Miekan loihtiminen.
Seuraavana päivänä lähti Vjasemski Moskovaan.
Jokaisessa muussa tapauksessa valmistautuen kaksintaisteluun olisi hän
luottanut voimaansa ja taitavuuteensa; mutta nyt oli kysymys Jelenasta.
Kaksintaistelu ei ollut tavallinen, sen päätös riippui Jumalan
tuomiosta, mutta ruhtinas tunsi vääryytensä, ja vaikka hän kyllä
tavallisessa taistelussa olisi halveksinut Morosovia, niin hän tässä
tapauksessa pelkäsi taivaallista vihaa, pelkäsi kätensä taistelun
aikana käyvän hervottomiksi. Tuo pelko oli sitä pahempi, koska vasta
parantuneet haavat yhä vielä matkaansaattoivat hänelle kipua, ja hän
aika ajoin tunsi heikkoutta ja hervostumista. Ruhtinas ei tahtonut
laiminlyödä mitään, saattaakseen itselleen voiton ja päätti mennä
tuttavansa, myllärin, luo saadakseen häneltä jotain yrttejä ja
loihtimisella tehdäkseen iskunsa vastustamattomiksi.
Miettiväisenä ja levottomana ajoi hän käyden pitkin metsää; vähän väliä
nojautuen alas satulassa ja tarkastaen saniaisilla peitettyjä polkuja.
Monta käännöstä tehtyänsä joutui hän tasaisemmalle, katsoi ympärilleen,
tunsi merkkiä puissa ja antoi hevosensa nelistää. Kohta kuului pyörän
kohina. Ajaen myllyn luo, voi ruhtinas pyörän kohinan ohessa myös
eroittaa ihmispuhetta. Hän seisahtui, hyppäsi satulasta ja, sidottuaan
hevosen pähkinäpuuhun, lähestyi hän myllyä jalkasin. Aivan rakennuksen
edessä seisoi hevonen, komeasti satuloittuna. Mylläri puhui
solakkavartaloisen miehen kanssa. Mutta Vjasemski ei voinut nähdä hänen
kasvojaan, sillä tuntematon oli selin häneen ja juuri istumaisillaan
satulaan.
-- Ole tyytyväinen, bojari, -- mylläri puhui hänelle, päätään
vakuuttavasti nyökäyttäen, -- ole tyytyväinen, isäseni! Pääset jälleen
tsaarin suosioon, ja iskeköön minut heti ukkosen nuoli, jos ei myös tuo
Vjasemski huku sekä kaikki sinun vihollisesi! Ole levollinen,
tirlitsh-ruohoa vastaan ei kukaan voi kestää!
-- Hyvä! -- vieras vastasi, nousten hevosen selkään. -- Mutta sinä,
vanha peikko, muista välipuheemme: jos ei minulla ole menestystä, niin
hirtän sinut kuin koiran.
Ääni oli Vjasemskille tuttu, mutta pyörä kohisi niin kovin, ett'ei hän
saanut selvää siitä, ken puhuja oli.
-- Kuinka ei sinulla olisi menestystä, kuinka ei, isäseni, -- mylläri
jatkoi, syvään kumarrellen: -- älä vaan heitä pois tirlitsh-ruohoa
luotasi; mutta kun puhut tsaarin kanssa, niin katso häntä suoraan ja
iloisesti silmiin, katso häneen rohkeasti, isäseni, älä osoita pelkoa,
puhu hänelle leikki- ja kokkapuheita, kuten ennenkin, niin olen minä
kirottu, ell'et pääse kunniaan.
Ratsastaja käänsi hevosensa ja, huomaamatta Vjasemskia, ajoi hänen
ohitsensa.
Ruhtinas tunsi Basmanovin, ja hänen kateellinen mielikuvituksensa
kiihtyi. Ajatellen ainoastaan Jelenaa, ei hän oivaltanut myllärin
sanoja, mutta, kuullessaan oman nimensä, luuli hän Basmanovissa
näkevänsä uuden, odottamattoman kilpailijan.
Mylläri, seurattuaan silmillään Basmanovia, istahti multapenkereelle ja
alkoi laskea kultarahoja. Hän hymyili iloisesti ja heitteli niitä
kädestä käteen, kun äkkiä tunsi olallaan raskaan käden.
