Palajaminen slobodaan.
Kauhulla peljästettyänsä Moskovan, tahtoi tsaari nyt esiintyä
armollisena ja jalomielisenä. Hänen käskystänsä avattiin vankihuoneet
ja vangit, jotka eivät enään aavistaneetkaan anteeksiantamusta,
vapautettiin kaikki. Muutamille Iivana lähetti lahjoja. Näytti siltä,
kun kauvan sitten hänessä syttynyt ja palanut viha olisi puhkeunut ulos
viimeisessä mestauksessa ja lentänyt hänen sielustansa niinkuin
tulipatsas tultasuitsevasta vuoresta. Hänen järkensä rauhoittui, hän
lakkasi etsimästä petosta.
Ei Iivana aina, viatonta verta vuodatettuaan, kuunnellut omantuntonsa
soimauksia. Ne riippuivat myöskin muista tapahtumista. Taivaan merkit,
äkillinen ukkosen jyrinä, kansan onnettomuudet peljästyttivät hänen
arkaa mielikuvitustansa ja pakoittivat hänet joskus julkiseen
katumukseen; mutta kun ei ollut merkkejä, ei nälkää, eikä tulipaloja,
silloin hänen sisällinen äänensä oli vaiti ja omatuntonsa nukkui. Niin
myös nytkin oli Iivanan sieluntila häiritsemätön. Hän tunsi murhiansa
tehtyään jonkinmoisen tyydytyksen ja levon, ikäänkuin nälkäinen, joka
on saanut kylläksensä ruokaa. Hän enemmän tavan ja määrättyjen
sääntöjen mukaan, kun sydämen vaatimuksesta, palatessansa slobodaan,
seisahtui muutamiksi päiviksi rukoilemaan Troitskin lavraan.[35]
Pitkin koko tietä heittivät hänen edellänsä ajavat poliisipäälliköt
kourittain hopearahoja kerjäläisille, ja lähtiessään lavrasta, hän
jätti arkkimandriitalle rikkaan lahjan rukouksia varten hänen
terveytensä edestä.
Slobodassa sillä aikaa valmistautui odottamaton tapaus.
Godunov, joka oli edelläpäin lähetetty valmistamaan tsaarille
juhlallisen vastaanoton, istui, asiansa toimitettuaan, kotonaan,
hirsisessä pirtissään, nojaten käsivarsiaan tammiseen pöytään, tukien
kädellänsä päätään. Hän mietti viimeksi kuluneiden päiväin
tapahtumisista, mestauksesta, josta hänen oli onnistunut poistua,
julman tsaarin kummallisesta luonteesta sekä keinoista, miten
säilyttäisi hänen suosionsa, osaa ottamatta opritshninan tekoihin, kun
palvelija tuli ilmoittamaan, että portaitten edessä odottaa ruhtinas
Nikita Romanovitsh Serebrjani.
Tuon nimen kuullessaan Godunov nousi hämmästyneenä penkiltänsä.
Serebrjani oli hallitsijan maanpakolainen, kuolemaan tuomittu. Hän
karkasi vankeudesta, ja mikä hyvänsä tekeminen hänen kanssansa voisi
maksaa Boris Fedorovitshille pään. Mutta kieltää ruhtinaalta
vieraanvaraisuutta, tahi antaa hänet tsaarin valtaan, olisi halpa teko,
johon Godunov ei voinut ryhtyä kadottamatta kansan luottamusta, josta
hän piti kaikkein enin. Siinä samassa hän muisti tsaarin nyt olevan
hyvällä tuulella, ja silmänräpäyksessä hän käsitti, miten tässä oli
meneteltävä.
Astumatta ulos portaille Serebrjania vastaanottamaan, käski hän heti
saattaa hänet pirttiin. Vieraita ei ollut läsnä ja, kerran päätettyään
vastaan ottaa ruhtinaan, Godunov osoittaa hänelle todellista
ystävyyttä.
-- Terve, ruhtinas, -- hän sanoi syleillen Nikita Romanovitshiä, --
tervetullut, käy istumaan; miten sinä päätit palata takaisin slobodaan,
Nikita Romanitsh? Mutta suo ensin kestittää itseäsi, sinä tietysti olet
matkastasi uupunut.
Godunovin käskystä tuotiin pöydälle ruokia ja muutamia viinimaljoja.
-- Sano, ruhtinas, -- Godunov kysyi huolellisesti, -- näkivätkö sinut,
kun astuit portaille?
