Mestaus.
Litvalaisten lähettiläiden pois lähdettyä juhlallisen mestauspäivän
aattona, näkivät Moskovan asukkaat kauhulla valmistukset siihen.
Suurella kauppapaikalla, "Kiinalais-kaupungin" sisäpuolella, oli
pystytetty paljon hirsipuita. Niiden keskellä seisoi muutamia
lautatelineitä lavoineen. Vähän kauempana riippui patsaiden välipuulla
hirmuisen iso, rautainen kattila. Telineitten toisella puolella
törrötti yksinäinen patsas, siihen kiinnitettyne ketjuineen, ja patsaan
ympäri työmiehet latoivat puita rovioksi. Eriskummallisia,
monenlaatuisia koneita näkyi hirsipuitten välissä ja herättivät
kansajoukossa kauheita aavistuksia, joista sydäntä jo edeltäpäin särki.
Vähitellen lähtivät kaikki kauppatorille kaupittelemaan tulleet pois
pelvosta. Ei vain tori, mutta myös sitä ympäröivät kadut tyhjentyivät.
Asukkaat sulkeutuivat huoneisiinsa ja puhuivat kuiskaten tulevasta
tapahtumisesta. Huhu hirmuisista valmistuksista kulki ympäri koko
Moskovan, ja joka paikassa hallitsi äänettömyys. Myymälät suljettiin,
ei ketään näkynyt kaduilla ja ainoastaan vähän väliä ajoivat niitä
pitkin kuriirit, käskyillä lähetetyt Arbatista, jossa Iivana oli
sijoittunut huvilassaan. "Kiinalaisessa kaupungissa" ei kuulunut muuta,
kuin kirvesmiesten kirveitten kolina ja työtä määräävien opritshnikkien
puhe.
Yön tultua hiljeni nekin äänet, ja kuu, kohoten Kiinalais-kaupungin
terävähuippuisten muurien yli, valaisi tyhjän toripaikan, joka oli
täynnä seipäitä ja hirsipuita. Ei ainoatakaan valkeaa näkynyt
akkunoissa; kaikki akkuna-luukut olivat suljetut, ainoastaan siellä,
täällä loisteli himmeästi lamppu kirkkojen ulkopuolella olevien pyhäin
kuvien edessä. Mutta ei kukaan maannut sinä yönä; kaikki rukoilivat,
aamua odottaissa.
Vihdoin tuli tuo kohtalolta määrätty aamu ja ilmassa kuului kaarneitten
ja naakkojen kirkuminen, jotka, aavistaen veren lähestyvän, lensivät
joka paikasta Kiinalais-kaupunkiin, liitelivät joukottain torin yllä ja
peittivät mustina rivinä kirkkojen ristejä, talojen kattojen harjat ja
huiput ja hirsipuutkin.
Äänettömyyttä keskeytti bunbenien ja tulumpaasien[34] äänet, jotka
verkalleen lähenivät toripaikkaa. Näkyi joukko ratsastavia
opritshnikkia, viisi rivissä. Heidän edellänsä ajoi rummunlyöjät,
ajaakseensa pois kansaa ja puhdistaakseen tien tsaarille; mutta turhaan
he huiskuttivat bunbeniansa ja löivät tulumpaasiansa: ei missään
näkynyt elävää henkeäkään.
Opritshnikkien jälessä ajoi itse tsaari Iivana Vasiljevitsh,
ratsastaen, juhlapuvussa, kultaisella viineillä selkänsä takana. Hänen
kypärinsä laki oli koristetta Deisusomilla, se on: emallista tehdyllä
Vapahtajan, Neitsyt Marian, Johannes Kastajan ja muitten pyhien
kuvilla. Tshepraki hänen allansa loisti kalliista kivistä, ja hänen
sinisen-mustalla hevosensa kaulalla heilui nauhan asemesta koiran pää.