-- Mitä asioita sinä, noita, juttelit Basmanovin kanssa? -- Vjasemski
kysyi.
-- I-i-isäseni! -- mylläri änkytti, tuntien jalkojensa horjuvan: --
isäseni, ruhtinas Afanasi Ivanovitsh, miten on terveytesi laita?
-- Puhu! -- Vjasemski huusi, tarttuen myllärin kurkkuun ja vetäen hänet
pyörän luo: -- puhu, mitä te minusta juttelitte?
Ja hän painoi ukon aivan kohisevan paikan yli.
-- Omaiseni! mylläri änkytti: -- kaikki sanon sinun armollesi, kaikki
sanon, isäseni, päästä vaan sieluni katumaan!
-- Minkä tähden Basmanov tuli sinua luoksesi?
-- Juuren tähden, isäseni, juurta noutamaan! Mutta minä kyllä tiesin
sinun armosi olevan tuossa, minä tiesin, että sinä kaikki kuulet,
armaiseni, sen vuoksi minä puhuinkin lujemmin, että sinä tietäisit
Basmanovin aikovan vahingoittaa sinun armoasi!
Vjasemski viskasi myllärin kauvemmaksi. Ukko huomasi hänen ensimmäisen
vimmansa menneen ohitse.
-- Mimmoinen tuimapäinen sinä, armaiseni, olet! -- hän sanoi, nousten
seisaalleen: -- sanon sinulle, minä tiesin sinun armosi olevan lähellä;
minä jo aamusta saakka odotin sinua, isäseni!
-- No, mitä Basmanov tahtoo? ruhtinas kysyi leppeämmällä äänellä.
Sillä aikaa jo mylläri ehti aivan tointua.
-- Niin, näetkös, -- hän sanoi luotettavan näköisenä: -- Basmanov
sanoo, että tsaari ei enään rakasta häntä, että hän muka rakastaa sinua
enemmin ja että hän on vain lempeä sinulle ja Godunoville, Boris
Fjodrovitshille, ja Maljuta Skurlatoville. Ja hän alkoi minua kiusata,
että antaisin hänelle tirlitshiä. Anna, sanoi hän, tirlitshiä, että
jälleen pääsisin tsaarin suosioon, ja että tsaari heitä herkeäisi
rakastamasta ja ajaisi heidät maanpakolaisuuteen. Mitä tehdä? Pani
ikäänkuin veitsen kaulaan, anna tänne! Enhän minä voinut häntä
vastustaa. No, annoin minä hänelle juuren, mutta semmoisen, isäseni,
huonon. Niin, semmoisen vain, jonnijoutavan juurisen, että hän vaan
jättäisi minut henkiin. Antaisinko minä hänelle tirlitshiä, että tsaari
häneen mieltyisi sinun vahingoksesi?
-- Hiisi hänet vieköön! -- Vjasemski sanoi välinpitämättömästi: -- mitä
se minuun kuuluu, josko tsaari häntä rakastaa vai eikö. En minä
sentähden tullut tänne. Oletko saanut tietoja bojarittaresta?
-- En, armaiseni, en mitään. Sanoinhan sinun palvelijoillesikin, ett'en
tiedä mitään. Mutta enkö minä ole koettanut parastani sinun armosi
tähden! Seitsemän yötä perättäin katsoin pyörän alle. Näen -- bojaritar
ajaa metsässä erään vanhuksen kanssa; hän on surullinen, mutta vanhus
lohduttaa häntä, vaan sen enempää ei näy; vesi sekaantuu, enkä sitten
näe enään mitään!
-- Vanhuksen kanssa? Ehkä Morosovin, miehensä kanssa?
-- Ei, luultavasti ei. Morosov on arvokkaamman näköinen ja hänen
pukunsa on toisellainen. Tällä on halpa nuttu, eikä bojarin takki;
luultavasti hän on halpasäätyinen mies!
Vjasemski mietti.
-- Ukko! -- hän äkkiä sanoi; -- voitko loihtia miekkoja?
-- Minäkö en voisi? voin kyllä. Mutta mihin tarkoitukseen, isäseni?
Ettäkö miekka löisi, vaiko että se tylsentyisi iskusta?
