Narrin kaapu.
Samana aamuna tuli Morosovin luo, joka tsaarin tahdosta oli jäänyt
slobodaan, kaksi hovimestaria pyytämään häntä tsaarin päivälliselle.
Kun Drushina Andrejevitsh tuli hoviin, olivat kaikki salit jo
opritshnikkejä täynnä, pöydät katetut, palvelijat komeissa puvuissa
valmistivat makupaloja.
Bojari, katsoen ympärilleen, huomasi, että paitsi häntä ei ollut
ainoatakaan maalaisbojaria, ja luuli tsaarin osoittavan hänelle
erinomaisen kunnian.
Kas, jo soivat hovin kellot, torvet toitottivat, ja Iivana
Vasiljevitsh, suosiollisella, ystävällisellä katseella astui saliin,
Tshudovan luostarin arkimandriitan Levkin, Vasili Grasnoin, Aleksej
Basmanovin, Boris Godunovin ja Maljuta Skuratovin seuraamana.
Kumarruksiin vastattuaan istautui hän lautasensa ääreen ja kaikki
sijoittuivat paikoilleen pöydän ympärille virka-arvonsa mukaan. Yksi
tyhjä paikka jäi vain Godunovia alempana.
-- Istu, bojari Drushina! -- sanoi tsaari suosiollisesti, osoittaen
tyhjää paikkaa.
Morosovin kasvot kävivät tummanpunaisiksi.
-- Hallitsija, -- hän vastasi, -- samaten kun Morosov on tehnyt
kaiken ikänsä, samaten hän tekee kuolemaansa asti. Liian vanha
olen, hallitsija, ottamaan uusia tapoja. Aja minut jälleen
maanpakolaisuuteen, aja minut pois kasvoisi edestä, -- mutta alemmaksi
Godunovia en istu!
Kaikki katsoivat hämmästyksissään toisiinsa. Mutta tsaari nähtävästi
odotti tuota vastausta. Hänen kasvonsa jäivät levollisiksi.
-- Boris; -- hän lausui Godunovilie, -- on kohta kaksi vuotta, kun
tuommoisesta vastauksesta annoin bojari Drushinan sinun valtaasi. Mutta
näyttää jo olevan aika muuttaa tapaani. Varmaan ei ole meidän
maalaisia, vaan maalaisten meitä käskeminen! Luultavasti en minä ole
isäntä omassa pirtissänikään! Tulee minun, kurjan, koota kampsuni ja
paeta palvelijaparkoineni jonnekin kauvemmaksi; Ajavat he minut pois
täältäkin kurjan maankulkijan, niinkuin he ajoivat Moskovasta.
-- Hallitsija, -- Godunov sanoi nöyrästi, haluten pelastaa Morosovin,
-- ei meidän, vaan sinun on paikat määrääminen. Vanhukset hyvin pitävät
vanhoista tavoista, ja älä sinä vihastu bojariin, että hän muistaa
järjestystä. Jos sallit, hallitsija, istahdun minä Morosovia alemmaksi,
sinun pöytäsi ääressä ovat kaikki paikat hyviä!
Hän teki liikkeen, aikoen nousta istuimeltaan, mutta Iivana pidätti
hänet katseellaan.
-- Bojari on tosin vanha, -- hän lausui kylmäverisesti ja hänen itsensä
hillitsemisensä tuon suoran vastahakoisuuden suhteen täytti kaikki
läsnäolevaiset odotuksella. Kaikki aavistivat, että jotain
eriskummallista on tulossa, mutta eivät arvanneet, millä lailla tsaarin
viha ilmestyy, jonka tuloa ennusti keveä liike hänen kasvoissaan,
muistuttaen kaukaisen ilmavalon värähtämistä.
Kaikkein rinnat olivat pakahtua ikäänkuin lähenevän myrskyn edellä.
-- Niin, -- Iivana jatkoi levollisesti, -- bojari on nuorempi
ikävuosiansa. Kovin hän rakastaa laskea leikkiä. Minä myös rakastan
laskea leikkiä ja valtioasioista sekä rukouksesta vapaana aikana
rakastan huvitella. Mutta siitä päivästä saakka, kun narrini Nogatjev
kuoli, ei ole ketään, joka minua huvittaisi. Drushinalle, näen minä, on
se ammatti mielenmukainen; ja koska minä lupasin osoittaa hänelle
suosiotani, niin määrään hänen ensimmäiseksi narrikseni. Tuokaa tänne
Nogatjevin kaapu ja pukekaa se bojarin ylle.
