Jumalan tuomio.
Vjasemskin poissa ollessa oli Maljutalle annettu tärkeä tehtävä. Tsaari
käski hänen ottamaan kiinni ruhtinas Afanasi Ivanovitshin likimmäisiä
palvelijoita ja tutkia kiduttamalla heitä vahvasti, ajoiko heidän
herransa myllyn luo loihtimaan, ja montako kertaa hän oli myllyllä, ja
mitä hänellä oli aikeessa tsaaria vastaan.
Suurin osa palvelijoista ei tunnustanut mitään, mutta muutamat eivät
kestäneet kidutusta ja tunnustivat kaikki, mitä Maljuta pani heidän
suuhunsa. He todistivat, että ruhtinas on ollut myllyn luona,
vahingoittaakseen hallitsijaa, että hän otti tsaarin jälkijä ja poltti
ne tulella; mutta muutamat vielä todeksi näyttivät, että Vjasemski
pitää ruhtinas Vladimir Andrejevitshista ja tahtoo asettaa hänet
tsaarin valtaistuimelle. Miten luonnottomat nuo todistukset olivatkin,
kirjoitettiin ne kidutettujen sanojen mukaan tarkoin ja luettiin
tsaarille. Uskoiko Iivana Vasiljevitsh vai ei -- sen tiesi Jumala!
Mutta hän antoi ankaran käskyn Maljutalle, että hän Vjasemskilta, tämän
palattua, salaisi syyn, jonka tähden hänen palvelijansa olivat
kiinniotetut ja sanoisi, että he ovat otetut kiinni, muka epäiltyinä
varkaudesta tsaarin tavara-aitoissa.
Heidän todistuksissaan oli kuitenkin paljon ristiriitaisuutta, ja
Iivana lähetti hakemaan Basmanovin, saattaaksensa hänet uudistamaan
kaikki, mitä hän kanteensa mukaan oli kuullut Vjasemskin palvelijoilta.
Basmanovia ei löytynyt slobodassa. Hän oli päivää ennen lähtenyt
Moskovasta, ja tsaari oli epäsuosiollinen siitä, että hän oli rohjennut
lähteä pois, vastoin hänen käskyänsä. Maljuta käytti sen hyväksensä,
saattaakseen epäluuloa Basmanoviin.
-- Kuka tiesi, hallitsija, -- sanoi Skuratov, -- miksi hän ei ollut
kuuliainen sinun armollesi? Ehkä hän pitää yhtä Vjasemskin kanssa, ja
vain näön vuoksi kantoi hänen päällensä, sitä varmemmin sinua
hävittääksensä.
Tsaari käski Maljutan olemaan vielä vaiti kaikesta, ja ett'ei hän
Basmanovin palattua antaisi tämän aavistaa, että hänen poissa olonsa
oli huomattu.
Sillä aikaa lähestyi kaksintaisteluun määrätty päivä, Jo ennen auringon
nousua kokoontui joukottain kansaa Punaiselle torille; kaikki akkunat
olivat täynnä katsojia, kaikki katot niillä peitetyt. Tieto taistelusta
oli jo aikoja sitten levinnyt ympäristössä. Taistelijain kuuluisat
nimet viehätti kansaa eri kylistä ja kaupungeista, ja Moskovastakin
tuli ihmisiä kaikenlaisista säädyistä katsomaan, kenelle Jumala antaa
voiton tuossa asiassa.
-- Noh, veikko, -- sanoi eräs koreasti puettu guslinsoittaja
toverillensa, vankkavartaloiselle, nuorelle miehelle, jolla oli
hyvänluontoiset, vaan tyhmännäköiset kasvot, -- käy eteenpäin; ehkä
onnistuu sinulle tunkeutua ketjuun asti. Oh, tuota kansan paljoutta!
Päästäkää menemään, oikea-uskoiset, laskekaa meitäkin, vladimirilaisia
katsomaan Jumalan tuomiota.
Mutta hänen pyyntönsä jäi kuulematta. Väkijoukko oli niin taaja, että
hyvälläkään tahdolla ei ollut mahdollista väistyä.
-- No, astuhan, mokoma hylky! -- guslinsoittaja taas virkkoi, työkäten
toveriansa selkään; -- vai etkö osaa tunkeutua eteenpäin?
-- Ehkä! -- nuorukainen laiskalla äänellä vastasi.