-- Tietysti, että se löisi, sinä peikko!
-- Usein loihditaan vihollisten miekat, että ne tylsentyisivät tahi
katkeisivat haarniskaa vastaan.
-- Ei minun tarvitse loihtia vihollisten miekkoja, vaan omaani. Minun
on kentällä taisteleminen, ja minun täytyy miten tahansa surmata
vastustajani. -- kuuletko?
-- Kuulen, isäseni, kuulen! Miksi en kuulisi! -- Ja ukko alkoi
miettiä itsekseen: Kenen kanssa hän taistelee? Ken lienee hänen
vastustajansa? Ehkä Basmanov? Tuskinpa! Hän vast'ikään puhui hänestä
ylenkatseellisesti, ja ruhtinas ei ole semmoinen, joka voisi salata
ajatuksiaan. Vaiko Serebrjanin? Mutta mylläri Miheitshin kautta tiesi,
että Serebrjani oli heitetty vankeuteen sekä Vjasemskin palvelijoilta
ja muutamilta Perstenin miehiltä oli hän kuullut rosvojen vapauttaneen
Nikita Romanitshin ja vieneen hänet mukaansa; siis luultavasti ei
Serebrjaninkaan. Siis jää vain bojari Morosov, Hän ehkä on vaimonsa
ryöstön tähden vaatinut Vjasemskin taisteluun. Tosin hän on liian
vanha, mutta ratkaisevassa kaksintaistelussa sallitaan hänen asettaa
palkattu taistelija sijaansa. Varmaankin, päätti mylläri, taistelee
ruhtinas Morosovin tahi hänen palkattunsa kanssa. -- Salli, isäseni, --
minun ammentaa vettä, katsoakseni, kuka on vastustajasi!
-- Tee, miten haluat, -- Vjasemski lausui ja istahti miettien puun
tyvelle!
Mylläri toi kammiostaan astian, laski sen aivan pyörän alle ja,
ammennettuaan vettä, asetti sen ruhtinaan viereen.
-- Oh, oh! -- hän sanoi, kumartuen astian yli ja katsoen siihen
liikkumatta: -- minä näen sinun vastustajasi, isäseni, mutta en
ymmärrä! Kovin vanha hän on. Mutta nyt näen sinutkin, näen teidän
tulevan yhteen...
-- Mitä? -- Vjasemski kysyi, turhaan koettaen nähdä jotain ammeessa.
-- Enkelit seisovat vanhuksen edessä, -- mylläri jatkoi salaperäisesti
ja ikäänkuin itsekin hämmästyneenä siitä, mitä hän näki, -- taivaan
voimat seisovat hänen puolestansa; vaikea on loihtia sinun miekkaasi.
-- Mutta eikö minun puolestani kukaan seiso? -- ruhtinas kysyi
väristen.
Mylläri katsoi vielä tarkemmin; hänen silmänsä kävivät aivan
liikkumattomiksi; näytti siltä, kun hän, alotettuansa pettää
Vjasemskia, oli nyt itse hämmästynyt todellisesta näöstä, ja hänelle
ilmestyi jotain hirmuista.
-- Ja sinun armollasikin, -- hän sanoi kuiskaten, on puollutajia. Mutta
nyt en näe mitään, vesi tummentui.
Hän kohotti päätään ja Vjasemski tunsi hien tippuvan otsaltaan.
-- On sinullakin puolustajia, isäseni, -- hän kuiskasi peljästyneenä.
-- Kyllä voin loihtia miekkasi.
-- Kas tuossa, -- ruhtinas sanoi, vetäen tupesta raskaan miekan, -- kas
tuossa, loihdi!
Mylläri veti henkeä, kaivoi käsillään kuopan ja pisti siihen miekan
kahvan. Poljettuaan maan asetti hän miekan terän pystyyn ja alkoi käydä
sen ympäri, lukien puoliääneen:
-- Laskeutui aurinko Hvalinskin meren taa, nousee kuu yli kivisen
kaupungin, mutta tuossa kivisessä kaupungissa synnytti minut äitini ja
synnytettyään neuvoeli: pysy sinä, lapseni, vahingoittumatonna:
nuolista ja miekoista, taistelijoista ja taisteluista. Vyöhytti emoni
minut miekalla. Sinä, miekkani, pyöri ja vyöri, pyöri ja vyöri kuin
myllyn kivet; särje ja murra rautaa ja terästä; lyö ja hakkaa lihaa ja
luita; mutta vihollisen iskut sinusta hypähdelkööt kuin kivet vedestä,
eikä sinuun niistä tulko naarmua ei jälkeä! Loihdin palvelijalle
Afanasialle, vyöhytän hänet miekalla! Loppu on sanalleni, työlleni
kunnia!