-- En tiedä, -- Serebrjani vastasi avomielisesti, -- ehkä näkivätkin,
minä en piileksinyt, suoraan ajoin asuntosi luo! Minä tiedän, ett'et
sinä pidä yhtä opritshninan kanssa.
Godunov synkistyi.
-- Boris Fedorovitsh, -- Serebrjani jatkoi luottavasti, -- näehän, minä
en ole yksin; minun kanssani tuli pari sataa rosvoa Rjasanin seuduilta.
-- Mitä sanot, ruhtinas! -- Godunov huudahti.
-- He, -- Serebrjani jatkoi, -- jäivät tulliportin ulkopuolelle. Me
kaikin tuomme päämme hallitsijalle! Mestatkoon meidät tahi armahtakoon,
miten hän vain suvaitsee!
-- Kuulin minä, ruhtinas, kuulin, miten sinä niiden kanssa löit
tatarilaiset; mutta tiedätkö sinä, mitä sittemmin tapahtui Moskovassa?
-- Tiedän, -- Serebrjani vastasi ja synkistyi. -- Minä, tullessani
tänne, ajattelin: opritshnina on häviämäisillään, mutta täällä ovatkin
asiat entistä huonommat. Antakoon Jumala tsaarille anteeksi! Mutta se
on sinulle synti, Boris Fedoritsh, että sinä olet vaiti ja vain
katselet kaikkea tuota!
-- Ah, Nikita Romanitsh, sinä olet, kuten huomaan, yhä se sama! Mitä
minä sanoisin tsaarille? Kuuntelisiko hän minua, niinkö?
-- Vaikkapa ei kuuntelisikaan, -- Serebrjani virkkoi itsepäisesti, --
kuitenkin tulisi sinun puhua. Keneltä hän sitten kuulisi totuuden, jos
ei sinulta?
-- Ja sinä luulet, ettei hän tiedä totuutta? Sinä todellakin luulet
hänen uskovan kaikki ne ilmiannot, joiden tähden niin paljon ihmisiä on
mestattu?
Tuon sanottuaan Godunov oli vähällä purra kieltänsä, mutta muisti, että
hän puhui Serebrjanille, jonka rehelliset kasvot eivät antaneet aihetta
epäluuloon petoksesta.
-- Ei, hän jatkoi puoliääneen, -- syyttä sinä minua soimaat, ruhtinas.
Tsaari teloittaa niitä, joita hän vihaa, mutta hänen ylitsensä ei ole
kenelläkään valtaa. Kuninkaan sydän on Jumalan kädessä, sanoo Pyhä
Raamattu. Morosov koetti olla suora häntä kohtaan; mitä siitä seurasi?
Morosov teloitettiin, mutta ei muille tullut sen paremmaksi. Mutta
sinä, Nikita Romanitsh, et säästä päätäsi, koska, kuultuasi
moskovalaisesta mestauksesta, rohkenit tulla slobodaan?
Morosovin nimen kuullessaan Serebrjani huokasi. Hän rakasti Drushina
Andrejitshiä, vaikka bojari oli ryöstänyt hänen onnensa.
-- Mitä, Boris Fedoritsh, -- hän vastasi Godunoville, -- mitä on
tapahtuva, sitä ei voi välttää. Ja, totta sanoen, olen kyllästynyt
elämään; ei ole ihana nyt elämä Venäjällä!
-- Kuuleppas ruhtinas; sinä et säästä itseäsi: semmoinen on varmaan
sinun luonteesi; mutta Jumala sinut suojelee. Vaikka sinä tähän saakka
yhä pyrit paulaan, kuitenkin jäit eheäksi. Varmaan et sinä ole hukkuva,
et mistään syystä. Jos sinä olisit viikkoa ennemmin palannut, en tiedä,
miten sinulle olisi käynyt, mutta nyt on ehkä toivoa; mutta älä
kiirehdi Iivana Vasiljevitshin silmiin, anna minun ensin nähdä hänet.
-- Kiitos sinulle, Boris Fedoritsh; älä sinä liioin huolehdi minun
tähteni; mutta jos voit, niin auta rosvoja pääsemään pulasta. Vaikka he
ovatkin huonoa kansaa, ovat he nyt korvanneet rikoksensa.
Godunov katsahti ihmetellen Nikita Romanovitshiin. Hän ei voinut tottua
ruhtinaan suoraan luonteesen ja hänen välinpitämättömyytensä omasta
elämästänsä näytti Godunovista luonnottomalta.
-- Mitä, ruhtinas, -- hän kysyi -- surustako et tahdo elää.