Ja kääntäen vankan olkapäänsä eteenpäin, alkoi hän lävistää
kansajoukkoa, ikäänkuin rautaisella telkineellä. Kuului huutoja ja
kirouksia; mutta molemmat toverit kulkivat eteenpäin siitä huolimatta.
-- Oikeaan, oikeaan! -- vanhempi lausui: -- mitä sinä vasempaan kuljet,
hölmö? Käänny tuonne, missä piikit törröttävät!
Paikka, jonne guslinsoittaja osoitti, oli valmistettu itse tsaarille.
Se oli laudoista muodostettu ylennys, peitetty purppuravärisellä
veralla. Sen päälle oli asetettu tsaarin nojatuoli, ja sen ympärillä
törröttävät piikit ja keihäät olivat sitä ympäröivien opritshnikkien.
Muut opritshnikit seisoivat pitkin ketjua, joka oli vedetty ympäri
kenttää, joka oli valmistettu taistelua varten. Taistelu tapahtui joko
ratsain tai jalkasin, taistelijain sopimuksen mukaan. Opritshnikit
ajoivat aseillaan kansaa pois, eivätkä antaneet heidän nojautua
vitjoihin.
Kulkien askel askeleelta guslinsoittaja ja vahva nuorukainen saapuivat
vihdoin aivan kentän luo.
-- Minne kiipeätte? -- eräs opritshnikki ärjäsi, huiskaten heihin
partuskallaan.
Nuorukainen ällisteli ja kääntyi hämillään toveriinsa, mutta tämäpä
otti molemmin käsin päästään lammasnahkaisen, kultanauhalla reunustetun
ja riikinkukon sulalla koristetun lakkinsa, ja kumartaen kerta toisensa
jälkeen vyöhön asti, sanoi opritshnikille:
-- Sallikaa, kunnialliset herrat, vladimirilaisten guslinsoittajien
katsoa Jumalan tuomiota! Me olemme tulleet aina Volodomiirin
kaupungista saakka! Sallikaa tässä seisoa, kunnialliset herrat!
Ja veikistelevällä hymyllä näytti hän mustan partansa alta valkeita
hampaitansa.
-- Noh, olkoon niin! -- opritshnik sanoi: -- ette te enää voi tunkeutua
takaisin! seisokaa tässä; mutta eteenpäin älkää tunkeutuko! pääkallonne
halkaisen.
Vitjoilla ympäröidyn paikan sisäpuolella käyskentelivät puolueiden
puollus- ja virkamiehet. Siinä seisoi myös bojari ja okolnitshi,[28]
jotka olivat määrätyt kentälle ja kaksi kirjuria, joiden oli heidän
kanssaan taistelun järjestystä silmällä pitäminen. Yhdellä kirjureista
oli Vladimir Husevin tekemä tuomiokirja, joka oli ilmestynyt jo
suuriruhtinas Iivana Vasiljevitsh III:nen aikana, ja hän keskusteli
toverinsa kanssa kaksintaistelun seikoista.
-- "Mutta he ovat riidassa kaksintaisteluun asti", hän luki, osoittaen
sormellaan erästä paikkaa tuomiokirjassa, -- "vaan taistelulla voivat
sopia..." kun kansan huudot keskeyttivät häntä.
-- Tsaari tulee! Tsaari tulee! -- kaikki lausuivat kiihkoisesti ja
paljastivat päänsä.
Opritshnikkijoukon ympäröimänä ajoi Iivana Vasiljevitsh
taistelukentälle, astui alas hevosen selästä, nousi ylennyksen portaita
ylös ja kumarrettuaan kansalle istui nojatuoliin, näyttäen henkilöltä,
joka odottaa hauskaa näytelmää.
Hänen taaksensa ja sivuillensa asettautuivat hovimiehet
seisomaan. Samassa kaikuivat kaikki slobodan kirkonkellot, ja eri
suunnilta ajoivat ketjujen piiriin Vjasemski ja Morosov, molemmat
taistelupuvussa. Morosovin yllä oli raitainen haarniska, koristettu
teräksisillä kilseillä, jotka olivat rivittäin hopealla yhteen kudotut.