Tsaarin rinnalla ratsasti tsarevitsh Iivana ja heidän jäljessään
likimmäiset hovimiehet, kolme rivissä. Niiden jälestä astui noin
kolmesataa kuolemaan tuomittua henkilöä. Kahleella sidottuina,
kidutuksista nääntyneinä, he tuskia taisivat liikuttaa jalkojansa heitä
ajavien opritshnikkien pakoittamina. Monilukuinen hevosväki lopetti
saaton.
Kun saatto oli ajanut kiinalais-kaupunkiin, ja koko sotajoukko
kiirehtien asettunut hirsipuitten ympärille, Iivana, astumatta alas
hevosensa selästä, katsahti ympärilleen ja näki ihmeekseen, ett'ei koko
paikalla ollut ainoatakaan katsojaa.
-- Ajakaa esiin kansaa! -- hän sanoi opritshnikeille. -- Älköön kukaan
peljätkö! Ilmoittakaa Moskovan kansalle, että tsaari mestauttaa
pahantekijänsä, mutta viattomille hän lupaa armon.
Heti alkoi paikka täyttyä väellä, akkuna-luukut avautuivat, akkunoissa
näkyi vaaleita, peljästyneitä kasvoja.
Sillä aikaa kattilan alle tehty rovio alkoi leimuta ja lavoille
nousivat mestaajat.
Iivana käski tuoda esiin tuomittujen seasta muutamia vähemmin
syyllisiä.
-- Miehet! -- hän sanoi heille lujasti ja selvästi, että kaikki torilla
olevat voivat kuulla; -- te ystävyydellänne ja vierasvaraisuudellanne
minun pettäjiäni kohtaan ansaitsisitte samanlaisen mestauksen kuin
hekin, mutta minä sääliväisyydestä, murehtien teidän sielunne
kadotuksesta, armahdan teitä ja lahjoitan teille elämän, että te
katumuksella parantaisitte virheenne ja rukoilisitte minun,
ansaitsemattoman, edestä.
Tsaarin viittauksesta vietiin armoitetut erilleen.
-- Moskovan asukkaat: -- Iivana silloin sanoi: -- te näette nyt
mestauksen ja kidutuksen; minä rankaisen pahantekijät, jotka tahtoivat
antaa valtakunnan vihollisille! Kyyneleitä vuodattaen annan heidän
ruumiinsa piinaan, sillä minä olen Jumalan asettama tuomari
tuomitsemaan kansaani! Eikä ole vääryyttä minun tuomiossani, sillä,
niinkuin Abraham, nostaessaan veitsen poikansa yli, minäkin annan
kaikkein likeisimpiäni uhriksi! Tulkoon heidän verensä minun
vihollisteni yli!
Silloin tuomittujen joukosta ensiksi tuotiin esiin bojari Drushina
Andrejevitsh Morosov.
Iivana, ensimäisessä vihan vimmassa, olisi antanut hänet
kaikkein hirmuisimpaan piinaan; mutta luonteensa käsittämättömän
vaihtelevaisuuden taikka ehkäpä moskovalaisten yleisen rakkauden tähden
bojariin, hän mestauspäivän aattona muutti päätöksensä ja tuomitsi
hänet vähemmän hirmuiseen kuolemaan.
Valtioneuvoston sihteeri, seisoen mestauslavan edessä aukasi pitkän
paperikäärön ja luki kovalla äänellä:
"Entinen bojari Drushina! Sinä kerskasit tahtovasi saattaa
levottomuutta valtiossa, kutsua Krimin khaanin ja litvalaisten
kuninkaan Sigismundin ja tehdä monet muut onnettomuudet ja uudistukset
Venäjällä. Sinä myös rohkenit pahoilla, pistävillä sanoilla häväistä
itse hallitsijaa, koko Venäjän tsaaria ja suuriruhtinasta, ja kehoittaa
hänen hyviä palvelijoitaan vastahakoisuuteen. Ansaitsisit sinä
kuolemaakin pahempia kipuja; mutta suuri hallitsija, muistaen sinun
entisiä urhotöitäsi sydämensä sääliväisyydestä käski sinut eroittaa
muista, ja säästäen eri kidutuksia, mestata nopealla kuolemalla,
katkaista sinulta kaulan, eikä lukea sinun jäljelle jäänyttä
omaisuuttasi hallitsijan talouteen".
