sitä! -- Iivana virkkoi, päätänsä pudistaen ja teeskennellen
ikäänkuin säälisi Miheitshin poikia. -- Noh, mitäpä tehdä, ukkoseni,
Jumala heidät otti, saat vielä toisia!
-- Mistäpä heitä saisin? Vaimoni on kuollut, ja eihän hihan suusta voi
lapsia pudistaa!
-- Mitä, -- tsaari lausui, ikäänkuin lohduttaen vanhusta, -- vieläpä,
jos Jumala tahtoo, löydät toisen vainon!
Miheitshiä huvitti suuresti tuo keskustelu tsaarin kanssa.
-- Niin, kyllä sitä tavaraa löytyy, -- hän vastasi hymyillen, -- mutta
en minä ole halukas naisiin, isä tsaari, ja olen jo liian vanha siihen
toimeen!
-- Ei kaikki eukot ole yhtäläisiä! -- Iivana huomautti ja, temmaten
Onufrevnaa liivistä: -- Kas, tässä on sinulle vaimo! -- hän lausui ja
työnsi eukon esiin. -- Ota hänet, vanhus, elä hänen kanssansa
rakkaudessa ja sovussa ja synnytä lapsia!
Opritshnikit, huomatessaan tsaarin laskevan leikkiä, nauraa hohottivat,
mutta Miheitsh hämmästyksissään katsoi tsaariin, jos ehkä hänkin
nauraisi, mutta Iivanan kasvoissa ei ollut hymyilyä.
Imettäjän elottomat silmät säihkyivät.
-- Sinä hävytön, hän huusi Iivanalle; -- jumalaton! Annanko minä sinun
itseäni pilkata! Sinä hävytön, hyi! Sinä tunnoton kerettiläinen!
Eukko koputti sauvallansa portaaseen, ja hänen huulensa vielä
vihaisemmin liikkuivat, mutta nenänsä kävi siniseksi.
-- Älä suutu, mummo, -- tsaari sanoi, -- minä kosin sinulle hyvän
miehen; hän rupeaa sinua rakastamaan, lahjoittamaan ja ymmärrystä
opettamaan! Mutta häät vietämme jo tänä iltana jumalanpalveluksen
jälkeen. No, mitä pidät vaimostasi, ukko?
-- Armahda, isä hallitsija! -- Miheitsh lausui aivan peljästyneenä.
-- Mitä? Eikö hän miellytä sinua?
-- Vieläkö miellyttäisi, isäseni! -- Miheitsh vaikeroi, astuen
taaksepäin.
-- Kärsit -- rakastut! -- Iivana lausui, -- ja minä annan hänelle hyvät
myötäjäiset!
Miheitsh katsoi kauhulla Onufrevnaan, jonka tsaari yhä piti liivistä.
-- Isä, Iivana Vasiljevitsh! -- hän huudahti, langeten polvilleen: --
käske mestata minut, mutta älä vaadi minun ottamaan sellaista häpeää!
Ennen menen mestauslavalle, ennen kuin nain hänen armonsa, susi hänet
syököön!
Iivana Vasiljevitsh oli hetkisen ääneti ja äkkiä purskahti ääneen
nauramaan.
-- Noh, -- hän lausui, vihdoin päästäen Onufrevnan, joka kiiruhti pois,
toruen ja sylkien, -- kunnia on tarjottu, vahingosta Jumala
varjeli![38] Minä tahdoin teidän onneanne, mutta väkisin en teitä vihi!
Palvele niinkuin ennenkin herraasi, ukko, mutta sinä, Nikita, tule
tänne. Annan sinulle anteeksi toisenkin rikoksesi. Mutta noita retkuja
en kirjoita opritshninaan, urhoni ehkäpä siitä loukkautuvat. Menkööt
Shisdriin, vartijaväkeen. Koska he ovat mieltyneet tatareihin, saavat
kyllä kenen kanssa hyvänsä keskustella. Mutta sinä, -- hän jatkoi
erinomaisen suosiollisella äänellä, ilman tavallista pilkkaamistansa ja
laskien kätensä Serebrjanin olalle, -- sinä jäät minun luokseni. Minä
sovitan sinut opritshninan kanssa. Kun lähemmin tutustut meihin, niin
et enään ujostele. Hyvä on lyödä tatareja, mutta ei ainoastaan ne ole
minun vihollisiani, on niitä vielä pahempiakin. Niitä opi puremaan ja
luudalla lakaisemaan. Ja tsaari taputti Serebrjania olalle. -- Nikita
-- hän sanoi suosiollisesti ja yhä pitäen kättänsä ruhtinaan olalla, --
sinulla on totinen sydän, kielesi ei tunne viekkautta; semmoisia
palvelijoita minä juuri tarvitsen. Kirjoita itsesi opritshninaan, minä
annan sinulle poismenneen Vjasemskin paikan. Sinuun minä luotan, sinä
et kavalla minua.
Kaikki opritshnikit katsoivat kateudella Serebrjaniin, he jo näkivät
hänessä uuden, nousevan tähden ja Iivanasta kauvempana seisovat
alkoivat jo kuiskata keskenänsä ja osoittaa mielipahaansa siitä, että
tsaari, heidän palveluksistansa huolimatta, asettaa heitä ylemmäksi
maanpakolais-kuljeskelijan, ensimmäisen luokan bojarin, joka oli vanhaa
ruhtinaallista sukua.
Iivanan sanat koskivat kipeästi Serebrjanin sydämeen.
-- Hallitsija, -- hän sanoi, itsensä hilliten, -- kiitän sinua armosi
edestä, mutta salli minunkin yhtyä vartijaväkeen. Täällä ei ole minulla
mitään tehtävää, slobodan tapoihin en ole tottunut, mutta siellä minä
palvelen sinun armoasi niin kauan, kuin voimat riittävät.
-- Vai niin, -- Iivana lausui ja otti kätensä pois Serebrjanin olalta:
-- siis me emme kelpaa hänen ruhtinaalliselle armollensa! Varmaankin on
kunniallisempaa olla varkaitten seurassa, kuin minun soturinani! No
niin, -- hän jatkoi ivallisesti, -- minä en tunkeu kenenkään
ystävyyteen, enkä väkisin pidä ketään. Kun olette tottuneet yhdessä
olemaan, niin palvelkaa yhdessä. Onnellista matkaa, rosvojen päämies!
Ja katsahtaen ylenkatseellisesti Serebrjaniin, käänsi tsaari hänelle
selkänsä.