Käsivarsi-raudat, kintaat ja sääriraudat kiilsivät hopeasta. Hänen
päässään oli kypäri mustilla hopeakoristuksilla ja kypärätöyhdön alta
valui hartioille barmitsa, pyöreillä, hopeaisilla kilseillä
kiinnitettynä ristiin rinnalle. Hänen kupeellaan rippui koristetusta ja
hakasella kiinnitetystä vyöstä leveä, suora kalpa, jonka kahva sekä
tupen sivut ja pää myöskin olivat hopeaiset. Oikealle puolelle oli
satulaan ripustettu kullalla silattu nuija, joka oli arvon merkki ja
muinaisaikoina välttämätön bojarin voittorikkaissa tappeluissa, vaan
nykyään painonsa takia tuskin sopiva käytettäväksi.
Morosov ratsasti leveärintaista, tummanruskeata ratsua. Sitä peitti
samettinen, vadelmanvärinen loimi, johon hopeakilseitä oli tiheään
ommeltu, otsanauhasta riippui kummallekin puolelle silkkiset,
vadelmanväriset ja hopealangalla kierretyt tupsut, ja kaulan alta
rintaan aisti riippui samallainen, mutta suurempi ja tuuheampi tupsu,
jota kutsuttiin nausiksi. Ohjaksina oli hopeaiset ketjut, litteillä,
kaiverretuilla ja erisuuruisilla renkailla.
Ratsu astui tasaisesti, nostellen hopeaisilla polvikoristeilla
varustettuja jalkojaan, käyristäen leveätä kaulaansa, ja kun Drushina
Andrejevitsh seisahdutti sen noin viisi syltä vastustajastaan, alkoi se
puistella aaltoilevaa, tuuheata harjaansa, joka ulottui maahan asti,
pureskellen kuolaimiaan ja kaivaen maata vahvoilla kavioillaan, jotta
leveän hevosenkengän kiiltävät naulat tulivat näkyviin. Tuo vahva
hevonen oli sopivasti valittu arvokkaan ratsastajan suhteen, ja sen
valkea harja sopi hyvin bojarin valkeaan partaan.
Vjasemskin sota-asu oli paljoa keveämpi. Kärsien vielä haavoistansa, ei
hän ollut pukeutunut haarniskaan eikä rautapaitaan, ehkä niitä
pidettiin luotettavimpina varuksina, vaan oli ottanut keveän
kilsepaidan. Sen kaulus, helma ja käsiraudat hohtivat kalliista
kivistä. Kypärin asemesta oli ruhtinaan päässä "erihonka", se on
matala, kauniisti muodostettu rautalakki, jonka töyhtö ja korvan
peitteet olivat kullalla koristetut, mutta lakin reunassa oli korkea
tupsu heiluvista kultalangoista, koko pituudellensa loistaen
säteilevistä rubiineista. Lakin etureunaa lävisti kullalla silattu,
rautainen nuoli ylhäältä alaspäin; se suojeli kasvoja miekan iskusta,
mutta uljaana Vjasemski ei laskenut alas nuolta, vaan päin vastoin
kohotti sen vääntiöllä rubiinitupsun korkeudelle, joten hänen vaaleat
kasvonsa ja tumma partansa jäivät aivan peittämättä, ja nuoli näytti
vain kultasulalta, joka oli pistetty erihongin laitaan. Soljella
kiinnitetyssä vyössä, joka oli koristettu monenlaisilla helyillä ja
kelluttimilla, riippui käyrä miekka, kalliilla kivillä aivan peitetty,
sama miekka, jonka mylläri oli noitunut ja johon Vjasemski nyt lujasti
luotti. Punasinervään, samettiseen satulaan, jossa oli hopeaiset
naulat ja samasta aineesta taotut reunustat, oli sinipunervalla,
kultavyöhykkeisellä samettikannikkeella kiinnitetty rautainen pieni
tappara. Kilsepaidan komean liepeen alta näkyi valkonen, kullalla
kirjailtu silkkipaita, ulottuva tummankeltaisille housuille, jotka
olivat pistetyt vihreäisiin sahviaanisaappaisiin, joiden koristetut
varret, jotka eivät olleet raudalla peitetyt, ulottuivat polveen asti
ja kiinnittyivät sen alla sekä sen yli päällysnauhalla.
Äfanasja Ivanovitshin ratsu, kultakarvainen Argamak, oli aivan päästä
häntään asti sälytetty helisevillä, hopeakulkusista kudotuilla
vitjoilla. Tsheprakan tahi tsbaldarin[29] asemasta peitti pantterin
nahka sen selkää. Mustassa otsanauhassa loistivat suuret rubiinit
kultakehyksissä. Vuoriston kiitäjän hoikat jalat eivät olleet ensinkään
kengitetyt, mutta jokaisessa niistä, nilkan alla, oli pieni
hopeakulkunen.