Morosov, joka jo oli astunut mestauslavalle, risti itsensä.
-- Tunnustan itseni puhtaaksi Jumalan ja ihmisten edessä, -- hän
vastasi levollisesti, -- annan sieluni Herralle Jesukselle
Kristukselle, mutta hallitsijalta pyydän ainoan armon: mitä jää minun
jälkeeni omaisuutta, jaettakoon kolmeen osaan: ensimmäinen osa Jumalan
temppeliin ja messuiksi sieluni pelastukseksi; toinen kerjäläisveljille
ja kolmas minun uskollisille palvelijoilleni ja orjilleni, jotka kaikki
vapautan ikuisesti. Leskelleni annan anteeksi, ja hänellä on valta
mennä naimisiin, kenelle hän tahtoo.
Näin lausuttuansa Morosov vielä kerran risti itsensä ja laski päänsä
mestauspölkylle.
Kuului jyrneä isku, Drushina Andrejevitshin pää vieri alas, ja hänen
jalosukuinen verensä maalasi mestauslavan punaiseksi.
Hänen jälkeensä opritshnikit, kansan hämmästykseksi, toivat hallitsijan
aseenkantajan, ruhtinas Vjasemskin, ylihovimarsalkki Fedor Basmanovin
ja hänen isänsä Aleksein, josta Fedor oli todistanut kidutuksessa.
-- Moskovan miehet! -- Iivana sanoi osoittaen tuomituita: -- tässä
näette minun ja teidän vihollisia! He, unohtaen, että ovat suudelleet
ristiä, ovat minun nimessäni ahdistaneet teitä ja, pelkäämättä Jumalan
tuomiota, ryöstäneet teidän omaisuutenne ja hävittäneet kansaa, jota
minä asetin heidät suojelemaan. Ja nyt he saavat tekojensa mukaan
ansaitun palkinnon!
Vjasemski ja molemmat Basmanovit, muka tsaarin luottamuksen pettäjinä,
olivat tuomitut hirmuisiin kipuihin.
Sihteeri syytöksessänsä luki heidän aikomuksensa olleen hukuttaa
tsaari loihtimisella, rikollisen yhteytensä valtion vihollisten kanssa
ja kansan rasittaminen Iivanan nimessä.
Kun mestaajat, otettuaan Fedor Basmanovin, veivät hänet mestauslavalle,
kääntyi hän katsojiin ja huusi kovalla äänellä:
-- Oikeauskoinen kansa! Tahdon ennen kuolematani tunnustaa syntini!
Tahdon että kaikki ihmiset tietäisivät minun tunnustukseni! Kuulkaa
oikeauskoiset...
Mutta Maljuta, joka seisoi hänen takanaan, ei antanut hänen jatkaa. Hän
leikkasi häneltä pään taitavalla miekan lyönnillä juuri samassa
silmänräpäyksessä, kun Basmanov alkoi tunnustuksensa.
Hänen verinen ruumiinsa kaatui mestauslavalle, mutta päänsä lensi,
korvarenkaitten helistessä, tsaarin hevosen jalkoihin, joka hypähti
sivulle, korskuen ja peljästyneenä katsoen siihen. Basmanovin viimeinen
röyhkeys pelasti hänet häntä odottavasta piinasta.
Hänen isänsä Aleksei ja Vjasemski eivät olleet niin onnelliset. He
vietiin Korshun-rosvon kera mestaustelineille, jossa hirmuiset koneet
heitä odotti. Samassa vedettiin esiin vanha mylläri roviolle ja
sidottiin kiinni patsaasen.