Väreet tsaarin kasvoilla kävivät vilkkaammiksi, mutta hänen äänensä oli
levollinen, kuten ennenkin.
Morosov seisoi, kuin jos ukkosen nuoli olisi häneen iskenyt. Hänen
tummanpunaiset kasvonsa vaalenivat, veri tulvaili sydämeen, silmät
säihkyivät, mutta kulmakarvansa ensin lähenivät toisiaan, vaan sitten
yhtyivät niin uhkaavasti, että Iivana Vasiljevitshinkin lähellä hänen
muotonsa näytti hirmuiselta. Hän ei vielä uskonut korviansa, hän
epäili, josko tsaari todellakin aikoo julkisesti häväistä hänet,
Morosovin, vanhan bojarin, jonka palvelukset ja muinainen kunnia oli
kaikille jo aikoja sitten tunnetut? Hän seisoi ääneti, luoden Iivanaan
liikumattoman, kysyvän katseen, ikäänkuin odottaen, että hän ottaisi
sanansa takaisin. Mutta Vasili Grasnoi nousi tsaarin viittauksesta ylös
pöydästä ja läheni Drushina Andrejevitshiä pitäen käsissään kirjavaa
kauhtanaa, joka oli puoleksi kultakankainen, puoleksi sarkainen, monin
paikoin parsittu, kulkusilla ja kelloilla peitetty.
-- Pue yllesi, bojari! Grasnoi sanoi: suuri hallitsija lahjoittaa
sinulle tämän kauhtanan edesmenneen narrinsa Nogatjevin jälkeen!
-- Pois! -- Morosov huudahti, työntäen pois Grasnoin: -- älä rohkene
kajota bojari Morosoviin, jonka esi-isiä sinun esi-isäsi ovat
palvelleet koirain vartijoina ja orjina!
Ja, kääntyen Iivanaan, lausui hän harmista vapisevalla äänellä:
-- Hallitsija, ota sanasi takaisin! Käske surmata minut! Henkeni yli on
sinulla valta, mutta kunniani yli ei ole kenelläkään valtaa!
Iivana Vasiljevitsh katsoi opritshnikkeihin.
-- Tottahan puhuin, sanoessani, että Drushinaa miellyttää leikin lasku.
Kuulitteko? Minulla ei ole valtaa lahjoittaa hänelle kauhtanaa!
-- Hallitsija, -- Morosov jatkoi, -- Herran Jumalan nimessä rukoilen
sinua: ota sanasi takaisin! Sinä et vielä ollut syntynyt, kun jo sinun
isä-vainajasi palkitsi minua! Kun jo minä Habari Simskin kanssa löin
tshuvashit ja tsheremissit Sviagilla, kun ruhtinaitten Odojefskin ja
Mstislavskin kanssa ajoin pois Okasta Krimin perintöruhtinaan ja
torjuin tatarien hyökkäykset Moskovasta! Paljon haavoja minä sain,
paljon verta vuodatin sinun isäsi palveluksessa sekä sinun, hallitsija!
En säästänyt päätäni sodassa enkä bojarien neuvostossa, väitin sinun
ala-ikäisenä ollessasi sinun ja sinun äitisi puolesta Shuiskin ja
Belskin kanssa! Kunniani vain minä säästin enkä kenenkään, koko
elämässäni antanut sitä tahrata! Sinäkö nyt häpäiset harmaita
hiuksiani? Sinäkö pilkkaat isäsi palvelijaa? Käske mestata minut,
hallitsija, käske minun panna pääni mestauspölkylle, ja minä menen yhtä
iloisena kärsimään, kuin ennen menin taisteluun!
Kaikki olivat ääneti, liikutettuina Morosovin voimakkaasta puheesta:
mutta yleisen äänettömyyden kesken kuului Iivanan ääni:
-- Kylläksi lörpötelty! hän lausui julmasti, muuttuen pilkkaamisesta
ilmi vihaan: -- sinun tyhmät puheesi, ukko, todistavat, että sinusta
tulee hyvä narri! Pue yllesi narrin kaapu!