Kauvan oli jo kuulunut Argamakin tuttu hirnuminen. Nyt, pää pystyssä,
puhaltaen tulisilla sieramillaan ja häntä suorana, astui se ensin
keveästi, tuskin maahan kavioillaan koskien, Morosovin hevosta vastaan;
mutta kun ruhtinas, ajamatta vastustajansa lähelle, vetäsi heliseviä
suitsia, heittäytyi Argamak syrjään ja olisi hypähtänyt ketjujen yli,
jos ei ratsastaja taitavalla käännöksellä olisi ohjannut sitä entiselle
paikallensa. Silloin se nousi takajaloilleen, ja pyörien ympäri oli
kaatua taaksepäin, mutta ruhtinas nojautui satulan yli, hellitti
suitset ja painoi sen kupeesen kisilbashkilaiset jalustimet. Argamak
hypähti ja seisahtui ikäänkuin naulattu. Ei ainoakaan karva sen
mustasta harjasta liikkunut. Veristyneet silmänsä vilahtelivat sivuille
ja kultakarvaisen nahkansa alta näkyi verkkona verellä täytetyt suonet.
Vjasemskin ajaessa esiin, helisten ja kiiltäen ikäänkuin pirskoitettuna
kulta- ja timanttisateella, Vladimirin guslinsoittaja ei voinut hillitä
ihastustaan; mutta hän innostui enemmän hevoseen kuin ratsastajaan.
-- Oh, ratsu! hän huudahti, potkaisten jaloillaan ja tarttuen
ihastuksissaan päähänsä: mimmoinen ratsu! ajatteleppas: En ikänä ole
nähnyt tuollaista hevosta! Onhan minulla jommoisiakin ollut, mutta eipä
Jumala tuommoista antanut! Mitenhän, -- hän jatkoi itsekseen, --
mitenhän tuolle ratsastajalle olisi käynyt, jos tuon näköisenä olis
Hiidenkuilulle ajanut!
-- Kuuleppas hän jatkoi iloisesti, työkaten käsivarrellaan toveriinsa.
-- kuuleppas, sinä hölmö, kumpi hevonen sinua enemmän miellyttää?
-- Tuo! nuorukainen vastasi, Morosovin hevosta sormellaan osoittaen.
-- Tuoko? Miksi juuri se?
-- Siksi, että se on vahvempi! -- nuorukainen vastasi veltosti.
Guslinsoittaja purskahti nauruun, mutta siinä samassa kuului
julistajain äänet:
"Oikeauskoiset miehet! -- he huusivat kentän eri kulmilla: ratkaiseva
taistelu alkaa tsaarin aseenkantajan Afanasi Ivanitsh Vjasemskin ja
bojari Drushina Andrejitsh Morosovin välillä. Heidän riitansa koskee
loukkausta, taistelua ja haavoittamista sekä bojaritar Morosovin
ryöstöä. Oikeauskoiset miehet! Rukoilkaa kaikkein pyhimpää
Kolme-yhteyttä, että Hän antaisi oikeuden puolueelle voiton!"
Kaikki vaikenivat. Kaikki katsojat alkoivat ristiä silmiänsä, mutta
bojari, joka oli kaksintaistelun tarkastajana, astui tsaarin eteen ja
lausui syvään kumartaen:
-- Käsketkö, hallitsija, aloittamaan taistelun?
-- Aloittakaa! -- Iivana lausui.
Bojari, rajapäällikkö; puollusmiehet, virkamiehet ja molemmat kirjurit
väistyivät.
Bojari antoi merkin.
Taistelijat tarttuivat aseihinsa.
Toisen merkin annettua oli heidän toistansa vastaan hyökkääminen, mutta
kaikkein hämmästykseksi horjui Vjasemski satulassa ja päästi käsistään
ohjakset. Hän olisi kaatunut maahan, ell'eivät puollusmies ja
hovimestari olisi juosseet esiin ja auttaneet häntä alas hevosen
selästä. Paikalle rientäneet tallirengit tarttuivat Argamakin suitsiin.
-- Viekää hevonen pois! -- Vjasemski lausui, katsoen ympärilleen
himmentynein silmin: -- taistelen jalkasin!
Nähdessään ruhtinaan astuvan alas hevosen selästä, Morosov myöskin teki
samaten ja jätti tumman ruskean hevosensa tallirengeille.