-- Ehkäpä surustakin. Mitä varten nyt on eläminen? Uskotko, Boris
Fedoritsh, usein tulee Kurbskin muistooni, ajattelen hänestä ja
peljästyn itseäni: näyttää siltä, kun tekisi mieli jättää siltä
synnyinmaan ja lähteä Ljahien luo, jos eivät he olisi meidän
vihollisiamme.
-- Niin juuri, ruhtinas! Nykyiseen aikaan on meillä vain kaksi tietä:
joko tehdä niinkuin Kurbski -- paeta ainiaksi synnyinmaasta, tahi,
kuten minä -- jäädä tsaarin luo ja etsiä hänen suosiotansa! Mutta sinä
et tee sitä etkä tätä; tsaarin luota et lähde, mutta tsaarin kanssa et
pidä yhtä: sillä lailla on mahdotonta, ruhtinas; joko yksi tahi toinen.
Jos tahdot jäädä Venäjälle, niin noudata tsaarin tahtoa. Ja jos hän
mielistyy sinuun, niin ehkä hän itsekin kääntää mielensä pois
opritshninasta. Kas esimerkiksi, jos meitä olisi kaksi hänen luonansa;
toinen toistansa auttaisi; tänään minä sanoisin sanasen, huomenna sinä,
jotain aina jäisi hänen mieleensä; sanotaanhan, että vesipisara, kun se
aina putoaa samaan paikkaan, vihdoin uurtaa kivenkin. Mutta äkkiään et
vaikuta mitään.
-- Jos hän ei olisi tsaari, -- Serebrjani lausui synkästi, -- niin
kyllä tietäisin, mitä tehdä mutta nyt en ymmärrä mitään; Jumala kieltää
olemasta häntä vastaan mutta pitää yhtä hänen kanssansa en voi. Vaikka
hän minut repisi palasiksi, niin en sittenkään rupea opritshninan
ystäväksi!
-- Odota, ruhtinas, älä epäile. Muista, mitä minä sinulle ennen puhuin!
Jättäkäämme opritshnikit! Älkäämme vastustako tsaaria! He itse
hävittävät toinen toisensa! Kas nyt ei enään ole kolmea etevimpää: ei
kumpaakaan Basmanovia eikä Vjasemskia? Odotahan vain, ruhtinas, niin
koko opritshnina pureksii itsensä kuoliaaksi!
-- Mutta siihen saakka voi mitä tahansa tapahtua! -- Serebrjani sanoi.
-- Siihen saakka, -- Godunov vastasi, joka ei tahtonut äkkiä esiintuoda
ajatusta, jonka hän aikoi painaa Serebrjanin mieleen, -- siihen saakka,
jos tsaari antaa sinulle anteeksi, voit uudelleen mennä tatarilaisia
vastaan; se ei estä asiaa.
Serebrjanin ajatuksiin ei kaksi eri asiaa helposti kerrallaan
soveltunut, ja toivo lähteä tatarilaisia vastaan ajoi hetkeksi pois
hänet valtaavan synkkämielisyyden.
-- Niin, -- hän sanoi, -- tatarien lyöminen onkin vain meillä
jälellä! Jos emme odottaisi heitä vieraiksemme, vaan hyökkäytyisimme
Krimiin, ja vieläpä kasakkojen kanssa yhdessä, niin ehkäpä Krimin
valloittaisimmekin.
Ja hän naurahtikin sitä ajatellessaan.
Godunov alkoi keskustella hänen kanssansa hänen väkivaltaisesta
vapauttamisestansa ja Rjasanin tappelusta. Jo alkoi tulla pimeä, mutta
he yhä vaan istuivat, keskustellen maljojen ääressä.
Serebrjani vihdoin nousi seisaalleen.
-- Jää hyvästi, bojari, -- hän sanoi, -- kohta on yö käsissä.
-- Minne matka, Nikita Romanitsh? Jää minun luokseni yöksi: huomenna
tsaari tulee, niin minä ilmoitan sinut.
-- En voi, Boris Fedoritsh, minun on aika mennä omieni luo. Pelkään,
etteivät he kenenkään kanssa telmisi. Jos tsaari olisi slobodassa,
olisimme suoraan tulleet hänen luoksensa katuen ja tulkoon, mitä Jumala
suo; mutta näitten rosvojen kanssa et tule toimeen. Vaikka me
seisahtuisimme aivan sivulle, aivan metsän lähelle, kuitenkin voi joku
joukko hyökkäytyä.
-- No, niin jää hyvästi, Nikita Romanitsh! Muista vain, älä tule
tsaarin luo, odota siksi, kun lähetän sinua tuomaan!