Vjasemski, kidutuksista nääntyneenä, ei voinut seisoa jaloillansa ja
mestaajien tukemana hän hurjasti katsoi ympärilleen. Hänen silmissänsä
ei huomattu pelkoa eikä katumusta. Nähdessään patsaasen sidotun
myllärin ja hänen ympärillänsä kiertelevää savua, muisteli hän hänen
viimeisiä sanojaan, koska ukko, hänen miekkansa loihdittuaan, katsoi
vesiammeesen; ruhtinas muisti myös näkönsä, kun hän kuun valaisemana
yönä, katsoessaan kohisevan pyörän alle, koetti nähdä tulevaisuuttaan,
mutta näki vain veden muuttuvan punaiseksi, ikäänkuin veren näköiseksi,
ja miten siinä liikkuivat hammasteräiset sahat ja rautaiset pihdit
avautuivat ja sulkeutuivat...
Mylläri ei huomannut Vjasemskia. Taipuneena omiin ajatuksiinsa, jupisi
hän nenäänsä jotain ja hullun näköisenä hypähteli hän roviolla,
helistäen ketjujaan.
-- Shikalu! Kikalu! -- hän lausui, -- lensivät korpit rikkaalle
aterialle! Pyörii ratas, pyörähtelee! Mikä oli ylhäällä, se laskeutui
alas! Shagadam! Nouse vihuri myllystä, lennä päälle vihollisteni!
Kulla! Kulla! Hävitä rovio, sammuta tuli!
Ja ikäänkuin kuuliaisena hänen loihtimiselleen, puhalsi tuuli paikan
yli, mutta sen sijaan, että se sammuttaisi rovion, puhalteli se vielä
enemmän sen alla olevia puita ja liekki, leimuten kuivien puitten
välitse, tarttui mylläriin ja peitti hänet katsojien silmistä.
-- Shagadam! Kulla! Kulla! -- kuului vielä savupilven läpitse ja ääni
hävisi leimuavan rovion ratinaan.
Korshunin ulkomuoto ei ollut tuskin yhtään muuttunut, ei kidutuksesta
eikä pitkästä nääntymisestä vankihuoneessa. Hänen vahva luontonsa kesti
tutkimisen, mutta katseensa oli muuttunut. Se oli lauhkeampi, silmät
näyttivät levollisemmilta.
Siitä samasta yöstä alkaen, kun hänet otettiin kiinni tsaarin
makuuhuoneessa ja heitettiin vankilaan, lakkasi hänen omantuntonsa
vaivat. Hän otti silloin vastaan häntä odottavan kuoleman, lunastuksena
muinoin tehdyistä pahoista töistänsä, ja, leväten märäntyneillä
oljilla, hän, ensi kerran, pitkän ajan jälkeen nukkui rauhallisesti.
Sihteeri luki kansan kuullen syytöksen Korshunia vastaan ja häntä
odottavan mestauksen.
Korshun, astuttuaan mestauslavalle, kääntyen kirkkoihin risti itsensä
ja kumarsi kerta toisensa jälkeen, neljä kertaa maahan asti, kansalle
kaikille neljälle suunnalle.
-- Suo anteeksi, oikeauskoinen kansa! -- hän lausui, -- anna anteeksi
minulle minun syntini, ryöväykseni, varkauteni ja murhani! Anna
anteeksi kaikki, mitä olen sinua vastaan rikkonut! Ansaitsin minä
kuoleman tuskan, anna anteeksi rikokseni, oikeauskoinen kansa.
Ja, kääntyen mestaajien puoleen, pujotti hän itse kätensä
valmistettuihin renkaisiin.
-- Sitokaa! -- hän sanoi, pudistaen harmaata, kiherätukkaista päätänsä,
eikä sen enempää lisännyt sanaakaan.
Silloin, Iivanan viittauksesta, kääntyi sihteeri muihin tuomittuihin ja
luki heille syytöksen hallitsijaa vastaan, aikomuksella antaa Novgorod
ja Pskov litvalaiselle kuninkaalle ja rikoksellisista suhteista Turkin
sultanin kanssa.