Hän vetäsi miekan ylös maasta ja antoi sen ruhtinaalle, puistettuaan
mullan sen kahvasta ja tarkoin pyyhittyään sen helmallansa.
-- Ota, isäseni, ruhtinas Afanasi Ivanovitsh. Kyllä se sinulle tekee
palveluksen, jos ei vaan sinun vastustajasi kasta miekkaansa pyhään
veteen!
-- Mutta jos hän kastaa?
-- Mitäs tehdä, isäseni! Pyhää vettä ei loihdittu rauta voi vastustaa.
Mutta voipi sitäkin auttaa. Annan sinulle suokyyhkysen; ripusta se
pussissa kaulaasi, niin petät vihollisesi silmät.
-- Anna kyyhkynen! -- Vjasemski sanoi.
-- Kyllä, isäseni, kyllä! Sinun ruhtinaallisen armosi tähden en säästä
kyyhkyistäkään.
Ukko meni taas koppiinsa ja toi jotain riepuun ommeltuna.
-- Kallis oli minulle sen saaminen, -- hän sanoi, ikäänkuin
kaipauksella päästäen kädestänsä rievun, -- vaikea on sitä hankkia. Jos
sopimattomaan aikaan kahlaat sitä hakemaan, niin semmoiset kauhut
tulevat päällesi, että Jumal' auta.
Ruhtinas otti riepuun ommellun esineen ja heitti myllärille kourallisen
kultarahoja.
-- Jumala palkitkoon sinun ruhtinaallista armoasi! -- ukko sanoi
syvästi kumarrellen. -- Mutta, isäseni, suo minun vielä lausua sananen:
älä mene nyt, ennen taistelua kirkkoon, älä kuuntele Jumalan
palvelusta; muuten ehkä minun loihtumiseni luikahtaa pois miekan
terästä.
Vjasemski ei vastannut mitään ja aikoi mennä paikalle, minne hän sitoi
hevosansa, mutta seisahtui äkkiä.
-- Mutta voitko, -- hän lausui, -- sanoa varmaan, kuka meistä jää
eloon?
Mylläri oli hämillänsä.
-- Niin, luultavasti sinä, isäseni! Etkö sinä jäisi eloon. Minä jo
ennenkin sanoin sinulle: ei sinun kuolemasi ole miekasta tuleva!
-- Katso vielä kerran ammeseen!
-- Miksi sinne enään katsoisin, isäseni! Nyt en enään mitään näe, vesi
on aivan hämmentynyt.
-- Ammenna raitista vettä! -- Vjasemski sanoi käskevästi.
Mylläri totteli vastenmielisesti.
-- Noh, mitä siellä näkyy? -- ruhtinas kysyi maltittomasti.
Ukko kumartui silminnähtävällä inholla ammeen yli.
-- Ei sinua näy, eikä sinun vastustajaasi! -- hän sanoi vaaleten; --
näkyy kenttä, täynnä kansaa; paljon päitä törröttää seipäissä; mutta
sivulla palaa rovio ja ihmisluita on sidottu patsaasen!
-- Keiden päät törröttävät seipäissä? -- Vjasemski kysyi, voittaen
kauhunsa.
-- En näe, isäseni, kaikki taasen hämmentyi; rovio yksin vielä vain
kiiluttaa, ja jonkun luut riippuvat patsaalla!
Mylläri nosti päätään ja ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea kääntää
katseensa pois ammeesta. Hänen jäsenensä koukistuivat, hiki valui hänen
kasvoiltansa; hän vaikeroiden ja änkyttäen hoipertui multapenkille ja
kaatui siihen voimatonna.
Vjasemski etsi hevosensa, istahti satulaan ja syvissä mietteissä ajoi
Moskovaan.