Morosovin hovimies toi hänelle suuren, nahkaisen kilven vaskisilla
kilseillä, joka oli valmistettu jalkasin taistelua varten.
Vjasemskin hovimies toi hänelle myöskin kilven, tummansinisen,
kultaisilla koristuksilla ja kultasilla tupsuilla.
Mutta Afanasi Ivanovitshilla ei ollut voimaa kantaa sitä. Jalat
notkuivat hänen allansa, ja hän olisi taasen kaatunut, jos ei häntä
olisi tuettu.
-- Mikä sinua vaivaa, ruhtinas? -- hovimestari ja puollusmies lausuivat
yhteen ääneen, hämmästyneinä katsoen hänen silmiinsä: -- toinnu,
ruhtinas! taistelussa ei ole seisominen -- se on sama, kuin olla
voitettuna!
-- Riisukaa minun päältäni rautapaita! -- ruhtinas Vjasemski lausui
ollen tukehtumaisillaan: -- ottakaa pois rautapaita! Se juuri minut
tukahuttaa!
Hän heitti päästään erihongin, repi rikki kilsepaidan kauluksen ja
repäsi kaulastaan silkkinauhan laukkuineen, jossa oli suokyyhkynen.
-- Kirous sinulle, noita! -- hän huusi, heittäen nauhan kauvas luotaan
-- kirous, kun petit minut!
Drushina Andrejevitsh lähestyi, kalpa paljastettuna.
-- Antaudu, koira! -- hän sanoi iskien: tunnusta kurjuutesi!
Puollusmiehet heittäytyivät ruhtinaan ja Morosovin väliin.
-- Ei! Vjasemski lausui, ja himmentynyt katseensa leimahti entisellä
vihalla, -- liian aikainen on minun antautua! Sinä, vanha korppi, minut
pilasit! Sinä kastoit kalpasi pyhään veteen! Minä asetan edestäni
taistelijan, ja sitten näemme, kuka on oikeassa!
Kummankin puolueen varamiesten välillä syntyi väittely. Toinen väitti
tuomion päättyneen Morosovin hyväksi, toinen -- että ei tuomiota
ensinkään ollut, koska ei ollut taisteluakaan.
Sillä aikaa oli tsaari huomannut Vjasemskin liikkeen ja käski tuoda
hänen pois heittämänsä taikapussin.
Uteliaasti ja epäluulolla sitä katsottuaan hän kutsui Maljutan.
-- Säilytä tuo, -- hän kuiskasi, -- kunnes sitä pyydän! Mutta nyt, --
hän lausui lujaa, -- tuokaa Vjasemski luokseni.
-- Mitä, Afonja? -- hän sanoi epäilyttävällä hymyllä, kun Vjasemski
astui hänen luoksensa: -- näyttää siltä, ett'et kestä Morosovia
vastaan?
-- Herrani, -- vastasi ruhtinas, jonka kasvot olivat kuoleman kalpeat,
-- viholliseni pilasi minut! Ja paitsi sitä en vielä kertaakaan ole
pukenut ylleni rautapaitaa, sen jälkeen, kuin paranin. Haavani
aukenivat; näetkö, miten veri juoksee kilsepaidan alta? Suo, hallisija,
kutsua airueita, että he kutsuisivat vapaa-ehtoisen, joka taistelisi
minun edestäni!
Vjasemskin pyyntö oli vasten sääntöjä. Ken ei tahtonut itse taistella,
sen oli siitä jo edeltäpäin ilmoittaminen. Astuttuaan kerran
kaksintaisteluun, ei saanut enään panna edestään toista. Mutta tsaari
halusi Morosovin tappiota.
-- Käske airueiden julistaa, -- hän sanoi, -- ehkä löytyy joku sinua
uljaampi! Mutta jos ei ketään tule, on Morosov puhdas, vaan sinä
annetaan mestaajille!
Vjasemski talutettiin pois, ja kohta hänen käskystänsä alkoivat
julistajat käydä pitkin ketjua ja huutaa korkealla äänellä:
-- Kuka slobodan, Moskovan, tai muista miehistä tahtoo käydä bojari
Morosovia vastaan? Kuka tahtoo taistella ruhtinas Vjasemskin edestä?
Astukaa esiin, taistelijat, astukaa esiin ruhtinas Vjasemskin edestä
taistelemaan.