Heitä alettiin viedä, osaksi hirsipuihin, osaksi kattilaan, tahi muihin
mestauksen välikappaleihin.
Kansa alkoi ääneen rukoilla.
-- Herra, Herra! -- kuului ylt'ympäri toria: -- armahda heitä, Herra!
Ota heti heidän sielunsa!
-- Rukoilkaa meidän edestämme, vanhurskaat -- huusivat muutamat
joukosta: -- muistakaa meitä, kun tulette Jumalan valtakuntaan!
Opritshnikit, tukahduttaakseen noita sanoja, alkoivat huutaa:
-- Haidaa! Haidaa! Hukkukoot hallitsijan viholliset!
Mutta samassa hetkessä syntyi liike, kaikki kääntyivät samaan suuntaan
ja kuului huudahduksia:
-- Autuas tulee! Katsokaa, katsokaa! Autuas tulee!
Torin toisessa päässä näkyi noin neljänkymmenen vuotias henkilö,
harvapartainen, vaaleakasvoinen, puettu vain palttinaiseen paitaan,
Hänen kasvonsa olivat erinomaisen lauhkeat, ja huulensa olivat
eriskummallisessa, lapsellisesti herttaisessa hymyssä.
Tuon ihmisen muoto, noitten monien kauhua, pelkoa tai petomaista
julmuutta kuvaavien kasvojen keskellä, erosi niistä jyrkästi ja
vaikutti erinomaisesti kaikkiin. Kaikki vaikenivat, mestaukset
keskeytyivät.
Kaikki tunsivat autuaan, vaan ei kenkään vielä nähnyt hänellä sellaista
katsetta, kuin tänään. Vastoin tavallisuutta vapisivat hänen huulensa
suonenvedosta, ikäänkuin hänen lauhkeutensa kanssa olisi taistellut
joku muu, ennen tuntematon mieliala.
Eteenpäin kumartuneena, helistäen vitjoja ja rautaristejä, joilla hän
oli aivan peitetty, kulki autuas hänelle tietä antavan joukon läpi ja
astui suoraan Iivanaa kohti.
-- Ivashko! Ivashko! -- hän huusi jo kaukaa, hypistellen puisia
helminauhojaan ja yhä hymyillen: -- Ivashko! Minut unohdit!
Nähtyään hänet, aikoi Iivana kääntää hevosensa ja ajaa toisaalle, mutta
heikkomielinen seisoi hänen rinnallansa.
-- Kas tässä on autuas! -- hän lausui, tarttuen tsaarin hevosen
suitsiin: -- miksi et käske mestata myös autuasta? Miksi Vasja on muita
huonompi?
-- Mene Jumalan nimeen! -- tsaari sanoi, ottaen kourallisen kultarahoja
koristetusta kukkarostaan, joka riippui hänen vyöllänsä: -- tuossa on,
Vasja, mene, rukoile minun edestäni!
Autuas ojensi ensin molemmat kätensä eteenpäin, mutta vetäsi ne heti
pois ja rahat putosivat maahan.
-- Ai, ai! Polttaa! -- hän huusi, puhaltaen sormiaan ja heiluttaen
niitä ilmassa: -- Miksi sinä kuumensit rahojasi tulessa? Miksi sinä ne
helvetin liekissä kuumensit?
-- Mene matkaasi, Iivana maltittomasti virkkoi, -- jätä meidät, ei
sinun sijasi ole täällä!
-- Ei, ei! Täällä on minun sijani marttyyrien kanssa! Anna minullekin
marttyyrin kruunu! Miksi minua ylenkatsot? Miksi minua loukkaat? Anna
myös minulle semmoinen kruunu, jonka annat muillekin.
-- Mene, mene! -- Iivana lausui vihastuen.
-- En mene! -- heikkomielinen lausui itsepintaisesti, tarttuen hevosen
valjaisiin, mutta äkkiä hän naurahti ja osoitteli sormellaan Iivanaa.