-- Te, -- tsaari jatkoi, kääntyen opritshnikkeihin, -- auttakaa häntä;
hän on tottunut, että häntä palvellaan. Jos Morosov olisi totellut,
tahi, langeten tsaarin jalkoihin, olisi pyytänyt nöyrästi armoa, ehkäpä
Iivana Vasiljevitsh olisi leppynyt. Mutta Morosovin ulkomuoto oli liian
päättäväinen; jopa hänen pyynnössäänkin kuului ylpeys, ja sitä Iivana
ei voinut kärsiä. Hän tunsi leppymätöntä vihaa kaikkia vahvaluonteisia
vastaan, ja yksi syistä, jonka tähden hän käänsi sydämensä pois
Vjasemskista, itsekään sitä havaitsematta, oli ruhtinaan itsenäinen
luonne.
Silmänräpäyksessä opritshnikit tempasivat Morosovin päällystakin pois
ja vetivät hänen yllensä kauhtanan kelloineen.
Iivanan viimmeisten sanain jälkeen ei Morosov enään vastustanut. Hän
antoi pukea itsensä ja katsoi ääneti, miten opritshnikit nauraen
oikaisivat ja nyhtivät hänen päällensä kauhtanaa. Hänen ajatuksensa
tunkeutuivat hänen sydämensä syvimpään; hän mietti itsekseen.
-- Mutta lakin unohditte! -- Grasnoi sanoi, painaen Morosovin päähän
kirjavan lakin, ja, astuttuaan taaksepäin, kumarsi hän hänelle maahan
asti.
-- Drushina Andreitsh! -- hän sanoi, -- kumarramme, sinua tervehtäen
uuteen virkaasi! -- Huvita meitä, kuten Nogatjev vainajakin huvitti!
Silloin Morosov nosti päänsä ja loi katseen kokoontuneihin.
-- Hyvä! -- hän virkkoi lujasti ja vakavasti: -- otan vastaan tsaarin
armon! Bojari Morosov ei sopinut istumaan Godunovin rinnalle; mutta
tsaarin narrin sopii istua tsaarin pöytään Grasnojen ja Basmanovien
kanssa. Väistykää vartijat! sijaa uudelle huvittajalle! Laskekaa esiin
narri ja kuunnelkaa kaikki, miten hän huvittaa Iivana Vasiljevitshiä.
Morosov teki käskevän liikkeen, ja opritshnikit vastenmielisestikin
väistyivät.
Helistäen kelloilla, bojari astui pöydän luo ja istahti penkille,
Iivanan vastapäätä, niin ylevällä arvokkaisuudella, ikäänkuin hänellä
olisi ollut narrin kaapun asemesta tsaarin mantteli yllänsä.
-- Miten minä sinua huvittaisin? -- hän sanoi, asettaen kyynärpäänsä
pöydälle ja katsoen suoraan Iivana Vasiljevitshin silmiin. -- Liian
oppinut olet huvituksissa, ei millään voi sinua hämmästyttää!
Minkämoisia leikkejä eikö ole laskettu Venäjällä, siitä saakka, kun
sinä hallitset! Huvittelit sinä alaikäisenä ollessasi, ajamalla
hevosella ihmisten päälle kaduilla; huvittelit käskiessäsi koirain
vartijain leikata ruhtinas Shuiskin metsästyksellä ollessa; huvittelit,
kun Pskovista tulivat lähettiläät valittamaan sinulle sinun
sijaisestasi, mutta sinä käskit kuumalla tervalla polttaa heidän
partojansa.
Opritshnikit aikoivat hypähtää paikoiltansa ja hyökätä Morosovin
päälle; tsaari pidätti heitä merkillä.
-- Mutta, -- Morosov jatkoi, -- tuo kaikki oli vain lapsen leikkiä;
kohta se sinua ikävystytti. Sinä aloit sulkea luostariin mainioita
miehiä, mutta heidän vaimojaan ja tyttäriään sinä häpäisit. Ja sekin
ikävystytti sinut. Silloin sinä aloit valita parhaimpia palvelijoitasi
ja kiduttaa heitä. Tuo teko kävi hupaisemmaksi, mutta ei kauvan. Eihän
vaan ole kylläksi pilkata kansaa ja bojareja. Annapas kun käymme
Kristuksen kirkkoa pilkkaamaan. Kas niin, kokositpa kaikenlaista
kapakkaväkeä, kaikenlaisia saastaisia roistoja, pu'it niitä munkin
pukuun ja itsekin pukeuduit munkiksi, ja rupesitte te päivällä ihmisiä
tappamaan, vaan yöllä kafismia[33] laulamaan. Sinä itse, verellä
tahrattuna, soitit ja lauloit ja vähällä ett'et pitänyt koko messua.