Mutta kaikki olivat ääneti, eikä yksikään haluavainen ilmoittautunut.
-- Astukaa esiin, vapaaehtoiset, uljaat taistelijat! -- huusivat
julistajat. -- Astukaa esiin! Ken lyö Morosovin, sille ruhtinas antaa
kaikki maatilansa, mutta jos se on halpasäätyinen mies, joka voittaa,
hänelle ruhtinas antaa kaikki rahansa, mitä hänellä on!
Ei kukaan vastannut; kaikki tiesivät Morosovin asian olevan pyhän, ja
tsaari, katsomatta vihaansa Drushina Andrejevitshiä kohden,
valmistautui jo julistamaan hänen olevan oikeassa, kun äkkiä kuului
huudot:
-- Vapaaehtoinen tulee! Tulee! -- Ja ketjulla ympäröidyn paikan sisään
astui Matvei Homjak.
-- Hei, siellä! -- hän huusi, iskien miekallaan ilmaan. -- Käy
lähemmäs, bojari, minä olen Vjasemskin edestä!
Nähtyänsä Homjakin, kääntyi Morosov, joka tähän asti oli seisonut
miekka paljastettua, inholla kaksintaistelun järjestäjiin.
-- En taistele palkatun kanssa! -- hän lausui ylpeästi. -- Ei sovi
bojari Morosovin kamppailla Grishka Skuratovin ratsupalvelijan kanssa!
Ja pistettyään miekkansa tuppeen, astui hän tsaarin luo.
-- Hallitsija, -- hän lausui, sinä annoit minun viholliseni asettaa
taistelijan edestänsä; salli myös minun etsiä palkatun palkattua
vastaan, jos ei, niin salli lykätä taistelu toistaiseksi.
Vaikka tsaari kylläkin halusi hukuttaa Morosovin, niin oli hänen
pyyntönsä liiaksi oikeutettu. Tsaari ei tahtonut näyttäytyä Jumalan
tuomiossa puolueellisena.
-- Huuda, julistaja! -- hän sanoi vihaisesti -- mutta jos et löydä
haluavaa, niin taistele itse tahi mene mestauslavalle!
Sillä aikaa Homjak käveli ketjua pitkin, huiskutteli miekallaan ja
pilkkasi katsojia.
-- Kas, -- hän puhui, -- miten paljon harakoita teitä on, vaan ei ole
ainoatakaan haukkaa seassanne! Astuisipa edes yksikin esiin, miekkaani
uudistamaan, tsaaria huvittamaan! Puidessa varmaankin kätenne ovat
puutuneet! Uunilla leväten kupeenne maanneet!
-- Ah, sinä hitto! -- guslinsoittaja lausui puoliääneen: -- kyllä minä
sinulle antaisin, jos vaan miekkani olisi mukana. Katsoppa! -- hän
jatkoi, töykäten toveriaan kupeesen, -- tunnetko häntä?
Mutta nuorukainen ei kuullut kysymystä. Hän seisoi suu ammollaan ja
tuijotti Homjakiin.
-- Mitä? -- Homjak jatkoi: -- ei näy olevan teidän seassanne
haluavaista? Oh, te, kyynäräsaksat, kakun kauppiaat, kehrääjät,
kankaankutojat! Kuka tahtoo minun kanssani taistella?
-- Minä! -- nuorukaisen ääni äkkiä kuului, ja tarttuen molemmin käsin
ketjuun, heitti hän sen päänsä yli, ja oli vähällä temmata ylös
tammiset pylväät, joihin se oli kiinnitetty.
Hän joutui piirin sisään ja näytti itsekin olevan hämmästynyt
rohkeudestansa.
Silmät ja suu selällään, hän katsoi milloin Homjakiin, milloin
opritshnikkiin, milloin itse tsaariin, mutta ei virkannut sanaakaan.
-- Kuka olet? -- taistelun tarkastajaksi määrätty bojari häneltä kysyi.
-- Minäkö? -- hän sanoi ja, vähän mietittyänsä naurahti.
-- Kuka olet? -- uudisti bojari.
-- Mitkä olen! -- hän vastasi avomielisesti ja ikäänkuin ihmetellen
kysymystä.
-- Kiitos sulle, uljas poika! -- Morosov sanoi nuorukaiselle: --
kiitos, kun tahdot taistella totuuden tähden! Jos voitat viholliseni,
en säästä sinulta varojani. Ei kaikki omaisuuteni ole ryöstetty; kiitos
Jumalan armolle, on minulla vielä, millä palkitsen taistelijani!