-- Odota, älä mene sen kautta, ruhtinas, -- Godunov jatkoi, nähdessään,
että Serebrjani aikoi mennä pääkäytävään, ja, tarttuen hänen käteensä,
saattoi hänet takaportaille.
-- Jää hyvästi, Nikita Romanitsh, -- hän taasen virkkoi, syleillen
Serebrjania. -- Jumala on armollinen, ehkäpä asiasi vielä paranee.
Ja odotettuaan siksi, kun ruhtinas istahti hevosensa selkään ja ajoi
ulos takatietä, Godunov palasi pirttiin, hyvin tyytyväisenä, ettei
Serebrjani käyttänyt hänen tarjoustansa jäädä hänen taloonsa yöksi.
Seuraavana aamuna tsaari ajoi juhlallisesti slobodaan, ikäänkuin olisi
voiton saanut. Opritshnikit seurasivat häntä huutaen: Haidaa! Haidaa!
tulliportista aivan palatsiin saakka.
Ainoastaan vanha imettäjänsä, Onufrevna, otti hänet vastaan toruen:
-- Sinä peto! -- hän lausui, tullen häntä vastaan portailla, -- miksi
maa vielä kantaa sinua, raateleva peto? Veri haisee sinusta, murhaaja!
Kuinka uskalsit sinä mennä pyhän Sergein luo moskovalaisen tekosi
jälkeen. Herran ukkosen nuoli sinut tappakoon, sinä kirottu, ja sinun
saatanallisen sotajoukkosi.
Mutta tällä kertaa eivät imettäjän nuhteet mitään vaikuttaneet. Ulkona
ei ollut ukkosen ilma eikä myrskyä. Aurinko loisti kirkkaasti selkeällä
taivaalla ja värit sekä kultamaalaukset välkkyivät heleästi palatsin
kirjavilla rakennuksilla ja tornien taidetekoisilla huipuilla. Iivana
ei vastannut sanaakaan, vaan meni eukon ohitse sisähuoneisiinsa.
-- Odota, odota! -- hän jatkoi, katsoen hänen peräänsä ja koputtaen
sauvallansa permantoon, iskee Jumalan nuoli sinun teremiisi, polttaa
hän sinun koko Jumalattoman slobodasi!
Ja eukko meni huoneesensa hitaasti astuen ja heittäen vihaisia katseita
hovilaisiin, jotka väistyivät hänestä taikauskoisella pelolla.
Samana päivänä, päivällisten jälkeen, Godunov, nähdessään tsaarin
olevan iloisena ja tyytyväisenä ja, päinvastoin tapaansa, menevän
lepäämään, seurasi häntä makuuhuoneesen. Iivana Vasiljevitshin suosio
salli hänelle sen oikeuden, erinomattain jos hänellä oli jotain
ilmoitettavaa, jota ei jokaisen ollut kuuleminen.
Tsaarin makuuhuoneessa oli kaksi vuodetta: toinen paljaista laudoista,
jolla Iivana Vasiljevitsh lepäsi lihan kiduttamiseksi, sielun tuskien
ja katumuksen hetkinä; toinen, leveämpi, oli pehmeillä lammasturkeilla,
untuva- ja silkkipatjoilla peitetty. Siinä tsaari lepäsi, silloin kun
ei mikään häirinnyt hänen ajatuksiansa. Tosin tapahtui tuo harvoin ja
viimeksi mainittu makuusija jäi enimmin koskematta.
Oli tarpeen hyvästi tuntea Iivana Vasiljevitshin luonnetta, ettei
erehtyisi hänen mieleensä nähden. Ei hän aina omantunnon vaivaamana
ollut taipuisa armeliaisuuteen. Hän usein luuli omantunnon vaivansa
olevan saatanan kiusauksia, joka koetti viekoittaa hänet pois petoksen
hävittämisestä, ja silloin, sydämen lepyttämisen sijaan hän, perkeleen
harmiksi, rukouksia rukoillen, tehden ristinmerkkejä, teki vielä
enemmän hirmutöitä. Eikä myös aina levollisuus, joka näkyi hänen
kasvoillansa, ollut sisällisen rauhan osoitteena. Se oli usein vain
peitteenä ja tsaari, lahjoitettu erinomaisella terävällä silmällä ja
taidolla arvata muitten ajatuksia, usein petti sitä, kenen kanssa hän
puhui ja pelästytti hänet odottamattomalla vihalla, juuri sinä hetkenä,
kun tämä oli toivonut armoa.