Tuo oli kaikkein hauskempi huvitus, jommoista ei kukaan muu, kuin sinä,
olisi voinut keksiä.
-- Mitä vielä sanon sinulle, hallitsija? Miten vielä sinua oikein
huvitan? Mutta sen vielä sanon: sillä aikaa kun sinä opritshnikkinesi
hyppelet naamiopuvussa, soitat aamumessuun ja juovut verestä, sillä
aikaa astuu sinua vastaan lännestä Sigismundo, ahdistaa sinut
pohjoisesta saksalaiset ja tshudit, mutta etelästä ja idästä nousee
khaani. Tulvaa tatarilauma Moskovan yli, eikä löydy sotapäälliköitä,
jotka puolustaisivat Herran pyhää paikkaa! Leimuavat Jumalan temppelit
pyhine jäännöksineen, alkavat taas Batijevin ajat. Ja sinä, koko
Venäjän tsaari, kumarrut khaanin jalkain juureen ja, polvistuen,
suutelet hänen jalustimiansa!
Morosov vaikeni.
Ei kukaan katkaissut hänen puhettansa; kaikki tuskin voivat hengittää.
Tsaari kuunteli, eteenpäin nojautuneena, kalpeana, palavilla silmillä,
vaahto suun ympärillä. Suonenvedon tapaisesti puristi hän nojatuolin
puitteita ja nähtävästi peläten kadottaa ainoatakaan Morosovin sanaa ja
kätki jokaisen niistä mieleensä, maksaaksensa jokaisesta eri piinalla.
Kaikki opritshnikit olivat kalpeat; ei kukaan uskaltanut katsahtaa
tsaariin. Godunov loi silmänsä alas eikä uskaltanut hengittääkään,
peljäten kääntävänsä huomion itseensä. Yksin Maljutakin oli hämillänsä.
Yht'äkkiä sieppasi Grasnoi veitsen, juoksi Iivanan luo ja lausui,
osoittaen Morosoviin:
-- Suo, hallitsija, sulkea hänen suunsa!
-- Älä tee sitä! -- tsaari virkkoi melkein kuiskaten ja
mielenliikutuksesta tukehtumaisillaan: -- anna hänen armonsa puhua
loppuun!
Morosov katsoi ylpeästi ympärilleen.
-- Tahdotko vielä kuulla leikkipuhetta, hallitsija? Minä sinua huvitan!
-- Jäi sinulle vielä entisistä uskollisista palvelijoistasi yksi
jälelle, vanhaa bojarisukua; häntä sinä et vielä mestannut, siitäkö
syystä, että pelkäsit Jumalan vihaa, vai siitäkö, ett'et vielä keksinyt
hänelle sopivaa mestausta. Hän eleli kaukana sinusta, maanpaossa, ja
olisit sinä hänet voinut unohtaa; mutta sinä, hallitsija, et ketään
unohda! Lähetit sinä hänen luoksensa kirottusi Vjasemskin, polttamaan
hänen kartanonsa ja ryöstämään hänen vaimonsa. Koska hän tuli sinulta
pyytämään tuomiota Vjasemskin yli, käskit sinä heidät taistella
huviksesi, luullen Vjasemskin surmaavan vanhan palvelijasi. Mutta
Jumala ei tahtonut hänen kuolemaansa, vaan näytti hänen viattomuutensa.
-- Mitä sinä silloin teit, hallitsija? Silloin, -- Morosov jatkoi ja
hänen äänensä vapisi, ja kellot hänen kaapussansa värähtivät, --
silloin sinusta näytti vähältä sinun palvelijasi loukkaus ja sinä
päätit häväistä hänet ennen ei vielä tunnetulla häväistyksellä!
-- Silloin, -- Morosov huusi, nousten seisoalleen, -- silloin sinä,
hallitsija, annoit pukea bojari Morosovin narrin kaapuun ja käskit
hänet, joka oli pelastanut Tulan ja Moskovan, huvittaa sinua ynnä sinun
saastaisia kerjäläisiäsi.
Julma oli vanhan sotapäällikön muoto opritshnikkien kesken. Hänen
narrimaisen pukunsa vaikutus hävisi. Tiheiden kulmakarvojen alta iski
tulta. Valkea partansa valui rinnallensa, joka muinoin oli
vastaanottanut monta vihollisten iskua, mutta nyt oli kirjavana
heleänvärisistä parsintilkuista; mutta hänen harmistuneissa
kasvoissansa oli niin paljon arvokkaisuutta, niin paljon ylevyyttä,
että Iivana Vasiljevitsh häneen verraten näytti vain vähäpätöiseltä.