Homjak näki Mitkan Hiidenkuilulla, jossa nuorukainen oli tappanut
hevosen hänen altansa seipään iskulla, ja, luullen heittäytyvänsä
ratsastajan päälle, oli painanut allensa oman toverinsa. Mutta tappelun
vimmassa ei Homjak katsonut hänen kasvojansa, ja paitsi sitä ei Mitkan
ulkomuodossa ollut mitään merkittävää. Homjak ei tuntenut häntä.
-- Millä tahdot taistella? -- bojari kysyi, katsoen uteliaasti
nuorukaiseen, jolla ei ollut haarniskaa eikä aseita.
-- Millä tapella? -- Mitka matki ja kääntyi taaksepäin, etsien
silmillään guslinsoittajaa, neuvotellaksensa hänen kanssansa.
Mutta guslinsoittaja näkyi menneen toiseen paikkaan, ja vaikka Mitka
olisi kuinka katsonut, ei hän tätä löytänyt.
-- Mitäs, -- bojari lausui, -- ota itsellesi miekka ja haarniska,
asettaudu taisteluun.
Mitka katsoi hämillänsä ympärilleen.
Tsaarista näytti hänen käytöksensä hupaiselta.
-- Antakaa hänelle ase! -- hän lausui; -- katsokaamme, miten hän osaa
taistella!
Miikalle annettiin täysi sota-asu; mutta vaikka hän olisi miten
koettanut, ei hänen kätensä sopineet rautapaidan hihoihin, ja kypäri
oli niin pieni, että pysyi vain hänen päälaellansa.
Katsoessaan häneen, alkoi tsaari nauraa ääneensä. Hänen esimerkkiänsä
seurasi ensin opritshnikit, sitten kaikki katsojat.
-- Mitä te kurkkujanne katkatatte? -- Mitka sanoi harmistuneena; --
menen ilman teidän lakkianne ja ilman rautapaitaanne tuommoista
vastaan.
Häh osoitti sormellaan Homjakia ja veti päältään pois rautapaidan.
Kuului taas naurua.
-- Millä sinä taistelet? -- bojari kysyi.
Mitka raaputti niskaansa.
-- Eikö teillä ole seivästä? -- hän kysyi vitkalleen, kääntyen
opritshnikkeihin.
-- Mikä hupsu tuo on, -- he huusivat: mistä hän ilmestyi? Ken hänet
tänne työkkäsi? -- Vai, luuletko sinä, hölmö, että me moukkien tavoin
seipäillä tappelemme.
Mutta Iivana Vasiljevitshiä huvitti Mitkan ulkomuoto, eikä hän antanut
ajaa häntä pois.
-- Antakaa hänelle seiväs! -- hän lausui; -- taistelkoon, miten voi!
Homjak loukkautui.
-- Hallitsija, älä salli moukan loukata orjaasi! -- hän huudahti. --
Minä rehellisesti palvelen sinun armoasi opritshnikkinä, enkä ole
koskaan vielä taistellut seipäillä.
Mutta tsaari oli hyvällä tuulella.
-- Tappele sinä miekalla, -- hän sanoi, -- mutta poika tapelkoon omalla
tavallansa. -- Antakaa hänelle seiväs. Katsellaanpa, miten moukka
puollustaa Morosovia!
Toivat muutamia seipäitä.
Mitka otti hitaasti käteensä yhden toisensa perästä, katseli jokaista
ja, tarkastettuaan kaikki seipäät, kääntyi suoraan tsaaria kohden.
-- Eikö ole vahvempaa? -- hän kysyi veltosti, katsoen suoraan Iivana
Vasiljevitshin silmiin.
-- Tuokaa hänelle aisa! -- tsaari sanoi, jo edeltäpäin ilossaan häntä
odottavasta näytelmästä.
Kohta ilmestyikin Mitkan kouriin raskas aisa, jonka opritshnikit pilan
vuoksi olivat ottaneet kauppatorilla seisovasta kuormasta.
-- Mitä, kelpaako se? tsaari kysyi.
-- Mitäs? -- Mitka vastasi, -- ehkä kelpaa.
Ja tarttuen aisan toiseen päähän, huiskasi hän sillä ilmassa niin
voimakkaasti, että tuulen puuska kävi ja pöly kierteli ilmassa,
ikäänkuin vihurin lentämästä.