-- Katsokaa, katsokaa! -- hän huusi: -- mitä hänellä on tuossa
otsallansa? Mitä sinulla on tuossa, Ivashka? Sinun otsallasi on sarvet!
Sinulle on kasvanut pukin sarvet! Ja sinun pääsi on muuttunut koiran
pääksi!
Iivanan silmät saihkyivät.
-- Pois, hullu! -- hän huusi ja temmaten likinnä olevalta
opritshnikiltä keihään, töyttäsi hän sillä heikkomielistä.
Kauhun huuto kuului kansassa.
-- Älä kajoa häneen! -- kuului joukosta, -- älä kajoa autuaasen!
Sinulla on valta meidän päittemme ylitse, mutta autuaasen älä kajoa!
Mutta heikkomielinen yhä hymyili, puoleksi lapsellisesti, puoleksi
heikkomielisesti.
-- Kurista minut, tsaari Saul! -- hän lausui, vetäen sivulle
rinnallansa riippuvat ristit: -- pistä tähän suoraan sydämeen! Miksi
minä olen noita vanhurskaita huonompi? Lähetä minutkin taivaan
valtakuntaan! Vai kadehtitko, ett'et pääse sinne meidän kanssamme,
tsaari Saul, tsaari Herodes, tsaari äärimmäinen?
Keihäs vavahti Iivanan kädessä. Vielä silmänräpäys -- ja se lentäisi
heikkomielisen rintaan, mutta uusi kansan huuto pidätti sen taas
ilmassa. Tsaari pidätti itsensä eikä antanut valtaa tahdollensa, mutta
myrskyn oli ulos purkautuminen.
Suu vaahdossa, leimuavin silmin, keihäs korkealle kohotettuna, iski hän
kannuksensa hevosen kupeihin ja kiiti suoraan tuomittujen joukkoon,
niin että säkenet saihkyivät hevosen kengistä, ja iski keihäänsä
lähinnä olevaan.
Kun hän palasi paikallensa, laskien maahan keihään verisen pään, olivat
opritshnikit jo ehtineet viedä pois heikkomielisen.
Iivana viittasi kädellään, ja mestaajat alkoivat työnsä.
Iivanan kalpeille kasvoille kohousi puna; hänen silmänsä suurenivat,
otsallansa nousivat siniset suonet ja sieramensa paisuivat -- -- --
Kun hän vihdoin kyllästyneenä murhaamiseen käänsi hevosensa ja,
ajettuaan ympäri kentän, poistui, itse verellä tahrattuna ja verellä
tahratun sotajoukkonsa seuraamana, silloin korpit, jotka olivat
istuneet kirkkojen ristillä ja kattojen harjoilla, löivät
toinen toisensa perään siivillänsä ja alkoivat laskeutua
rikkimuserrettujen ihmisjäsenten läjille ja hirsipuissa riippuvien
ruumiitten päälle.
Boris Godunov ei ollut sinä päivänä Iivanan seurassa. Hän oli jo päivää
ennen pyytänyt itselleen luvan, saattaakseen litvalaisia lähettiläitä
Moskovasta.
Seuraavana päivänä mestauksen jälkeen tori puhdistettiin ja ruumiit
vietiin Kremlin hautaan.
Sinne Moskovan kansalaiset jälestäpäin rakensivat muutamia puisia
kirkkoja, _luitten ja veren päälle_, niinkuin vanhat aikakauskirjat
mainitsevat.
Kului monet vuodet; hirmuisen mestauksen vaikutus hävisi kansojen
muistista, mutta kauvan vielä Kremlin hautaa pitkin seisoivat nuo
yksinkertaiset, puiset kirkot, ja sinne rukoilemaan tulleet kuulivat
sielumessuja tsaari ja suuriruhtinas Iivana Vasiljevitsh Neljännen
käskystä piinattujen ja mestattujen rauhan edestä.