-- Hallitsija, -- Morosov jatkoi ääntänsä korottaen -- uusi narri on
sinun edessäsi. Kuule hänen viimeistä leikkipuhettansa! Niin kauvan,
kun sinä elät, ovat kansan huulet pelvosta suljetut; mutta kun loppuu
sinun petollinen hallituksesi, maailmaan vaan jää muisto sinun töistäsi
ja nimesi kulkee vaan polvesta polveen ikuisella kirouksella, siksi kun
tulee Herran viimeinen tuomiopäivä! Ja silloin kaikki sadat ja tuhannet
sinun murhaamasi, kaikki joukot miehiä ja naisia, lapsia ja vanhuksia,
kaikki, jotka sinä hukutit ja piinasit, kaikki tulevat Herran eteen,
valittaen suuresti sinun, heidän piinaajansa, ylitse! Samana hirmuisena
päivänä tulen minäkin ijankaikkisen tuomarin eteen, tulen tässä samassa
puvussa ja vaadin takaisin kunniani, jonka otit minulta pois maan
päällä! Ja ei ole silloin sinua kanssasi kurjia palvelijoitasi,
sulkemassa valittavaisten suita, vaan tuomari kuulee heidät, ja sinä
heitetään ijankaikkiseen tuleen, joka perkeleelle ja hänen
enkeleillensä on valmistettu!
Morosov vaikeni ja, heitettyään ylenkatseellisen silmäyksen tsaarin
lemmikkeihin, käänsi hän heille selkänsä ja lähti hitaasti astuen pois.
Ei kukaan ajatellutkaan pidättää häntä. Ylevänä astui hän pöytärivien
välitse, ja kun hänen kelloinsa helinä vaikeni, tointuivat opritshnikit
hämmästyksestään, mutta Maljuta, nousten seisoalleen, sanoi Iivana
Vasiljevitshille:
-- Käsketkö heti lopettaa hänet, vaiko viedä vankeuteen?
-- Vankeuteen, -- äänsi Iivana, vetäen henkeään. -- Säästäkää hänet!
Ruokkikaa häntä! Häntä ei saa kiduttaa, ettei hän kuolisi ennen, kun on
aika; sinä vastaat päälläsi hänestä.
Iltasella oli tsaarilla erityinen neuvottelu Maljutan kanssa.
Kolitshevit, jotka jo kauvan sitten istuivat vankeudessa Maljutan
kiduttamina, tunnustivat osaksi petoksensa, ja olivat heitä vastaan
Iivanan mielestä todistaneet ystävänsä ja orjansa, jotka, kidutusta
kestämättä, myöntyivät kaikkeen.
Paljon muita ihmisiä oli tähän asiaan sekoitettu. Tsaarin käskystä
kiinni otetut ja julmasti piinatut, mikä Moskovassa, mikä slobodassa,
nimittivät he taas vuorostansa paljon nimiä, ja kidutettujen luku
kasvoi päivä päivältä ja nousi vihdoin kolmeen sataan henkeen.
Iivana Vasiljevitsh, joka piti paljon ulkomaisten hallitsijain
mielipiteistä, päätti odottaa Moskovassa silloin olevain litvalaisten
lähettiläiden poislähtöä ja tehdä tuomituille yhtenä ja samana päivänä
yhteinen mestaus! Mutta tehdäksensä sen vaikutuksen julmemmaksi ja että
se peljästyttäisi kapinoitsijoita tulevaksi aikaa, piti tuon mestauksen
tapahtua Moskovassa, koko kansan nähden.
Samana päivänä päätti tsaari mestauttaa Vjasemskin ja Basmanovin.
Mylläri, ollen noita, tuomittiin roviolla poltettavaksi, mutta
Korshunille, joka rohkeni tunkeutua tsaarin makuuhuoneesen ja joka yhä
vielä säästettiin juhlalliseen tilapäähän, Iivana valmisti erinomaisia,
vielä tuntemattomia kipuja. Samaa kohtelua hän valmisti Morosoville.
Tuon yhteisen mestauksen eriseikoista keskusteli tsaari aina myöhään
yöhön asti, ja kukot jo lauloivat kaksi kertaa, kun hän laski Maljutan
pois ja meni rukoushuoneeseensa.