-- Katsoppas hittoa! -- opritshnikit virkkoivat, katsoen toisiinsa.
Tsaari kääntyi Homjakin puoleen.
-- Seiso! hän sanoi käskevästi ja lisäsi pilkaten: -- tahdonpa nähdä,
miten sinä säilyt moukan seipäästä.
Mitka sillä aikaa työnsi ylös hihansa, sylki molempiin käsiinsä ja
puristaen niissä aisaa, puisteli sitä, katsoen Homjakiin. Hänen
ujoutensa oli hävinnyt.
-- Noh, sinä! seiso, vai miten? -- hän lausui päättävästi. -- Minä
sinut opetan morsiamia ryöstämään!
Homjakin tila, tottumattoman aseen ja Mitkan erinomaisen voiman
suhteen, oli hyvin vaikea, mutta katsojat pitivät nähtävästi
nuorukaisen puolta ja alkoivat jo pilkata Homjakia.
Ratsupalvelijan hämi huvitti tsaaria. Hän katsoi jo alkavaa taistelua
samalla uteliaisuudella, minkä hänessä herätti ilveilijäin näytökset
tahi karhujen tappelut.
-- Alottakaa tappelu! -- hän sanoi, nähdessään miten Homjak hämmästyi.
Silloin Mitka kohotti aisan päänsä yli ja alkoi pyörittää sitä,
lähestyen Homjakia hypähdellen.
Turhaan Homjak etsi tilaisuutta iskeäkseen Mitkaa miekalla. Hänen oli
vain mitä pikemmin väistyminen ja välttäminen aisaa, joka yhä pyöri
suuressa piirissä Mitkan ympäri ja teki hänet saavuttamattomaksi.
Katsojien suureksi iloksi ja tsaarin suureksi huviksi alkoi Homjak
vetäytyä takaisin, ajatellen ainoastaan pelastustansa. Mitka yhä jatkoi
hyppimistänsä häntä kohti, ja aisa vinkui kuni vihuri hänen päänsä yli.
-- Minä sinut opetan morsiamia ryöstämään! -- hän huusi, vähitellen
joutuen raivoon ja koettaen osata Homjakin päähän, jalkoihin ja mihin
tahansa.
Katsojien myötätuntoisuus Mitkaan ilmaantui kiihoittavissa
huudahduksissa ja nousi vihdoin innostukseksi.
-- Kas niin, kas niin! kansa huusi, unohtaen tsaarin läsnäolon, --
löylytä hänet hyvästi! Kas sepä poika!
-- Puollusta Morosovia, seiso oikeuden edestä.
Mutta Mitka ei ajatellut Morosovia.
-- Minäpä opetan sinut morsiamia ryöstämään! -- hän kertoeli,
pyörittäen ympärillänsä aisaa ja ajaen Homjakia, joka käänteleikse
hänestä joka taholle.
Muutamia kertoja oli opritshnikkien maahan kyykistyminen, välttääkseen
varmaa kuolemaa, kun aisa vinkuen lensi heidän päänsä ylitse.
Äkkiä kuului jymeä isku, ja Homjak, kupeesen satutettuna, lensi
muutamien sylien päähän ja romahti maahan, käsivarret hajallaan.
Kentällä kaikui iloinen huuto.
Mitka heti hyökkäsi Homjakin päälle ja aikoi tukahuttaa hänet.
-- Riittää, riittää! opritshnikit huusivat ja Maljuta kumartui nopeasti
Iivana Vasiljevitshiä kohden ja sanoi hänelle huolestuneena:
-- Hallitsija, käske vetämään pois tuota hittoa! Homjak on meillä paras
mies opritshnikkien seassa.
-- Vetäkää tuota tomppelia jaloista! -- tsaari huusi, -- kaatakaa hänen
yllensä vettä, mutta muistakaa -- jättäkää hänet henkiin.
Vaivoin onnistui opritshnikeille vetää pois Mitkan, mutta Homjak
nostettiin ylös kuolleena, ja kun kaikkien silmät olivat kääntyneet
hänen mustuneisiin kasvoihinsa ilmestyi Mitkan rinnalle Vladimirin
guslinsoittaja ja vetäen häntä helmasta, sanoi hänelle kuiskaten:
-- Tule, tolvana, minun kanssani! Pelasta pääsi!
Ja molemmat katosivat kansajoukkoon.