Mutta Godunov oli tutkinut tsaarin luonteen vähimmätkin seikat ja
ymmärsi hänen kasvojensa muille huomaamattomat muutokset.
Odotettuaan siksi, kun tsaari heittäytyi untuvavuoteelleen ja
nähdessään hänen kasvoissaan vain väsymyksen, sanoi Boris Fedorovitsh
ilman minkäänlaisia valmistuksia:
-- Tiedätkö hallitsija, että sinun maanpakolaisesi on löydetty?
-- Kuka? -- Iivana kysyi haukotellen.
-- Nikita Serebrjani, se sama, joka sinun kavaltajaasi, Vjasemskia, löi
miekalla ja joka oli vankeuteen suljettu.
-- Ahaa! -- Iivana sanoi: -- varpunen saatiin kiinni. Kuka hänet otti?
-- Ei kukaan, hallitsija. Hän itse tuli, ja toi kaikki rosvot mukanaan,
jotka hänen kanssansa löivät tatarit Rjasanin luona. He Serebrjanin
kanssa toivat sinun tsaarilliselle armollesi katuvaisina päänsä.
-- Muistivat! -- Iivana sanoi. -- Näitkö hänet?
-- Näin, hallitsija, hän tuli suoraan minun luokseni, hän luuli sinun
armosi olevan slobodassa ja pyysi, että minä puhuisin sinulle hänestä.
Minä ajattelin ottaa hänet vangiksi, mutta ehkä Grigori Lukjanitsh
olisi sanonut, että minä häntä väijyn. Tiedän, ett'ei Serebrjani mene
pois, koska hän itse toi sinulle päänsä.
Godunov puhui suoraan, rehellisin kasvoin, vähääkään hämmästymättä,
ikäänkuin hänessä ei olisi ollut viekkauden varjoakaan, eikä
vähintäkään sääliä Serebrjania kohtaan. Kun hän, päivä sitä ennen,
saattoi hänet takaportaita myöten, ei hän tehnyt sitä salatakseen
tsaarilta hänen käyntiänsä (se olisi ollut liian vaarallista), vaan
ett'ei kukaan slobodan asukkaista olisi ehtinyt sitä ilmoittaa
Iivanalle ja kääntää hänen mieltänsä Godunovia vastaan. Muistutuksen
Vjasemskista, esittäen Serebrjania mestatun ruhtinaan vihollisena, oli
jo ennakolta Boris Fedorovitsh miettinyt ja valmistanut.
Tsaari haukoitteli vielä kerran, mutta ei vastannut mitään, ja Godunov,
tutkien jokaisen piirteen hänen kasvoissansa, ei huomannut hänessä
ilmeistä eikä salattua vihaa. Päinvastoin hän huomasi, että tsaaria
miellytti Serebrjanin aikomus antautua hänen tahtonsa alaiseksi.
Iivana verta vuodattaessaan ja kaikkia kauhistuttaessaan tahtoi sen
ohessa, että häntä pidettäisiin oikeutta rakastavana ja vieläpä
armollisenakin. Hänen murhansa olivat aina peitetyt ankaran oikeuden
muodolla ja luottamus hänen jalomielisyyteensä sitä enemmän häntä
liehakoitsi, koska semmoinen luottamus harvoin tuli esiin. Vähän
odotettuaan päätti Godunov vaatia Iivana Vasiljevitshiltä vastauksen.
-- Miten käsket, hallitsija, -- hän kysyi: -- kutsunko Grigori
Lukjanitshin luoksesi?
Mutta viimeiset mestaukset olivat kyllästyttäneet Iivanaa; muutamat
päät eivät voineet antaa hänelle tyydytystä, eikä herättää hänessä nyt
joksikin ajaksi nukkunutta veren himoa.
Hän katsoi tarkasti Godunoviin.
-- Luuletko sinä, etten minä voi elää ilman tappamatta? -- hän sanoi
ankarasti. -- On ero pahantekijöillä, jotka hävittävät valtakuntaa ja
Nikitalla, joka haavoitti Afonjkan. Mutta rosvoja katson, ken heistä on
mestattava, ken armahdettava. Tulkoot he kaikin Nikitan kanssa
pääportaitten eteen, pihaan. Kun lähden makuuhuoneestani, niin näen,
mitä heidän kanssansa on tekeminen!
Godunov toivotti tsaarille hyvää lepoa ja lähti pois, syvään kumartaen.
Kaikki riippui nyt siitä, millä mielellä Iivana olisi herätessään.